Keväällä 2025 haastattelin Alppien halki matkanneessa junassa Federico Auroraa erästä hänen lempiaiheestaan, klassisen kreikan käytöstä puhutun kommunikaation välineenä nykypäivänä. Haastattelun ensimmäisessä osassa raportoin ennen kaikkea Akhaian Selianitikassa joka kesä järjestettävästä puhutun klassisen kreikan kesäkoulusta. Sivumennen sanoen kesän 2026 kurssilla on vielä tilaa, ja mukaan pääsee jos on valmisteluissaan ripeä tai jo aikeissa matkustaa heinäkuussa Kreikkaan: kurssi järjestetään 11.-25. heinäkuuta. Federicon kiinnostuksen kohteet muinaiskielten pedagogiaa kohtaan ulottuvat kuitenkin Selianitikaa laajemmalle. Tästä johtuen tämä toinen osa haastattelua esittää tiivistelmän siitä, mitä puhuimme kreikan ja latinan opettamisesta kommunikatiivisen metodin kautta.[1] Kommunikatiivisella metodilla tarkoitetaan kielen opettamista viestinnän välineenä, korostaen sujuvuutta ja käytännön kommunikaatiota enemmän kuin kielioppisääntöjen opettelua ulkoa. Kreikan kielen oppimisesta elävän kielen kaltaisesti on jo kirjoittanut Khelidonissa myös Marja Vierros.[2]
Licei classici ovat italialaisen julkisen toisen asteen koulutuksen omaleimainen osa, jota pidettiin kauan parhaana mahdollisena valmistautumisena yliopisto-opintoihin. Noin puolet italialaisista saa vähintään 300 tuntia latinan opetusta opintojensa osana, mutta vain noin kuusi prosenttia italialaisista nuorista opiskelee liceo classicossa. Viiden vuoden kuluessa liceo classicon opiskelijat saavat 561 tuntia opetusta klassisessa kreikassa, mikä kuulostaa ällistyttävän korkealta määrältä ei-italialaisille eurooppalaisille. Kaikki liceo classicossa opiskelevat suorittavat 726 tuntia latinaa ja 561 tuntia kreikkaa verrattuna vaikkapa englannille omistettuihin 495 tuntiin. Tästä kaikesta huolimatta, kuten Federico huomauttaa, järjestelmä on kielten aidon oppimisen suhteen varsin yksipuolinen. Licei classici muokkaavat opiskelijoistaan näennäisesti äärimmäisen kompetentteja ’kreikka-koneita’, mutta tämä ei lopulta auta näitä parhaalla mahdollisella tavalla esimerkiksi lukemaan vaivattomasti antiikin Kreikan kirjallisuutta kreikaksi. Suuresta tuntimäärästä huolimatta liceo classicon käyneet eivät vaikuta saavuttavan, Federico sanoo, niin hyvää sujuvuutta klassisten kielten lukemisessa kuin opetustuntien määrä antaisi odottaa. Tutkimuksen vaatiman ’intensiivisen lukemisen’ lisäksi tekstejä antiikin kielillä ei juurikaan lueta ’ekstensiivisesti’, kuten nykykielillä kirjoitettuja tekstejä luetaan.[3] Tutkijoina olemme tottuneet tarkastelemaan antiikin tekstejä ’intensiivisesti’ – tulkiten syvällisesti lyhyehköjä katkelmia kerrallaan – mutta hallitsemillamme nykykielillä kirjoitettuja tekstejä luemme kenties keveämmin, nautinnollisemmin ja pidempinä pätkinä. Kuten Federico asian ilmaisee: ensin mainittuja luemme kyyristyneenä pöydän ääressä tekstin puoleen, viimeksi mainittuja taas nojautuen mukavassa tuolissa taaksepäin.
Kielenopetuksellinen projekti, jonka tarkoituksena on muuttaa tämä kaikki, sai alkunsa varsin sattumanvaraisesti Federicon isän (joka ei ole filologi tai opettaja) kerrottua poikansa havainnoista kotikaupungissaan Bresciassa paikallisen koulun vararehtorille, jonka tausta oli latinan opettajan. Tästä käynnistyi suunnitteluvaihe, jonka myötä Federico ja hänen kollegansa Pisan yliopistossa ehdottivat ja saivat tuen projektille oppilaitoksessa nimeltä Liceo Classico Arnaldo da Brescia.[4] Projektin tarkoituksena on tarjota vuoden pituinen corso di aggiornamento (‘jatkokoulutuskurssi’) noin kymmenelle muinaiskreikan ja latinan opettajalle ja tutustuttaa nämä ’luonnollisempaan’ mutta samalla myös kielenopetuksen teoriaan paremmin perustuvaan tapaan opettaa antiikin kieliä. Tätä tarkoitusta varten antiikin kielten opettajille neuvottiin uusia opetuskäytäntöjä. Koulutuksen jälkeenkin heille on tarjolla pitkäjänteistä tukea, ja heitä ohjataan opettamaan latinaa ja kreikkaa nykykielten tavoin. Tämän lisäksi projektilaiset kannustavat kielenopettajia sisällyttämään kursseihinsa tunnin pituisen tekstinluvun oppitunnin viikossa, noin kymmenen kertaa lukukaudessa.
Federicon ja hänen kollegoidensa viisivuotinen pilottiprojekti tähtää siihen, että tällä hetkellä koulutettavien opettajien kautta heidän suosimansa metodi voitaisiin tuoda italialaisen julkisen sektorin kouluihin, jossa se toivon mukaan alkaisi vaikuttamaan laajemminkin klassisten kielten opetuksen käytäntöihin. Painotus ei tässä uudessa, nykykielten opetuksen kommunikatiiviseen lähestymistapaan pohjaavassa metodissa ole orjallisessa taivutuskaavojen ulkoa opettelussa, vaan kielen ymmärtämisessä ensisijaisesti kommunikaatiojärjestelmänä. Pilottiprojektin puitteissa kaksi opettajaa on jo aloittanut kreikan ja latinan opettamisen kommunikaatiovetoisesti, ’niin kuin se olisi englantia’, Federico kertoo. Hän on kahdeksan kollegansa kanssa kirjoittanut projektinsa periaatteista ja etenemisestä jo artikkelin,[5] ja parhaillaan hän jatkaa metodia jo hyödyntävien opettajien tutorointia ja ohjastaa kolmea muuta ideasta kiinnostunutta opettajaa viemään käytäntöjään kohti kommunikatiivista metodia Latin lab -toiminnan kautta.
Federico on myös perehtynyt muinaiskreikan puhekeskeisen opettamisen historiaan. Cambridgessa sijaitseva The Perse School opetti 1900-luvun alussa opiskelijoillensa myös klassisen kreikan puhumista, mutta tämä katkesi maailmansotiin.[6] Kun samansuuntaiset ajatukset alkoivat uudelleen johtaa sanoista tekoihin, tapahtui se 1950-luvulla Euroopan yhdistymisen ja mahdollisen federalismin luonnehtimassa ilmapiirissä. Etenkin sotienjälkeisessä Saksassa löytyi paljon kiinnostusta klassisen kreikan opettamiseen puhuttujen harjoitusten kautta, ja Italiassa Vivarium Novum on pyrkinyt 1990-luvulta alkaen auttamaan opiskelijoitaan saavuttamaan kokonaisvaltaisen, myös suulliseen kommunikaatioon ulottuvan osaamisen latinassa ja muinaiskreikassa.[7] Federico pitää tätä tavoitetta erittäin kannustettavana, mutta samalla huomauttaa Vivarium Novumin toiminnassa olevan käytännöllisellä ja aatteellisellakin tasolla ongelmia. Mitä metodeihin tulee, ovat opettajien omat, paikalliset valinnat kaiken kaikkiaan keskiössä. Italiassa käytetään kreikan opettamisessa Athenaze-oppikirjaa. Hans Ørbergin kuuluisa, kommunikatiivista metodia vahvasti hyödyntävä Lingua Latina per se illustrata (LLPI, useita painoksia vv. 1955–1991) kuluu useiden italialaisten latinanopettajien käytössä, mutta Federico korostaa tämän kuuluisan oppikirjan olevan kaikesta huolimatta roomalaisesta antiikista antamansa kuvan kannalta varsin perinteinen. Lisäksi se nojaa luettuun, ei puhuttuun, kielen harjoitteluun, ja vaikka LLPI:n käyttö vaatiikin ylimääräistä tekstinlukua, ei se silti heijastele ’kommunikatiivista metodia’ tai tue sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Moni italialainen opettaja väittää käyttävänsä viimeksi mainittua metodologiaa, vaikka he itse asiassa käyttävät lukemiseen perustuvia menetelmiä (kuten niin sanottu reading approach, jossa tavoitteena on perinteisesti ollut kieliopin oppiminen tekstinluvun ja filologisen selittämisen kautta).
Toisin sanoen antiikin kreikan opettaminen tavoitteenaan jonkinasteinen aktiivinen kielitaito on aihe, jota kohti on modernin pedagogian historian aikana tehty useita askeleita, mutta harva – jos kukaan – on kokeillut millaisia tuloksia kokonaisvaltainen kommunikatiivisen metodin käyttäminen toisi. Tutkittua tietoa aiheesta on toistaiseksi hyvin vähän. Tästä syystä Federicon ja hänen kollegoidensa hanke on äärimmäisen kiinnostava. Samalla se alleviivaa sitä, kuinka hyödyllistä olisi, jos joukko asiantuntijoita tuottaisi ensimmäistä kertaa korkealaatuisen muinaiskreikan kielikurssin, joka vastaisi englannin ja muiden nykykielten vastaavia ja pitäisi puhutun harjoittelun visusti esillä. Latinan oppikirja Suburani, joka tekee parhaansa puhdistaakseen latinan opetusteksteissä ja materiaaleissa edelleen piilevän elitismin, voisi antaa hyödyllisiä esikuvia kreikan kieltä varten tuotetuille materiaaleille, vaikkei se olekaan kommunikatiivisen metodin kannalta ideaalinen. Antiikintutkijoiden näkökulmasta tämä ei ehkä vaikuta relevantilta oppimateriaalin tuottamiselta, mutta itse asiassa on täysin mahdollista, että keskustelullisempi metodi toisi mukanaan intuitiivisemman klassisen kreikan hallinnan, tukien näin äärimmäisen arvokkaalla tavalla tutkijan tai yliopisto-opettajan uralle suuntaavia filologeja. Yliopistotasolta löytyykin monia klassisten kielten opettajia, kuten vaikka Oxfordin Jesus Collegen Armand d’Angour, jotka suhtautuvat erittäin positiivisesti tällaiseen uudistukseen. Samaan hengenvetoon Federico vakuuttaa omasta puolestaan, että klassisen kreikan puhuminen lukemisen tukena on ehdottomasti vahvistanut hänen omaa kielitaitoaan tavalla, jolle on vaikea kuvitella vaihtoehtoja. Lukeminen on edelleen keskeistä, mutta puhuminen on syventänyt sitä.
Edit (25.6.2026): korjattu ”luonnollinen metodi” ”kommunikatiiviseksi metodiksi” otsikossa ja toiseksi viimeisessä kappaleessa.
[1] Ks. mm. F. Aurora 2022, ’Spoken Ancient Greek and Latin Today: An Overview and Some Reflections’, Studia in honorem Vebeke Roggen, H. Lamers & S. Bär (eds.), Hermes Academic Publishing, Oslo,523–542.
[2] Vierros 2017, ‘Kylpyyn Homeroksen kanssa’, https://khelidon.fi/2016/11/11/kylpyyn-homeroksen-kanssa/
[3] Ks. Aurora 2022, 525-26.
[4] Hanke on toistaiseksi nojannut päävetäjiensä omaan panokseen, mutta on myös nauttinut Pisan ja Oslon yliopistojen hallinnollista tukea, minkä lisäksi Liceo Classico Ardaldo da Brescia osoitti sille opettajiensa jatkokoulutukseen kohdennettua valtiontukea.
[5] Aurora et al. 2025, ’Integrating Methods from Foreign Language Teaching into Teaching Ancient Greek and Latin in an Italian Liceo Classico’, Babylonia Journal of Language Education 2, 18-25. https://doi.org/10.55393/babylonia.v2i.552
[6] Kiitän Tua Korhosta lisäyksestä, joka kiinnittää huomion siihen, että klassisen kreikan puhumista harjoitettiin renessanssista lähtien jossain määrin – jopa siinä määrin että meillä painettiin puhe- tai keskusteluoppaita, kuten Johannes Posseliuksen teos 1588, jonka piispa Johannes Gezelius painatti Turussa 1690.
[7] Yleiskatsaus instituutioihin ja oppikirjoihin: Aurora 2022, 529-35 (ks. yllä nootti 1); myös F. Aurora 2025, ’New technologies for learning and teaching Ancient Greek and Latin’, Evolving Perspectives on Digital Classics, C. R. LaMonica & A. Foka (eds.), Routledge, London, 183-200.