Expositio totius mundi et gentium (’Koko maailman ja sen kansojen esitys’) on merkillinen, etupäässä maantieteellis-ekonominen teksti myöhäisantiikin itäiseltä Välimereltä. Tämä lyhyehkö, opaskirjamainen esitys on säilynyt kahtena myöhemmin käännettynä latinankielisenä versiona, jotka perustuvat alkuperäiseen kreikankieliseen tekstiin kenties 300-luvun lopulta tai 400-luvun alusta. Sen kirjoittajan on esitetty olleen tekstiilikauppias, ja ainakin tekstin sisällä esitetyt tiedot tarjotaan kirjoittajan ’poikanaan’ puhuttelemalle hahmolle opastukseksi ja hyödyksi. Jokaista provinssia käsitellään sen luontaisten ja teollisuustuotteiden kautta yleisesti positiiviseen, innostuneeseen sävyyn ja alueelta toiseen siirrytään välillä äkisti ja jokseenkin läkähdyttävällä tahdilla. Provinssien ja niiden tuotteiden verkosto, kaupan virtaaminen valtakunnan halki, ja kaikkien tuotteiden hyödyllisyys kokonaisuudelle ovat päällimmäiset vaikutelmat. Keisarien läsnäolo muodostaa sekä tähän kuviteltuun verkostoon että tekstiin itseensä ylevöitettyjä ja jossain määrin triumfalistisia solmukohtia. Useiden itäisten provinssien kohdalla alueiden ja provinssien ihmismaantiedettä ja erikoistaitoja luetellaan yhtäläisellä innolla:
”Mutta koska meidän tulee sisällyttää kuvaukseemme yksityiskohtia näistä, on välttämätöntä mainita eri kaupunkien erikoisuuksia. Antiokiassa on kaikkea erinomaista ylenpalttisesti, erityisesti esityksiä areenalla. Mutta miksi näin? Koska keisarilla on istuimensa siellä: kaikki tämä on tarpeellista hänen tähtensä. Samaten Laodikeiassa, Tyyroksessa, Berytoksessa [Beirut] ja Kaisareiassa on areenat; mutta Laodikeia lähettää muihin kaupunkeihin parhaat vaununajajat, Tyyros ja Berytos miimitaiteilijat, Kaisareia pantomiimitaiteilijat, ja Heliopolis kuorolaulajat, sillä Libanon-vuoren muusat innoittavat heidän mielensä jumalallisella puheen lahjalla. Tämän lisäksi Gazassa on hyviä ääneenlausujia, ja siellä sanotaan olevan myös hyviä pankration-kilpailijoita; Askalonissa on painijoita ja Kastabalassa akrobaatteja.” (Expositio totius mundi et gentium 32)
Provinssit ja maailman muutkin maantieteelliset ja etnografiset rakennuspalikat (jotka kaikki olivat maailmanvallan näkökulmasta potentiaalisia uusia provinsseja) soveltuivat kaikki johonkin luontaisten ja muuttumattomien erityispiirteidensä tähden. Jos ’Koko maailman ja sen kansojen esityksen’ kirjoittaja todellakin oli kauppias, on mahdollista ajatella, että hän halusi tarjota lukijalleen apuja keskusteluun mistä tahansa provinssista tai kaupungista kotoisin olevien kauppiaiden kanssa. Galatialaisperäisen potentiaalisen kauppakumppanin kohdatessaan tekstin viisastama lukija osaisi esimerkiksi ottaa puheeksi alueen kuulemma aivan erinomaisen leivän.[1] Toisaalta tekstissä painotetaan usein myös kulloisenkin provinssin hyödyllisyyttä ’koko maailmalle’ (eli Rooman valtakunnalle) tuotteidensa kautta. Verkkoteoria ja yhteismarkkina-alueiden historia tarjoavatkin kenties mahdollisia uusia suuntia tämän erikoislaatuisen mutta kaikessa sekavuudessaankin kiinnostavan tekstin jatkotutkimukselle.
Tyypittäminen ja luokittelu ovat toki myös minkä tahansa epäsymmetrisen voimasuhteen ilmentymiä, ja antiikissa kuten myös myöhemmässä länsimaisessa kulttuurissa on ollut useimpina aikoina varsin tavallista luokitella ja käsitellä yleistävästi orjien lisäksi myös muita alisteisia ryhmiä kuten kerettiläisiä, seksuaalivähemmistöjä, naisia, tai vaikkapa maaseudun asukkaita – samoin kuin myös toisenlajisia eläimiä. Mutta piirre mieltää juuri tietyt etniset ryhmät erityisen soveltuviksi tiettyihin tehtäviin on hyvinkin universaali eri aikoina ja kulttuureissa; etenkin orjia pitäneissä yhteiskunnissa tämän tyyppinen välineellinen ja essentialistinen luokittelu noussee pintaan. Kreikkalaiset operoivat jo 400-luvulla eaa. varsin vakiintuneella orjien typologialla jossa etniset elementit automaattisesti loivat assosiaatioita siitä mihin kukin ryhmä soveltui parhaiten. Ilmastolliset teoriat, orjakaupan brändäysstrategiat, yksittäisten kaupunkien sisäisten mielikuvien ja kontaktien – esimerkiksi Ateenan kaupungin omistamien skyyttipoliisien – sekä kulttuurillisten oletusten yhdistelmä johti pitkäaikaiseen ja kestävään ’etnisten funktioiden’ kuvastoon. Barbaarien ja provinssien erilaisten ihmisryhmien jähmettäminen stereotyyppeihinsä antoi aineksia argumentteihin joiden kautta nämä pyrittiin sijoittamaan tuottaviin tai hyödyllisiin rooleihin valtakunnan laajemmassa rakenteessa. Tämän ajattelutavan takana on roomalainen mielikuva valtakunnasta kosmoksen ’luonnollisen’ järjestyksen ilmentymänä, jonka rakenne heijasteli myös ihmisruumiin rakennetta. Jokaiselle kansalle tuli tällaisessa imperialistisessa ideologiassa voida osoittaa käyttötarkoitus ja rooli johon nämä olivat parhaiten soveltuvia.
Brittiläisessä imperiumissa tietyt kansat, esimerkiksi sikhit ja gurkhat, luokiteltiin sotaisiksi roduiksi (martial races) joiden ’synnynnäisten’ sotilaallisten taipumusten varaan siirtomaa-armeija Intiassa oli hyvä rakentaa. Myös Rooman valtakunnan maantieteellisen ja antropologisen vaihtelevuuden välineellistäminen oli sävyiltään kursailematonta ja essentialisoivaa. Etenkin sotilastaustan omanneet tai strategisia manuaaleja kirjoittaneet auktorit tarkastelivat valtakunnan (stereotyyppistä) väestökarttaa häikäilemättömän pragmaattisesti – tosin väistämättä oman maailmankuvansa perusteella. Ammianus Marcellinus 300-luvun lopussa kirjoittaa:
”Kaikenikäiset gallialaiset ovat mitä erinomaisimmin sopivia sotilaspalvelukseen, sillä sekä vanhukset että nuorukaiset marssivat yhtäläisen urheina, jäsenensä kylmän ilmaston ja jatkuvan raadannan karaisemina; he vähät välittävät mistään koettelemuksista. Eikä kukaan heidän parissaan sotilaspalvelusta peläten leikkaa peukaloaan irti niinkuin Italiassa tapahtuu. Galliassa sellaisia miehiä kutsutaan nimellä murci.” (Amm. Marc. Res gestae 15.12.3)
Ammianuksen näkemys Rooman valtakunnan nykytilasta ja tulevaisuudesta on kiinnostava yhdistelmä entisen sotilaan pragmaattista asennetta ja tietoisesti klassisoivaa latinaa kirjoittaneen eliitin jäsenen anakronistista itseluottamusta. Ammianus ei missään vaiheessa oleta, että valtakunta olisi rappeutumassa tai että sen loppu olisi lähellä, mutta hän pitää gootteja, etenkin valtakunnan armeijassa palvelevat sellaisia, uhkana ja hyytävällä tavalla suosittelee aivan teoksensa lopussa goottien kansanmurhaa ratkaisuksi. Adrianopolin taistelun (378) jälkeen armeijan ’barbaaristen’ elementtien luotettavuus oli suuri hermostuksen aihe monille roomalaisille. Ammianuksen hyytävä resepti toteutui ei ainoastaan goottisotilaiden vaan jopa siviilien osalta Konstantinopolissa vain vähän hänen kuolemansa jälkeen, v. 401. Gallit, entiset Rooman viholliset mutta nykyiset provinssialamaiset, ovat puolestaan Ammianuksen maailmankuvassa säilyneet täysin muuttumattomina vapauden päivistään ennen Caesarin Gallian sotaa. Gallit ovat pitkiä, lihaksikkaita, retostelevia, uhkarohkeita, ja luonnostaan sotaisia; näiden ominaisuuksien esitetään essentialistisesti pätevän kaikkiin galleihin osana näiden ’galliutta’. Ammianus vihjaa heidän sotakuntonsa jopa olevan ratkaisu Rooman barbaariongelmiin. Valtakunnan ’sisäiset barbaarit’, joiden ei koskaan katsottu voivan päästä lopullisesti eroon omista myötäsyntyisiksi mielletyistä ominaisuuksistaan, olivat paljon ’ulkopuolisia barbaareita’ parempaa ainesta armeijaan. Muut sotilasaiheista kirjoittaneet auktorit, kuten Vegetius, liittivät yhtäläisen essentialisoivia ajatuksia tietyistä ilmastoista tuleviin alokkaisiin.
Monimuotoisuuden kontrollointi ja ’luonnolliset’ roolit
Valtakunnan ulkopuolisista kansoista voitiin kirjoittaa antiikissa tietenkin vailla minkäänlaisia estoja. Yleisellä tasolla voidaan sanoa että mitä kauemmaksi ’tunnetun maailman’ ytimestä jokin kansa sijoitettiin, sitä fantastisempaa ja folkloristisempaa siihen liitetyistä mielikuvista usein tuli. Mutta poikkeukselliset ajat ja dramaattiset tapahtumat tapaavat nostaa pintaan aiemmin latentteja viholliskuvia etenkin ulkoryhmiin liittyen. Kimbrien ja teutonien hyökkäys Italiaan vuoden 100 eaa. tietämillä, goottisodat 200-luvun puolivälistä lähtien, armeijan kasvanut ’barbaaristuminen’ siviilien mielikuvissa 400-luvulla, ja Justinianuksen aikainen Pohjois-Afrikan ja Italian uudelleenvalloitus olivat kaikki sellaisia konteksteja jotka uudelleenaktivoivat pohjoisiin kansoihin liitettyjä pelkokuvia. Myöhäisantiikin johtajat ja sotapäälliköt joutuivat monesti kohtaamaan syntyperäänsä pohjautuvaa vastustusta, kuten kävi muiden muassa Stilicholle (joka oli puoliksi vandaalisyntyinen), Gaïnakselle (gootti) sekä isaurialaista syntyperää olevalle keisari Zenolle.
Myös valtakunnan sisäpuolisista ryhmistä tulevat henkilöt olivat kohdanneet sekä arkipäiväistä diskriminaatiota että vihamiesten panettelua jo vuosisatoja, ja heistä kirjoitettiin (ja oletettavasti myös puhuttiin) yhtä karrikoiduin stereotyypein kuin valloittamattomista ryhmistä, joita käsiteltiin vailla minkäänlaisia estoja. Lukianos, syyrialaissyntyinen sofisti, ironisoi useissa teksteissään sekä omaa että muiden aikansa kulttuurillisen ja poliittisen eliitin jäsenten identiteettejä. ’Keltit’ ovat hänen teksteissään monesti helposti höynäytettäviä, oppimattomia, ja kiivaita. Kahdesti syytetty -satiirissa hän kuvaa Kaunopuheisuuden personifikaation kautta omaa varhaista uraansa itäisenä sofistina:
”Kun tämä mies oli vielä silkka poikanen, oi valamiehet, ja puhui yhä ulkomaalaisella korostuksella, ja niin sanotusti pukeutui vielä kaapuun assyrialaisen tyylin mukaisesti, löysin hänet harhailemasta pitkin Jooniaa vailla mitään tietoa mitä tehdä. Niinpä otin hänet huomaani ja koulutin hänet.” (Lukianos, Bis acc. 27)
Kaunopuheisuus jatkaa kasvattaneensa Lukianoksen eteväksi puhujaksi ja avioituneensa tämän kanssa, mutta pettyneensä myöhemmin tämän jatkuvaan petollisuuteen ja ilmiselvään auervaaramaisuuteen: hän oli tullut Kaunopuheisuuden kotiin silkkaa voitontahtoaan. Syyrialaisen luonteen annetaan ymmärtää, vaikkakin itseironisesti, olevan niin olemuksellisesti iskostettu Lukianokseen ettei mikään määrä helleenistä sivistystä pysty poistamaan sitä. Helleenis-nativistisen sovinismin värittämässä sofistisessa kulttuurissa – vaikka kaikki sofistit eivät olisikaan olleet yhtä tuomitsevia kuin Polemo (ks. juttusarjan 2. osa) – provinssisyntyisen oppineen oli varauduttava kestämään kaikenlaisia solvauksia, ja pystyi valmistautumaan näihin osoittamalla, ettei hänelle tuottanut ongelmia kirjoittaa oman synnyinseutunsa kulttuurista kreikkalaisten stereotyyppien sanelemalla tavalla. Provinssi-intellektuellit joutuivat siis torjumaan ennakoivasti kritiikkiä jossa heidän syntyperänsä nostettiin pääosaan. Puolustautuessaan oikeusistuimessa Apuleius kutsui itseään puoligaitulialaiseksi ja puolinumidialaiseksi sillä hänen kotikaupunkinsa Madauros oli näiden kahden maantieteellisen alueen rajalla, nykyisessä koillis-Algeriassa. Hänen syyttäjänsä olivat yrittäneet nolata sofistina tunnetun Apuleiuksen viittaamalla hänen provinssialkuperäänsä ja kulttuurilliseen puoliverisyyteensä, mutta toisaalta nämä syytökset saattoivat alun perin olla vastine Apuleiuksen alentuvalle suhtautumiselle syyttäjiinsä, joita hän piti vain hieman moukkamaisia puunin kielen puhujia parempina. Etninen nimilaputtaminen oli tässäkin yhteydessä vierauden, valta-asetelmien, ja vihollisuuksien neuvottelun näyttämö.
Rooman kaupungissa ja valtakunnan kaupunkien kirjallisissa piireissä provinsseista näytettäisiin puhutun usein avoimen stereotyypittävästi ja vähättelevästi. Teräväkielisinkin intelligentsian edustaja joutui oletettavasti katumaan sanojaan sangen harvoin, ja silloinkin vain provinssien yläluokan pahoitettua mielensä. Eliitti kaikkialla valtakunnassa puolestaan mielsi itsensä lähes kaikissa tapauksissa ja ainakin pääosin joko ’kreikkalaiseksi’ tai ’roomalaiseksi’ (tai molemmiksi), vaikka tämä ei suinkaan tarkoita, että täysi yhtenäiskulttuuri olisi oikea tapa käsittää roomalaista yhteiskuntaa. Paikallisylpeys lisäksi mutkisti kulttuuri-identiteettien karttaa keisariajan kuluessa, etenkin provinsseissa. Rooman maailmanvalta itsessään vaati sitä, että valtakunnan oli ulotettava valtansa monien, kirjavien ja omina itsenään pysyvien kansojen yli – ja voitava osoittaa tämä triumfalistisessa rekisterissä, kuten jo Vergiliuksen runojen etniset listaukset tekivät. Tässä mielessä roomalainen triumfalismi edustaa monipuolisemmin säilyneessä muodossa samaa diskurssia jota edustivat jo Persian suurkuninkaiden friisit, joissa lukemattomat eri kansat ’etnisissä’ asuissaan tuovat alueidensa tyypillisiä tuotteita maailman keskipisteeseen: heidän suuri määränsä ja erilaisuutensa olivat tärkeämpiä elementtejä kuin se, ketä he tarkalleen ottaen olivat tai oliko heidän kansansa edelleen tunnistettavissa kuvauksen ’etnisistä’ yksityiskohdista.
Voisi jopa sanoa, että valtakunnan terveydentila oli luettavissa sen erillisten osien tunnistettavuuden kautta, aivan kuten ihmiskehon terveydentila perustui sen raajojen ja elinten ’luonnolliseen’ toimintakykyyn. Rooman keisarikuntaa verrattiinkin usein ilmiselvän ruumiillistavasti ihmiskehon hierarkiaan, jossa jokaisella elimellä on sille sopiva tehtävänsä, ja pää (Italia, Rooma) hallitsee kaikkea. Tämä heijastui myös maantieteelliseen ajatteluun: Klaudios Ptolemaios vertaa paikalliskartografian (khōrografia) tehtävää siihen kuinka lääketieteelliset kirjoittajat kuvailevat tiettyä elintä, esimerkiksi korvaa tai silmää, pikkutarkasti ja pitäen mielessä sen tyypillisen tehtävän.[2]
Rooman valtakunnan provinssien oli pysyttävä muuttumattomina toisaalta imperiumin keskuksen valtadiskurssin tähden, toisaalta provinssien omien strategioiden tähden. Etenkin kreikkalaisessa idässä kaupungit kilpailivat kiivaasti metropolis-statuksen saavuttamiseksi, sillä provinssin metropolis sai usein erityisaseman ja monia etuja roomalaisilta vallanpitäjiltä. Mutta ansaitakseen tämän statuksen kaupungin eliitin oli pystyttävä osoittamaan retoriikan tai monumenttien kautta olevansa kyseisen provinssin olemuksen ja historian ’tiivistymä’ ja usein myös kronologinen alkupiste. Libanioksen ylistys Antiokialle antaa osviittaa siitä millaisia essentialistisia teemoja kaupunkien eliitit toivoivat kuuluisien puhujien tuovan esiin kaupungeistaan:
”Minun täytyy kuitenkin ensin kunnioittaa kaukaisten muinaisaikojen muistoa, ja sitten puhua niistä tavalla joka osoittaa että kaupungin nykyhetken ja sen muinaisuuden välillä on harmoninen yhteys, ja että sen tämänhetkinen luonne johtuu samoista syistä kuin sen entinen maine ilman että sen nykyinen loisto riippuisi vähemmän merkittävistä seikoista. […] Mutta toisin kuin muut puhujat, minä en ole suostuteltavissa tekemään kaikkeni osoittaakseni kulloisenkin paikan, jota ylistän, olevan maailman keskipiste.” (Lib. Or. 11.11, 14)
Etniset stereotyypit ja ’etnisoidut’ yksityiskohdat yksittäisten henkilöiden kuvaamisessa olivat siis keisariaikaisen ’tiedolla hallitsemisen’ arkipäiväisiä ilmentymiä, joilla normatiivisen ’helleenisen’ kulttuurin rajoja vartioitiin. Ihmiskunnan monimuotoisuus puolestaan vaati selitysmalleja, ja se voitiin nähdä itsessään epätäydellisyytenä, jonka vain maailmanvalta saattoi korjata. Kategorisointi, olipa se sitten ensyklopedista, maantieteellis-etnografista, huumorin varjolla tapahtuvaa, tai esimerkiksi heresiografista, oli mahdollista esittää diagnostisena ja täydellisyyteen tähtäävänä: tuntemalla ja jäsentelemällä maailman ja sen kansat Rooman edustama rationaalinen keskusta saattoi asettaa luonnollisiin rooleihinsa kaikki sen osaset oman maailmanvaltansa alla. Samalla tällainen stereotyypittäminen oli kuitenkin maailmankuvallisesti katsoen myös äärimmäisen jähmettävää. Kansojen tuli ’pysyä omina itsenään’, jotta valtakunnan tarvitsemiin rooleihin oli aina tarjolla niihin parhaiten soveltuvaa materiaalia. Kulttuurillinen assimilaatio ei näin ollen ollut tämän retoriikan keskeisiä tavoitteita: täydellisin maailmanvalta oli luonnollisesti se, jonka osaset olivat parhaiten tehtäviinsä soveltuvat. Tämä etnisten ryhmien ja vieraiden kansojen luonteen ja olemuksen paljastaminen ja luokittelu näyttäytyy varsin samanlaisena projektina kuin puhujien fysiognomiset argumentit yksilöiden tasolla. Ja nimien käyttäminen – olipa kyse huumorista tai ensyklopedisesta kirjoittamisesta – alleviivaa aina nimittäjän ja nimen kohteen valtasuhdetta: nimien käyttäjän valtaa nimitettävän yli.
Artikkelin otsikkokuva: Osio Tabula Peutingerianasta. Facsimile Konrad Miller, 1887/1888. Kuva: Wikimedia Commons.
[1] Exp. tot. mundi et gentium 41.
[2] Claud. Ptol. Geogr. 1.1.17-19.
Kirjallisuutta aiheesta ja aiheen ympäriltä (juttusarjan osiin 1-3)
B. Anderson 2006, Imagined Communities: reflections on the origin and spread of nationalism, [revised and augmented; orig. 1983] Verso, New York & London.
J. Andrade 2013, Syrian Identity in the Greco-Roman World, CUP, Cambridge.
T. Barton 1994, Power and Knowledge: Astrology, Physiognomics, and Medicine under the Roman Empire, University of Michigan Press, Ann Arbor.
G. R. Boys-Stones 2007, ‘Physiognomy and Ancient Psychological Theory’, Seeing the Face, Seeing the Soul, S. Swain (ed.), Oxford University Press, Oxford, 19-124.
E. L. Bowie 2004, ‘The geography of the Second Sophistic: Cultural variations’, Paideia: The World of the Second Sophistic, B. E. Borg (ed.), de Gruyter, Berlin, 66-75.
H. J. W. Drijvers 1965, The Book of the Laws of the Countries. Dialogue on Fate of Bardaisan of Edessa, van Gorcum, Assen.
K. Eshleman 2012, The Social World of Intellectuals in the Roman Empire, Cambridge.
M. Foucault 1972, Archaeology of Knowledge, tr. A. M. Sheridan Smith, Pantheon, New York.
M.W. Gleason 1995, Making Men. Sophists and Self-Representation in Ancient Rome, Princeton University Press.
E. S. Gruen 2011, Rethinking the Other in Antiquity, Princeton University Press, Princeton.
T. Grüll 2014, ‘Expositio totius mundi et gentium. A peculiar work on the commerce of Roman Empire from the mid-fourth century – compiled by a Syrian textile dealer?’, Studies in Economic and Social History of the Ancient Near East in Memory of Péter Vargyas, Z. Csabai (ed.), L’Harmattan, Budapest, 629-42.
E. M. Hall 1998, Ethnic Identity in Greek Antiquity, Cambridge University Press.
R. Hingley 2005, Globalizing Roman Culture: Unity, Diversity and Empire, London & New York.
B. Isaac 2004, The Invention of Racism in Classical Antiquity, Princeton University Press, Princeton.
C. P. Jones 1986, Culture and Society in Lucian, Harvard University Press, Cambridge Mass.
J. König & T. Whitmarsh 2007, ‘Ordering Knowledge’, Ordering Knowledge in the Roman Empire, Cambridge University Press, Cambridge, 3-42.
M. Lavan 2013, Slaves to Rome. Paradigms of Empire in Roman Culture, Cambridge University Press, Cambridge.
I. K. McEwen 2003, Vitruvius: Writing the Body of Architecture, Harvard University Press, Cambridge Mass.
K. Ní Mheallaigh 2014, Reading Fiction with Lucian: Fakes, Freaks and Hyperreality, Cambridge.
J. A. Ostrowski 1990, Les personifications des provinces dans l’art romain, Warsaw.
S. Qureshi, Peoples on Parade: Exhibitions, Empire, and Anthropology in Nineteenth-Century Britain, University of Chicago Press, Chicago.
K. A. Raaflaub & R. J. A Talbert (eds.) 2013, Geography and Ethnography. Perception of the World in Pre-Modern Societies, Wiley-Blackwell, Chicherster.
I. Repath 2007, ‘Anonymus Latinus, Book of Physiognomy’, Seeing the Face, Seeing the Soul, S. Swain (ed.), Oxford University Press, Oxford, 555-635.
M. M. Sassi 2001, The science of man in ancient Greece, tr. P. Tucker, University of Chicago Press, Chicago & London.
T. Whitmarsh 2010, ‘Thinking local’, Local Knowledge and Microidentities in the Imperial Greek World, ed. T. Whitmarsh, Cambridge, 1-16.
G. Woolf 2011, Tales of the Barbarians: Ethnography and Empire in the Roman West, Wiley-Blackwell, Chichester.