Julkisen tilan muodoista Rooman tasavallassa ja nykyisin

Kirjoitussarja ”Tilan kokemus ja  tasavallan kulttuuri” , osa 3.

Sarjassa pohditaan tilan kokemusta ja historiallisia merkityksiä kulttuurin ja yhteiskunnan eri osa-alueille. Kirjoitusten teemat liikkuvat estetiikasta politiikkaan ja hallintoon ja avaavat sitä kuinka ymmärrämme ja luomme yksityisiä ja julkisia tiloja. Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston tutkijoita, jotka työskentelevät Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamassa SpaceLaw-projektissa (spacelaw.fi).[1]This research has received funding from the European Research Council (ERC) under the European Union’s Horizon 2020 research and innovation programme (grant agreement No 771874).

Loppiaisen tapahtumat Yhdysvalloissa tuovat vahvasti esiin kysymyksen julkisen tilan luonteesta. Kongressitalon valtaus on dramaattinen hetki tasavaltalaisten instituutioiden historiassa. Tilan julkisuus ja sen eri merkitykset ilmenevät kuitenkin moninaisesti myös arkisessa todellisuudessa, esimerkiksi kävelylenkillä.

Julkinen tila ei-yksityisenä tilana

Silloin tällöin hölkätessäni pitkin Helsingin rantateitä tai tehdessäni yöllisiä kävelyitä pimeillä poluilla ja autioilla puistoalueilla mieleeni nousee kysymys siitä, missä määrin kulloinkin on kyse ”julkisesta tilasta”. Vaikuttaako esimerkiksi vuorokaudenaika tai läsnä olevien ihmisten määrä tuohon kysymykseen? Yksinkertaisesti ajateltuna näin ei ole – kävelytiet ja puistot ovat kaupungin, ts. julkisyhteisön ylläpitämiä, eivätkä ne kuulu kenellekään yksityiselle taholle. Niinpä niitä voidaan perustellusti kutsua julkiseksi tilaksi.

Samoin voitiin ajatella jo Rooman tasavallan aikana. Kuten nykyäänkin, myös Roomassa perimmäinen lähtökohta tilan käsittämiseksi oli jako yksityiseen (privatus) ja julkiseen (publicus) tilaan. Näiden käsitteiden merkitys on vaihdellut historian varrella, mutta yleisesti niiden tarkoituksena on ollut jakaa ja eritellä kaupungin tilaa erilaisia käyttötarkoituksia ja päämääriä varten.

Roomassa yksityinen tila oli sellaista tilaa, joka voitiin katsoa kuuluvaksi jonkun tietyn henkilön yksinomaiseen kontrolliin ja käyttöön – tyypillisesti tämä henkilö oli kotitalouden isäntä, pater familias. Sellainen tila, joka ei kuulunut kenellekään, oli vastaavasti julkista tilaa. Aidatut puutarhat ja pihat olivat osa ensiksi mainittua, kun taas kadut ja kujat niiden välissä olivat ei-yksityistä, ts. julkista tilaa. Toisin kuin nykyisten valtioiden aikakaudella on tapana, julkista tilaa ei Roomassa yleensä valvonut mikään poliisi- tai muu toimielin. Julkinen tila olikin julkista juuri valvomattomuutensa vuoksi, ja öiset kadut saattoivat olla sangen turvattomia käyskennellä.

Aste-eroja julkisessa tilassa

Roomassa julkinen (publicus) viittasi myös sellaiseen, jonka omistajana oli koko Rooman kansa eli populus. Näillä sanoilla onkin alun perin ollut vahva yhteys (populus -> poplicus -> publicus). Tässä mielessä julkiseksi tilaksi voidaan sanoa sellaista tilaa, joka on yhteistä – kaikkien kansalaisten yhteisomistuksessa. Tämä yhteisyys näkyy ennen kaikkea saavutettavuutena, ts. mahdollisuutena liikkua tilassa vapaasti.

Yöllinen kävelytie vaikkapa Kumpulassa näyttäytyykin minulle kokemuksellisesti julkisena tilana nimenomaan sen vuoksi, että voin mennä sinne esteettä ja milloin haluan. Tila on yhteistä, ja minun saavutettavissani. Koska vielä Roomassa esiintynyttä, periaatteessa täysin valvomatonta ”ei-kenenkään-maata” ei nykyään ole olemassa, katsoisin että tämä yhteisyys eli saavutettavuus on julkisen tilan ensimmäinen osatekijä.

Seuraava taso koostuu muiden ihmisten läsnäolosta. Tämän ero ensimmäiseen on helppo ymmärtää, jos kuvittelee tilanteen, jossa oikaisee pimeän puiston läpi keskellä yötä, ja huomaakin yllätyksekseen, että puiston penkillä istuu joku. Tilan kokemuksellisuus muuttuu heti, jos muita ihmisiä on fyysisesti läsnä – vähintäänkin jo siitä syystä, että yhteentörmäyksen välttämiseksi ihmisen on otettava toisen sijainti ja kulkureitti huomioon. Tila on edelleen yhteistä, mutta muiden ihmisten läsnäolo tuo lisäksi mukaan toisen osatekijän, jota kutsun tässä sosiaaliseksi.

Tyhjä, yöllinen metsätie Keskuspuistossa on yhteistä tilaa. Mikäli huomaisin ohi kulkiessani, että penkillä istuu joku, tilan kokemus muuttuisi. Mukaan tulisi sosiaalinen elementti. Kuva: Vesa Heikkinen.

Kulkiessaan tällaisessa tilassa ihminen tyypillisesti kaikkina aikoina toivoo, ettei vastaan tuleva hahmo ole kuin roomalaisen Plautuksen (n. 254–184 eaa.) komediassa Captivi (”Vangit”) esiintyvä Ergasilus, joka uhkaili mukiloivansa pahalta haisevat taikka muutoin ärsyttävät ihmiset kohdatessaan heidät julkisella paikalla. Se, että nykyvaltion määritelmään weberiläisittäin kuuluu ”väkivaltamonopoli”[2]Saksalainen sosiologi Max Weber (1864–1920) esitti modernin valtion tunnusmerkiksi sen, että tuo valtio kykenee omalla alueellaan ylläpitämään yksinomaista oikeutta lailliseen väkivallan … Continue reading, ei toki ole täysin poistanut väkivallan uhkaa julkisilla alueilla, ja tämän, onneksi etäisen, uhan tunnen joskus itsekin törmätessäni vaikkapa vastaantulevaan hahmoon keskellä talvista Seurasaarta.

Niin nykyisin kuin muinoin, ihmiset ovat julkisissa tiloissa tyypillisesti vain läpikulkumatkalla, omilla asioillaan, ja ohittavat toisensa vailla erityistä halua yhteistoimintaan tai keskusteluun. Mikäli ihmiset kuitenkin kokoontuvat tilaan nimenomaisena tarkoituksenaan keskustella tai toimia yhdessä jonkin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, muuttuu tila kokemuksellisesti jälleen hiukan erilaiseksi. Tässä voidaankin ehkä puhua jo tilan muuttumisesta julkiseksi sanan varsinaisessa, suppeammassa merkityksessä. Tätä kutsun julkisen tilan kolmanneksi osatekijäksi. Roomassa selkeä esimerkki tällaisesta on varmasti forumilla tapahtunut hallintotoiminta, jossa virkamies antoi vaikkapa neuvoja kansalaisille taikka istui oikeutta tuomarin roolissa. Nykypäivänä vastaavaa tilaa ei ehkä ole yhtä helppo paikallistaa, koska virkamiestoiminta tapahtuu rutiininomaisesti virastorakennuksissa, jotka eivät saavutettavuutensa puolesta ole muinaisen forumin kaltaisia. Tosiaan, nykymaailman hallinnolliset ja poliittiset toimielimet kokoontuvat säännönmukaisesti tiloissa, joiden saavutettavuutta on rajoitettu (esimerkiksi turvatarkastusten kautta), vaikka ne jossain mielessä yhä ovatkin yhteisiä perimmäisen tarkoituksensa puolesta.

Edelleen, neljäs ja viimeinen taso tässä ”julkisuuden hierarkiassa” on itseoikeutetusti se, mitä kutsumme poliittiseksi. Tästä esimerkkeinä käyvät niin muinaisessa kontekstissa kuin nykyäänkin erilaiset mielenosoitukset, kokoontumiset taikka palopuheet. Roomassa tunnetuin tila, jossa tämän kaltainen toiminta tapahtui, oli tietenkin Forum Romanum, jota Cicero kutsui nimityksellä forum populi Romani – Rooman kansan forum.[3]Ks. esim. Cicero, In Verrem, 2.1.58. Vaikka kaikki forumit olivat julkista tilaa, ja siten periaatteessa Rooman kansan omistuksessa, tämä nimenomainen nimitys antoi kuulijoiden heti ymmärtää, mistä paikasta oli kyse. Forum Romanum oli tavallaan kaikista Rooman julkisista paikoista kaikkein julkisin – tila, jota vastaavaa ei nykymaailmassa helposti löydä.

Loppiaisen tapahtumat Yhdysvalloissa huomioon ottaen tämä julkisuuden hierarkia on kuitenkin yksinkertaistus. Se pätee luultavasti parhaiten yleisissä ulkotiloissa. Rakennusten suhteen tilanne on monimutkaisempi, ja sinänsä julkiset tilat voivat olla nykyään pitkälti yleisöltä suljettuja. Niinpä Yhdysvaltain kongressiin tunkeutuneet joukot puheissaan monesti oikeuttivatkin tekonsa sitä kautta, että he näkivät tehtävänään palauttaa kansalle sen, mikä sille kuuluu – kongressirakennus oli heidän mukaansa ”house of We the People”. Saavutettuaan rakennuksen sisätilat ihmiset lähinnä kävelivät ympäriinsä ikuistaen hetken lukuisiin selfieihin, joskus jokin symbolinen esine kuten puhujankoroke hallussaan. Tämä toki on tilan kokemuksellisuuden puolesta merkittävää: tasavallan ytimessä sijaitseva, suurilta osin suljettu tila tuli todistetusti jälleen osaksi saavutettavaa, yhteistä tilaa.

Kuvat tapahtumista levisivät nopeasti ja aiheuttivat vahvoja reaktioita. Hillittömän ja paikoin hyvinkin barbaarimaiselta näyttävän väkijoukon päätyminen valtakunnan lainsäätäjän päärakennuksen ytimeen koettiin voimakkaana loukkauksena tasavallan instituutioita ja perinteitä kohtaan.[4]Ks. esim. Yhdysvaltain entisen presidentin George W. Bushin lausunto tapahtumista: … Continue reading Parlamenttirakennus onkin oiva esimerkki tilasta, joka on merkitykseltään äärimmäisen julkinen, mutta jossa kulkeminen ja toimiminen ovat vahvasti säänneltyjä.

Julkisen tilan kokemukselliset tasot: yhteinen, sosiaalinen, julkinen ja poliittinen

Pelkästään saavutettavissa oleva tila voi siis muuttaa luonnettaan yhä ”julkisemmaksi” siitä riippuen, onko läsnä muita ihmisiä, onko ihmisillä yhteinen tarkoitus, ja onko tuo tarkoitus esimerkiksi oikeudellinen tai poliittinen. Mikäli siis rutiininomaisella kävelylenkillä yllättäen huomaisinkin, että yleensä tyhjä puisto on täyttynyt rock-konsertista tai hallitusta vastustavasta mielenosoituksesta, kokemukseni tuossa tilassa olisi varmasti sangen erilainen kuin tavallisesti – lähtökohtaisesti ”julkinen” tila onkin yllättäen muuttunut vielä ”julkisemmaksi”. Se on käynyt läpi muutoksen yhteisestä tilasta sosiaaliseen tilaan ja kenties edelleen julkiseen tai poliittiseen tilaan. Alkuperäinen osatekijä ei ole muutoksessa hävinnyt, vaan kehitys on tapahtunut kerroksittain, uuden tason lisätessä jotain edelliseen.

Kävelytie Alppipuistossa voi olla autio. Joskus saman tilan täyttää puistofestivaali. Kuva: Vesa Heikkinen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki poliittinen tila olisi aina myös vapaasti saavutettavissa. Kuten edellä totesin, tasavallan ytimen rakennukset ja instituutiot voivat ajan kuluessa saada siinä määrin vakiintuneen aseman ja toimintamuodon, että niiden saavutettavuutta rajoitetaan. Tällä on useita syitä, jotka voivat liittyä käytännön järjestyksen ylläpitoon, mutta myös kunnioitukseen, traditioihin ja esi-isiltä perittyihin sopivuussääntöihin (kuten roomalaisten mos maiorum). Viimeksi mainitussa tapauksessa niitä voidaan tarkastella kenties oikeammin pyhyyden kuin poliittisuuden kautta.

Voidaan ajatella, että tämä yllä mainittu malli, ”julkisuuden hierarkia”, kulminoituu pyramidin tavoin johonkin tiettyyn huippuun. Ehdotan, että se voisi olla roomalaisen tasavallan valtiosäännön johtotähti, tuo sangen vaikeasti määriteltävä käsite, Res Publica, eli ”yhteinen asia”. Roomalaisessa mielessä julkinen tila on siis julkista siinä määrin kuin se kunakin hetkenä palvelee Rooman yhteisen asian, tasavallan ytimen, ylläpitoa. Sen ensimmäinen, joskaan ei poikkeukseton, taso on vapaa saavutettavuus kaikille kansalaisille. Ainakin puistojen ja aukioiden suhteen vastaavaa ajattelua voimme toki soveltaa nykypäivänäkin, kaikista historian varrella tapahtuneista käsitteellisistä muutoksista huolimatta. Kun siis seuraavan kerran kävelemme pitkin yksinäistä polkua öisessä Meilahdessa, Viikissä tai Jakomäessä, voimme kenties pohdiskella roomalaisin silmin sitä, miten ”julkisuus” tuossakin tilassa ilmenee, ja kuinka tuo tulee esiin omassa yksilöllisessä kokemuksessamme. Samaan aikaan ymmärrämme, ettei ”julkisuus” tyhjene pelkästään tuohon yksittäiseen kokemukseen, vaan voi saada hyvinkin erilaisen sisällön esimerkiksi pikkukylän maalaismarkkinoilla, vierailulla Eduskuntatalossa taikka Presidentinlinnan edessä.


Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Amy Russellin kirjaa The Politics of Public Space in Republican Rome, Cambridge University Press. Cambridge. 2016.

Artikkelin otsikkokuva: Eero Järnefelt, Forum Romanum, 1925, guassi, paperi. Kuva: Kansallisgalleria.

Alaviitteet

Alaviitteet
1 This research has received funding from the European Research Council (ERC) under the European Union’s Horizon 2020 research and innovation programme (grant agreement No 771874).
2 Saksalainen sosiologi Max Weber (1864–1920) esitti modernin valtion tunnusmerkiksi sen, että tuo valtio kykenee omalla alueellaan ylläpitämään yksinomaista oikeutta lailliseen väkivallan käyttöön. Sillä on toisin sanoen ”väkivaltamonopoli”. Vastaava ei kuitenkaan pätenyt vielä esimoderneina aikoina kuten Rooman tasavallassa. Ks. Max Weber, Uskonto ja politiikka: Kutsumus ja ammatti. Vastapaino. Tampere. 2009.
3 Ks. esim. Cicero, In Verrem, 2.1.58.
4 Ks. esim. Yhdysvaltain entisen presidentin George W. Bushin lausunto tapahtumista: https://www.bushcenter.org/about-the-center/newsroom/press-releases/2021/statement-by-president-george-w-bush-on-insurrection-at-the-capitol.html
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments