Sulotuoksuinen sukaattisitruuna

Kirjoitussarja ”Antiikin kasveja pohjoisen taivaan alla”, osa 2

Muhkea, kullankeltainen sukaattisitruuna oli ensimmäinen sitrushedelmä, jonka Eurooppa oppi tuntemaan.

Sitruspuut tuntuvat yhdistyvän erottamattomasti Välimeren alueeseen, etenkin Espanjaan ja eteläiseen Italiaan. Sandro Botticellin maalauksessa Kevät (La Primavera), jonka renessanssimestari loi vuoden 1478 tienoilla, antiikin jumalattaret ja jumalat käyskentelevät luontevasti appelsiinipuulehdossa, ja puiden yksityiskohtaisesti maalattuja tähtimäisiä kukkia katseleva voi lähes tuntea sieraimissaan appelsiininkukkien huumaavan hunajaisen tuoksun. Nykyään on vaikea kuvitella maailmaa ilman sitrushedelmien antamia makuja ja tuoksuja. Kohtaamme ne päivittäin niin virvoitusjuomissa kuin pesuaineissakin. Myös sitruspuiden kukkien tuoksu ympäröi meitä usein arjessamme, vaikka emme sitä aina tunnistakaan, sillä appelsiininkukista saatava eteerinen öljy (neroliöljy) ja sen synteettiset vastineet ovat suosittu parfyymien raaka-aine. Jopa sitruspuiden lehdillä on oma arominsa, vihreän sitruunainen, ja kafferilimetin lehti onkin osa kaakkoisaasialaista keittiötä siinä missä laakerinlehti eurooppalaista.

Vaikka Kevään ikoninen maisema antaa muuta ymmärtää, antiikin ihmisiä eivät ympäröineet appelsiinipuulehdot. Sitruspuiden alkuperäinen koti on kaukana idässä, ja useimmat meille tutut sitrukset näyttävät olleen antiikin ihmisille tuntemattomia, ehkä vielä tyystin syntymättäkin. Nykyään sitrushedelmiä on lukemattomia eri lajeja ja lajikkeita, mutta sitrusten koko kirjo on muodostunut toistuvien risteytysten tuloksena. Arvellaan, että keskeisiä kantalajeja olisi itse asiassa vain kolme, sukaattisitruuna, pomelo sekä jonkinlainen mandariini.^[1] Sitrusten fylogenetiikka ja evoluutio on jatkuvasti etenevän tutkimuksen kohde. Ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Citrus_taxonomy. Viitattu 10.1.2021.

Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan ensimmäinen ja ainoa sitrus, jonka antiikin maailma tunsi, oli sukaattisitruuna (Citrus medica). Se olisi mahdollisesti levinnyt länteen Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana 300-luvulla eKr. Sukaattisitruunan varhaisimmasta historiasta ja sen leviämisreiteistä Välimeren alueella ei kuitenkaan ole varmaa tietoa.^[2]Dafna Langgut (2017), ”The history of Citrus medica (citron) in the Near East: Botanical remains and ancient art and texts”. Verkkojulkaisussa AGRUMED: Archaeology and History of Citrus Fruit in … Continue reading Sukaattisitruunan hedelmä ei kelpaa syötäväksi sellaisenaan, ja se onkin suomalaisille tuttu lähinnä kandeerattuna (siis sokerilla ja siirapilla säilöttynä) ja pieneksi pilkottuna. Tuo kaupan hyllyltä löytyvä sukaatti on itse asiassa hedelmän paksua kuorta. Varsinaista hedelmälihaa sukaattisitruunassa on vain vähän. Paksu kuori mahdollistaa hedelmän säilyttämisen ja kuljettamisen pitkien matkojen päähän, mikä on edesauttanut sukaattisitruunan varhaista leviämistä myös alueille, joilla puuta ei pystytty viljelemään. Sukaattisitruuna näyttäisi pysyneen huomattavan samankaltaisena kuin se oli jo antiikissa, vaikka siitäkin on toki kehitetty ajan myötä lajikkeita ja erikoisuuksiakin, jopa sellaisia kuin kimpuksi sormimaisia ulokkeita jakautuva ”Buddhan käsi”.

Filosofi Theofrastos (n. 371–287 eKr.) kuvailee antiikin kirjoittajista ensimmäisenä sukaattisitruunaa, jota hän kutsuu ”meedialaiseksi omenaksi” (mēlon mēdikon).^[3] Historia plantarum (”Kasvioppi”) 4, 4, 2–3. Teosta ei ole suomennettu. Hedelmä on hänen mukaansa syömäkelvoton, mutta sillä on useita muita käyttöjä. Jos tuoksuva hedelmä laitetaan vaatteiden joukkoon, se torjuu tuhohyönteisiä. Myrkytystapauksissa sillä voidaan ”puhdistaa” vatsa myrkystä, ja siitä valmistetulla keitteellä saadaan hengitys hyväntuoksuiseksi. Theofrastos kuvaa myös kasvin viljelyä ja mainitsee sen erityisen piirteen, joka näkyy Botticellin maalauksessakin: sitruspuut kantavat yhtä aikaa sekä hedelmiä että kukkia. Theofrastoksen kuvauksesta ei kuitenkaan käy ilmi, kuinka hyvin hän ja hänen aikalaisensa Kreikassa kasvin ja sen hedelmän tunsivat. Kasvia kuvataan persialaisena erikoisuutena, mutta hedelmää taas tuttuna juttuna.

Sukaattisitruunaa opittiin antiikin aikana viljelemään ainakin Italian maaperällä, mutta siitä, milloin viljely alkoi, ei ole varmuutta.^[4]Clémence Pagnoux (2017), ”Investigating the introduction of citrus fruit in the Western Mediterranean according to ancient Greek and Latin texts”.Verkkojulkaisussa AGRUMED: Archaeology and … Continue reading Sitruksen siemeniä on löydetty esimerkiksi Pompejista, mutta hedelmät ovat voineet hyvin olla tuontitavaraa. Pompejin tuhon aiheuttaneessa tulivuorenpurkauksessa henkensä menettänyt tietokirjailija Plinius vanhempi (23–79 jKr.) osaa kertoa sukaattisitruunasta vain täsmälleen samat asiat kuin Theofrastos 300 vuotta aikaisemmin.^[5] Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 12, 7. Teosta ei ole suomennettu. Kuitenkin hän tuntee tämän ”assyrialaiseksi omenaksi” kutsumansa kasvin uudenkin nimen: hän puhuu ”sitrusomenista” (citrea mala).^[6] Naturalis historia 15, 14. Lääkeaineista vaikutusvaltaisen kreikankielisen teoksen kirjoittanut Dioskorides (n. 40–90 jKr.) kertoo, että kitrion oli roomalainen sana ja tasaveroinen kilpailija ”meedialaiselle omenalle”,^[7] De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 115, 5. Teosta ei ole suomennettu. kun taas lääketieteilijä Galenos (129 – n. 215 jKr.) huomioi, että hänen aikanaan kitrion oli jo vakiintunut hedelmän nimeksi, vaikka muutama itsepäinen pedantti sitä kieltäytyikin käyttämästä.^[8]De alimentorum facultatibus (”Ruoka-aineiden vaikutuksista”) 6, 617. Teosta ei ole suomennettu. Uuden sanan läpimurto saattaa kertoa siitä, että hedelmä ja kenties myös koko kasvi olisivat tulleet uudella tavalla läheisiksi juuri latinanpuhujille 1. ja 2. vuosisadalla jKr. – ehkäpä noihin aikoihin alkoi puun laajamittaisempi viljely Italiassa. Kasvia kasvatettiin aluksi ruukuissa ja myöhemmin myös jonkinlaisissa kasvihuoneissa.

Vielä Plinius korostaa sukaattisitruunan syömäkelvottomuutta, kun taas Galenos kertoo, että hedelmän ”lihaa” syötiin yleisesti. Tällä hän tarkoittaa mehukkaan sisuksen ja ohuen päällikuoren väliin jäävää paksua kuorta, siis samaa osaa, jota me edelleen nautimme kandeerattuna. Galenoksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut makea herkku, vaan hedelmä nautittiin etikan ja garumin, siis voimakasmakuisen ja -hajuisen kalakastikkeen, kanssa.^[9]De alimentorum facultatibus 6, 619. Mausteiden oli tarkoitus sekä parantaa makua että edistää hedelmän sulamista vatsassa. Apiciuksen kuulussa reseptikirjassakin sukaattisitruuna mainitaan: se neuvotaan maustamaan muun muassa mintulla ja silphiumilla.^[10]De re coqinaria (”Keittotaidosta”) 3, 5. Teosta ei ole suomennettu. Apiciuksen (1. vs. jKr.) nimissä säilynyt kokoomateos lienee saanut nykyisen muotonsa vasta … Continue reading Vaihtelevat viittaukset syötäviin ja syömäkelvottomiin sukaattisitruunoihin voivat kertoa kulttuurin muutoksesta, mutta mahdotonta ei ole sekään, että antiikin aikana olisi opittu tuntemaan uusia sukaattisitruunan muotoja tai jopa uusia sitruslajeja.

Myrkkyjä ”puhdistavan” vaikutuksen lisäksi sukaattisitruunan osilla uskottiin olevan muitakin lääkinnällisiä ominaisuuksia. Ulkokuori ja sisus olivat Galenoksen mukaan kuivattavia, kun taas syötävä kerros oli limapitoinen, siis kostea.^[11] De simplicium medicamentorum temperamentis ac facultatibus (”Yksinkertaisten lääkeaineiden sekoituksista ja vaikutuksista”) 12, 77. Teosta ei ole suomennettu. Dioskorides puolestaan kertoo, että naiset pureskelivat hedelmää raskauspahoinvointia ja alkuraskauden outoja mielitekoja (kr. kissa) helpottamaan.^[12] De materia medica 1, 115, 5.

Sukaattisitruuna on periyttänyt antiikinaikaisen nimensä kaikille sitruksille ja erityisesti sitruunalle, mutta joutunut sittemmin sukulaistensa syrjäyttämäksi. Tuoretta hedelmää lienee mahdoton löytää suomalaisesta ruokakaupasta, ja kandeeratun sukaatinkin suosio tuntuisi olevan laskusuunnassa. Maailmalla hedelmää ja etenkin siitä puristettua mehua käytetään kuitenkin monien maiden ruokaperinteessä. Sukaattisitruunan viljelyä ovat ylläpitäneet myös juutalaiset, jotka käyttävät tuoretta hedelmää lehtimajajuhlan viettämisen rituaaleissa – tässä yhteydessä hedelmä tunnetaan hepreankielisellä nimellä etrog.

Sukaattisitruunapuun voi kohdata Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan Välimerihuoneessa, missä sen vaikuttavan kokoiset, röpelöpintaiset hedelmät pysyvät pitkään kullankeltaisina yllättävän pienessä puussa. Eräitä sitruksia kasvatetaan nykyään yleisesti huonekasveina, mutta sukaattisitruuna ei kuulu näiden joukkoon. Mikäli siemeniä onnistuu hankkimaan, sen kasvatusta voi toki kokeilla kotioloissakin.

Artikkelikuva: Sukaattisitruunan hedelmä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä. Kuvaaja Marke Ahonen.

Sarjan kaikki osat tästä.