Miksi tonkia muinaisia vessajuttuja? Esittelyssä Ancient Toilets -projekti

Antiikin kaupungeissa ulosteläjät löyhkäsivät ja virtsa lainehti katukivien väleissä. Julkisissa vessoissa istuttiin vieri vieressä, ja niiden puuttuessa tarpeille kyykistyttiin mihin sattuu, sillä yksityisyydestä ei juuri piitattu.

Vai oliko sittenkään näin? Ancient Toilets – A Cultural and Social History -projekti pureutuu antiikin vessakulttuuriin^[1]Vaikka vessa-sana juontaa juurensa vesiklosetista ja käymälä puolestaan kattaa erilaiset tarpeidentekopaikat laajemmin, käytämme vessa-sanaa etenkin sellaisissa yhdyssanoissa … Continue reading ja murtaa myyttejä törkyisestä kaupunkitilasta.

Yliopistolehden 4/2026 artikkelissa projektin vastuullinen tutkija Laura Nissin kertoo tarkemmin tutkimuksen alkuideasta ja taustoista. Jutussa käsitellään erityisesti latinankielistä ja Rooman arkeologiaan liittyvää aineistoa, joiden tutkimuksesta Nissin vastaa. Työryhmän toinen jäsen ja tämän blogitekstin kirjoittaja Saara Kauppinen puolestaan tarkastelee kreikkalaismaailman kirjallista ja arkeologista aineistoa, joihin tämä juttu painottuu.

Kirjallisuus arkielämän lähteenä

Näkemyksiä katujen törkyisyydestä perustellaan kaupunkitilaa käsittelevissä lähteissä muutamalla antiikin kirjallisuuden tekstikohdalla ja mainittuihin ennakkokäsityksiin pohjaavilla tulkinnoilla niistä.^[2]Ks. Nissin 2022, 624-5. Mm. Juvenalis: Saturae 3.230–86, ja Justinianus, Digesta 9.3.

Tutkimuksessamme kokoamme ja analysoimme kaikki käymälöitä ja niiden aihepiiriä laajemmin käsittelevät tekstikohdat eri kirjallisuudenlajeista epiikasta filosofiaan ja komediasta epigrammeihin. Näiden tarjoamaa kuvaa täydentävät lakikokoelmista, maanviljelysoppaista, lääketieteellisistä teksteistä ja piirtokirjoituksista saatava tieto.

Antiikin tekstilähteet ovat pitkälti eliitin miesten kirjoittamia, eikä tarpeiden tekeminen kuulunut kirjallisuuden aiheiden kärkipäähän. Tekstit kuitenkin kertovat arjesta myös epäsuorasti. Useissa teksteissä tietoa aiheesta nouseekin esiin muista asioista puhuttaessa, ja kohtia syvälukemalla saamme tietoa myös sellaisista sosiaalisista aspekteista, jotka eivät kosketa kirjailijamiehiä itseään tai joista he eivät kirjoita suoraan. Esimerkiksi vitsien ja metaforien taustalta löytyy usein arvokkaita tiedonsirpaleita, jotka kertovat vaikkapa hygieniaan ja terveyteen liittyvistä seikoista.

Tekstejä lukiessamme tarkastelemme myös käymälöihin liittyviä sosiaalisia näkökulmia. Tiedämme, että yksityistalojen käymälät olivat etenkin aluksi pääasiassa varakkaamman väestön etuoikeus. Miehet liikkuivat kaupungilla ja käyttivät myös julkisia käymälöitä, mutta entä naiset ja lapset, joiden käymäläkäyttäytymisestä kirjallisuudessa kerrotaan harvemmin? Entä kotitalouksissa työskennelleet orjat? Tarkastelemme, miten sukupuoli, ikä ja yhteiskunnallinen asema vaikuttivat siihen, missä tarpeet tehtiin.

Käymälätyyppejä

Käymälöitä valottava arkeologinen materiaali on etenkin kreikkalaismaailman kohdalla valitettavan aukkoista. Se kuitenkin tiedetään, että minolaisilla oli Knossoksen palatsissa jo noin 1700 eaa. tienoilla eräänlainen vesivessa, josta jätökset huuhdeltiin vedellä palatsin viemärijärjestelmään.^[3]Yannopoulos ym. 2017; Antoniou & Angelakis 2015. Vastaavia järjestelmiä oli myös muissa minolaiskaupungeissa, mutta laajemmin viemäröidyt vessat yleistyivät antiikissa huomattavasti myöhemmin, vasta hellenistisellä ajalla.

Usein viemäröintiä ei siis ollut, mutta käytössä saattoi olla ns. maakuoppakäymälä joko talon yhteydessä tai ulkona. Esimerkiksi klassisen ajan Ateenasta tunnetaan vähänlaisesti käymälöitä, mutta tiedetään, että kaupungissa oli 400- ja 300-luvuilla eaa. hyvin organisoitu jätehuolto. Katujen likaaminen oli kielletty, ja kansalaisilla oli velvollisuus tyhjentää jätteet laissa määrätyille paikoille, joista erilliset jätteenkerääjät (koprologoi) huolehtivat.^[4]Owens 1983, 45. Sekä kirjallisuudesta että vaasimaalauksista tunnetaan myös liikuteltavia astioita eli pottia, joihin tarpeet tehtiin. Myös nämä tyhjennettiin talojen lähellä sijainneisiin, peitettäviin maakuoppiin. Orjat todennäköisesti huolehtivat jätösten kuljettamisesta.

Käymälöiden yleisyys ja tyypit vaihtelivat, eikä aina voida varmuudella päätellä, millaisia käymäläratkaisuja eri kaupungeissa käytettiin. Joitakin esimerkkejä on kuitenkin säilynyt. Kreikasta tunnetaan esimerkiksi Delokselta ja Olynthoksesta sekä yksityisiä että julkisia käymälöitä, joista molemmista käytettiin yleisesti termiä ἀφεδρών (afedron). Roomalaisella ajalla sekä yksityiset käymälät (latrinae) että julkiset käymälät (foricae) yleistyivät entisestään.

Kaupunkien hajut

Mutta eivätkö antiikin kaupungit erilaisine sanitaatioratkaisuineen väistämättä haisseet? Aistihistoria on keskeinen osa projektiamme. Viime vuosina aistihavaintojen tutkimus onkin noussut esiin tärkeänä suuntauksena myös menneisyyden tutkimuksessa.^[5]Esim. Bradley 2015 hajujen tutkimuksesta. Se liittyy laajempaan ns. aistikäänteeseen (engl. sensory turn), jonka tavoitteena on tarkastella muinaisia tiloja moniaistisesta näkökulmasta ja muita aistikokemuksia näköaistin rinnalla.

Pohjan aistien tutkimukselle loi Aristoteles, joka käsitteli aisteja teoksissaan Sielusta sekä Aistimisesta ja aistittavista. Hän määritteli viisi perusaistia: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto, joiden lisäksi hän puhui kokoavasta yhteisaistista. Aristoteles esitti, että haju (kuten myös näkö ja kuulo) vaatii väliaineen, jotta aistimus voi siirtyä: haju liikkuu ilman tai veden kautta.^[6]Aristoteles, Sielusta II.9, suomentanut Kati Näätsaari. Taustalla vaikuttaa teoria neljästä alkuaineesta (maa, ilma, tuli, vesi), joiden ominaisuuksia ovat kuuma, kylmä, kostea ja kuiva erilaisina yhdistelminä.

Modernissa tutkimuksessa on kuitenkin korostettu, että aistijärjestelmiä on enemmän kuin viisi, eivätkä aistit ole vain fysiologisia ilmiöitä, vaan myös kulttuurisesti ja historiallisesti rakentuneita kokemisen tapoja. Pahoinakin pidettyihin hajuihin tottuu ainakin jossain määrin, eivätkä kaikki koe vaikkapa hajuvesiä tai muita hyviksi tarkoitettuja tuoksuja aina miellyttävinä. Onkin mahdollista, etteivät antiikin ihmiset kokeneet hajuja samalla tavalla kuin me. Hajut kytkeytyvät myös sosiaalisiin tekijöihin, joten niiden tarkastelu valottaa osaltaan antiikin ajan asennemaailmaa, arvoja ja moraalikäsityksiä, joita niitäkin aiheemme parissa laajemmin tarkastelemme.

Arvomaailman rinnalla kulkee konkretia: pyrimme tekstilähteiden avulla selvittämään, miten hajut ja tuoksut käytännössä muovasivat sekä kotitalouksien tilajärjestelyjä että kaupunkitilaa. Ymmärtämällä menneisyyden aistiympäristöjä ja niiden kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ymmärrämme näin paremmin ihmisten arkikokemuksia antiikin kaupungeissa.^[7]Teoreettisesta taustasta ks. Classen ym. 1994; Day 2013.

Rituaaliohjeista vessahuumoriin

Varhaisimpia lähteitämme on runoilija Hesiodos, joka eepoksessaan Työt ja päivät neuvoo muun muassa, ettei pidä virtsata seisten aurinkoon päin, eikä myöskään tielle tai tien varsille. Hesiodos opastaa edelleen: Älä koskaan virtsaa mereen virtaavien jokien veteen äläkä lähteisiin, vaan vältä sitä ehdottomasti. Älä myöskään ulosta niihin, sillä eihän se ole sopivaa.^[8]Hesiodos, Työt ja päivät 727-732 ja 757-759, suom. Paavo Castrén. Vesien, ympäristön ja ihmisen terveyden välinen yhteys tunnettiin, mutta veden puhtaus liittyi myös rituaaliseen puhtauteen, sillä vesilähteitä pidettiin pyhinä.

Hesiodos eli noin 700 eaa. Tuon ajan maailmankuvassa korostui pyrkimys pitää jumalat suosiollisina. Tämä edellytti rituaalista puhtautta, joka oli tietynlaista symbolista erontekoa maallisen ja jumalallisen välillä. Epäpuhtaus eli miasma liittyi monenlaisiin elämän liminaalitiloihin ja toisaalta biologisiin prosesseihin. Niin synnytys, kuolema, verenvuodatus, kuin arkisemmat inhimilliset toiminnot seksistä virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyivät miasmaan.^[9]Rituaalisesta puhtaudesta ja miasmasta esim. Parker, R.: Miasma: Pollution and Purification in Early Greek Religion,1983. Tästä syystä Hesiodos neuvoo tekemään tarpeet joko muuriin päin kääntyneenä tai kyykistyen, ettei näillä toiminnoilla loukkattaisi jumalia.^[10]Petrovic & Petrovic 2022, 11-12.

Vessa-aihepiirin asiat vertautuvat joskus yllättävilläkin tavoilla ihmisen moraaliin liittyviin asenteisiin ja oletuksiin. Esimerkiksi ei helmiä sioille -tyyppinen sanonta kuului kreikaksi σιτίον εἰς ἀμίδα μὴ ἐμβάλλειν, ei pidä heittää ruokaa pottaan. Plutarkhoksen nimissä kulkevassa tekstissä sanontaa käytetään vertauskuvana perusteltaessa, ettei sivistynyttä puhetta tule tarjoilla kelvottomille sieluille, sillä sivistynyt puhe on ajattelun ravintoa, jonka moraalisesti kelvoton sielu tärvelee samalla tavoin kuin potta siihen heitetyn ruoan (Περὶ παίδων ἀγωγῆς eli Lasten kasvattamisesta, 12f).^[11]Teksti on sisällytetty Plutarkhoksen Moralia-kokoelmaan, mutta tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Lasten kasvattamisesta ei ole Plutarkhoksen kirjoittama.

Tarpeiden tekemisestä revitään toki myös huumoria. Etenkin komediakirjailija Aristofaneen näytelmät ovat täynnä piereskelyä ja räävittömän skatologisia eli ulostamiseen liittyviä kohtauksia. Erityisesti henkilöt, joita halutaan vaikkapa poliittisista syistä arvostella, esitetään usein vessahätäisinä surkimuksina. Taustalta löytyy kuitenkin syvempiä, mm. kontrollin menettämiseen liittyviä teemoja ja sosiaalisia merkityksiä.

Aristofaneen pisin ja ylenpalttisin skatologinen kohtaus löytyy näytelmästä Naisten kansankokous (311-375), jossa muuan Blepyros etsii ulostamispaikkaa. Hän päätyy kyyristelemään ulkosalla, ja kärsii vieläpä ummetuksesta, vaikka on räjähtämäisillään hädästä. Lisää koomisuutta tilanteeseen rakennetaan sillä, että hän on paremman puutteessa pukeutunut vaimonsa vaatteisiin, vaimo kun on muiden ateenalaisnaisten tapaan lähtenyt salaa kansankokoukseen ja naamioitunut miehensä tamineisiin. Koko pitkä ja yleisöä epäilemättä suuresti huvittanut kohtaus kääntää useita sosiaalisia normeja ylösalaisin ja kritisoi pohjimmiltaan Ateenan poliittisen järjestelmän ongelmia.^[12]Ks. Capra 2022.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pieruvitseille ja jalat ristissä tuskitteleville roolihahmoille olisi antiikissakin naurettu myös silkan huumoriarvon vuoksi. Jokainen lasten kanssa tekemisissä ollut tietää, että kunnon pierujuttu naurattaa aina, ja mitä enemmän kieltää, sitä enemmän pierun hokeminen naurattaa. Ja naurattaa se aikuistakin, aikuiset vain on opetettu suitsimaan naurunsa. Tietty sosiaalinen sopimattomuus ja normien rikkominen tekeekin Aristofaneen sutkautuksista kahta herkullisempia. Myös aistimaailma on näytelmäteksteissä läsnä, ja erityisesti pierujen hajuilla ilakoidaan – ”ei minun pierut mitään suitsuketta ole”, toteaa yksi, ja toisen sanotaan pierevän ”hapokkaammin kuin hilleri”.^[13]Aristofanes, Rikkaus, 703 ja 693 suom. Liisa Kaski.

Komedioiden ohella vessa-aiheisia letkautuksia löytyy esimerkiksi vessanseinäkirjoituksista, joissa inhimillisiä tarpeita lähestytään mutkattomasti. Esimerkiksi Efesoksesta niin sanotun Terassitalo 2:n vessasta on löytynyt useita graffitoja. Yhdessä niistä kirjoittaja toivottaa myötämielisesti kakkaajalle kaikkea hyvää tai hyvää kakkaamista: ἀγαθὰ τῷ χέζο(ν)τι.^[14]GR 147 (Jansen, Koloski-Ostrow & Moormann 2011).

Toisaalta piirtokirjoituksissa esiintyy myös vakavampia sävyjä. Monumentaaliseen porttirakennukseen niin ikään Efesoksessa on raapustettu graffito ὃς ἂν ὧδε οὐρήσῃ, κριθήσεται, ”tähän virtsaava asetetaan syytteeseen”.^[15]Ns. Mazaeuksen ja Mithridateen portti, Harrison 2017, 34. Efesoksessa kaduille kuseskelijoita uhkailtiin myös jumalten vihalla: se suututtaisi kaupungissa palvotun Artemiin ja Artemiin kulttiin Efesoksessa kiinteästi liittyneen Hekateen. Näitä uhkauksia on tulkittu niin rituaalisina – tienristeysten jumalia ei sovi loukata virtsaamalla – kuin toisaalta sittenkin mahdollisesti jopa humoristisina.^[16]Rituaalisesta tulkinnasta Petrovic & Petrovic 2022, 12. Tulkinnassa verrataan tekstiä Hesiodoksen rituaaliohjeisiin ja piirtokirjoituksiin, joissa kielletään ulostaminen pyhillä paikoilla. … Continue reading

Miksi antiikin käymälätapojen pitäisi kiinnostaa nykyihmistä?

Käymälät, niiden puute ja jätteiden käsittely vaikuttivat merkittävällä tavalla ihmisten elämään. Kirjallisista lähteistä saatava tieto täydentää olennaisesti arkeologisen tutkimuksen tarjoamaa kuvaa kaupunkien arjesta. Aineistoja yhdistämällä saamme eri sukupuolten, ikäryhmien ja yhteiskuntaluokkien kokemukset huomioivan kokonaiskuvan antiikin käymälöistä ja niiden käyttäjistä. Myös aistimaailman tarkastelu on osa tätä kokonaisuutta. Näin ymmärrämme paremmin kaupunkitilan käyttöä ja elämää antiikin kaupungeissa.

Samalla kysymme, onko nykyajan länsimainen vessakulttuuri sittenkään niin hygieenistä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Kaadamme metsiä vessapaperiksi ja huuhdomme jätöksemme puhtaalla vedella näkymättömiin, mutta samalla turmelemme vesistöjämme. Ihmisen jätösten mukana meriin kulkeutuu muun muassa lääkejäämiä myös tehokkaan jätteenkäsittelyn Suomessa. Voimme pestä vessamme kiiltävän puhtaiksi – puhdistusaineilla, jotka nekin kulkeutuvat luontoon – mutta tiedämme samalla ylikuormittavamme ympäristöämme. Olisiko menneisyyden sanitaatiomenetelmissä jotakin sellaista, mitä voisimme soveltaa kestävämpää tulevaisuutta rakentaessamme?

Seuraa meitä Instagramissa: @ancient.toilets
Projektia rahoittaa Koneen Säätiö (kevät 2026–kevät 2029, Helsingin yliopisto)

Jutun otsikkokuva: Puolikaaren muotoinen, 12-paikkainen julkinen käymälä on roomalaisaikaisessa kylpylässä Tunisian Douggassa, joka tunnettiin latinaksi Thuggana. (Kuva: Saara Kauppinen)

Lähteet

Antoniou, A. & Angelakis, A. N., 2015 “Wastewater and stormwater sanitation technologies in ancient Hellas”. Ιn: Sanitation, Latrines and Intestinal Parasites in Past Populations (P. D. Mitchell, ed): 41–68.

Antoniou, G. P. 2007. ”Lavatories in Ancient Greece”, in Water Supply (2007) 7 (1), 155–164.

Aristofanes: Akharnalaiset, Ratsuritarit, Ampiaiset, Rauha, Naisten kansankokous, Rikkaus. Toim. Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari. Helsinki: Teos 2025.

Aristoteles: Sielusta. Teoksessa J. Sihvola (toim.), Aristoteleen teokset V. Helsinki: Gaudeamus 2006.

Bradley, M. ed. 2015. Smell and the Ancient Senses. London and New York: Routledge.

Capra, A, 2022. “The Staging and Meaning of Aristophanes’ Assemblywomen”, Harvard Studies in Classical Philology, 112, 135-159.

Classen, C., D. Howes, and A. Synnott. 1994. Aroma: The Cultural History of Smell. London: Routledge.

Day, J., ed. 2013. Making Senses of the Past: Toward a Sensory Archaeology. Carbondale: Southern Illinois University Press.

Harrison, J. R. 2017. “An Epigraphic Portrait of Ephesus and Its Villages.” In: The First Urban Churches. Volume 3: Ephesus, eds. Harrison, J. R. and Welborn, L. L., 1-68.

Jansen, G. – A. Koloski-Ostrow – E. Moormann (eds.) 2011. Roman Toilets. Their Archaeology and Cultural History. BABESCH Suppl. 19. Leuven.

Owens, E. J. 1983. “The Koprologoi at Athens in the fifth and fourth century BC”. Classical Quarterly 33, 44–50.

Petrovic, A. and I. Petrovic 2022. “Religious Norms in Context: On Works & Days 724–760”, Kernos Revue internationale et pluridisciplinaire de religion grecque antique, 35, 2022, 1-42.

Yannopoulos, S., Yapijakis, Ch., Kaiafa-Saropoulou, M., Antoniou G. P., 2017. “History of sanitation and hygiene technologies in the Hellenic world”. In Journal of Water, Sanitation and Hygiene for Development 7 (2), 163–180.