Itsenäisyyspäivän vastaanotolta Palatiumin keisarihoviin: antiikin roomalaisen ja nykysuomalaisen juhlapukeutumisen samanlaisuus

Munaisen Rooman miesten pukeutumisella ja nykysuomalaisella miesten pukeutumisella ei vaikuta nopealla vilkaisulla olevan juurikaan mitään yhteistä. Roomalaisen tunnetuin ja näkyvin vaatekappale oli valkoinen toga. Suomalaisen miehen ehkä tunnusomaisin asuste on lopulta tumma puku, vaikka voisi myös väittää, ettei sen käyttö ole niin yleistä kuin monissa muissa länsimaissa. Eroista huolimatta aion tässä kirjoituksessa osoittaa, että näiden kahden eri asun välillä on varsin suuri symbolinen ja funktionaalinen yhteys, minkä vaikutus säteilee myös molempien aikakausien ja yhteiskuntien naisten pukeutumiseen.

Apunani tarkastelussani toimii yhdysvaltalaisen taloustieteilijä ja sosiologin Thorstein Veblenin kehittämä termi sijaisjoutilaisuus (vicarious leisure) – tai pikemminkin siitä johtamani käsite sijaisedustuksellisuus, joka soveltuu käyttööni hieman paremmin. Veblen esitteli sijaisjoutilaisuuden käsitteen teoksessaan Joutilas luokka (Theory of the Leisure Class, 1899, suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto, 2002), jonka ehkä tunnetuin käsite kerskakulutus (conspicuous consumption) on monesti ollut myös antiikintutkijoiden käytössä. Veblenin teos on vanha ja se on saanut runsaasti kritiikkiä aikojen saatossa. Hänen esimerkkinsä ovat anekdootillisia ja ne kuvaavat lähinnä Veblenin aikakauden yläluokan ja nousevan keskiluokan elämää 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa, eivätkä sovellu kovin hyvin muiden aikakausien analysointiin.

Veblenin termit ja teoriat voivat vaikuttaa huvittavilta nykyperspektiivistä. Jo teoksen keskiössä oleva niin sanottu joutilas luokka ei sovellu kovin hyvin nykyiseen länsimaiseen yhteiskuntaretoriikkaan. Veblen näkee, että joutilaisuus – eli se ettei tarvinnut tehdä tuottavaa työtä – oli yläluokan tunnuspiirre ja se oli hänen mukaansa oletusarvoinen tila yläluokan miehelle. Nykyään korostetaan usein tuottavuutta ja myös eliitti – ryhmä joka voitaisiin määritellä joutilaaksi luokaksi – nähdään enemminkin tuottavana kuin kuluttavana joukkona, tosin tämä riippuu hieman puhujasta.

Sijaisjoutilaisuus vaikuttaa ehkä Veblenin kaikista hullunkurisimmalta käsiteeltä. Hän itse kuvaa termiä näin:

Sikäli kuin edellä esitetty pitää paikkansa, näihin palveluksiin uhrattu työ on luokiteltava joutilaisuudeksi. Jos niiden tekijä on joku muu kuin kotitalouden taloudellisesti vapaa ja itsenäinen pää, ne on lisäksi luokiteltava sijaisjoutilaisuudeksi” (Joutilas luokka, s. 43)

Katkelman alussa Veblen viittaa varakkaan henkilön palkkaamiin palvelijoihin, joiden työ on lähinnä seremoniallista ja esillä olemista, eikä niinkään suoraan tuota palkkaajalleen taloudellista hyötyä. Hän kuitenkin myöntää, että ”säällisen elämän tai henkilökohtaisen mukavuuden kannalta” nämä palvelijat voivat olla yläluokkaisille välttämättömiä.

Lyhyesti ja yleistäen sijaisjoutilaisuuden voisi luonnehtia olevan olotila, jossa toinen henkilö mahdollistaa toisen henkilön joutilaisuuden. Esimerkiksi varakas mies kustantaa vaimonsa, palvelijansa tai ystävänsä elämän, niin ettei tämän tarvitse tehdä tuottavaa työtä. Hän on tavallaan joutilas elättäjänsä puolesta, mikä taas korosti tämän varakkuutta, koska hän pystyi kustantamaan jopa toisen henkilön joutilaisuuden omansa lisäksi. Nykyaikana tämä käsite on ehkä huono, johtuen mainitusta tilanteesta, että eliitti harvoin määritellään joutilaaksi. Parempia käsitteitä olisikin mahdollisesti sijaiskulutus tai sijaisedustuksellisuus. Ensimmäinen on huono vaatetusta tarkasteltaessa, koska emme voi olettaa, että vaatteet olisivat ostettu toisen rahoilla, joten sijaisedustuksellisuus on tämän kirjoituksen tehtävään sopivin käsite.

Tarkoitukseni on osoittaa, että miesten formaalipukeutuminen, joka on varsin tiukasti määritelty hyväksytyssä pukukoodissa, vaikuttaa naisten pukeutumiseen. Naisten pukeutumisesta tulee joissain tilanteissa tätä kautta eräänlaista sijaisedustuksellisuutta. Tämä ei päde tietenkään kaikissa tilanteissa ja esimerkiksi Suomessa arki- ja työelämässä mies voi pukeutumisellaankin välittää kuvaa identiteetistään ja varakkuudestaan, jos näin tahtoo. Rooman valtakunnassa eliitin miesten osalta pukeutuminen ei ollut niin joustavaa kuin 2000-luvun Suomessa, mutta Roomastakin tunnetaan viittauksia siihen, että yläluokan miehet pystyivät varioimaan pukeutumistaan ainakin jollain tasolla.

Sijaisedustuksellisuus tapahtuukin erittäin formaaleissa tilanteissa, joissa pukukoodilla on pitkä – tai ainakin pitkäksi uskottu – traditio. Näissä tilaisuuksissa on tarkkaa ja hyvin säänneltyä, miten miehen tulisi pukeutua. Roomalaisilla tämä tarkoitti togaa, joka miehellä oli päällä tärkeissä julkisissa tai puolijulkisissa tilanteissa. Suomalaisten osalta keskityn erityisesti frakkiin ja tummaan pukuun, joita käytetään yleensä juhlatilaisuuksissa. Koska miesten pukeutuminen on tiukkojen normien rajaama, ei se mahdollista helppoja keinoja erottautua muista pukeutujista, mikä johtaa siihen, että erottautumiseen on etsittävä muita keinoja, esimerkiksi puolison pukeutuminen – edellyttäen, että sen suhteen säännöt ja yhteiskunnan oletukset eivät ole niin tiukat.

Otan käsittelyyn vuoden 2017 tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton, eli Linnan juhlat, joka on tilaisuutena erittäin formaali, sekä tarjoaa poikkeuksellisen näkyvyyden osallistujilleen, mikä on omiaan korostamaan sitä, että jokainen haluaa siellä esittää parhaan puolensa. Lisäksi nykyinen televisiointi korostaa tapahtuman visuaalisuutta ja pukeutumisen tärkeyttä. Tilaisuus välittyy miljoonille katsojille, mutta suurimmasta osasta kävijöistä ei nähdä kuin lyhyt vilaus, joka on käytettävä mahdollisimman hyvin, jos haluaa edustaa itseään. Pukeutuminen on tässä yksi keskeisimmistä välineistä.

Roomalaisesta lähdemateriaalista ei löydy vastaavaa tapahtumaa tai ainakaan sen niin tarkkaa kuvausta, että sitä voisi tässä tapauksessa suoraan verrata itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Petroniuksen (1. vuosisata jaa.) kuvaamat Trimalkion pidot ylittävät huikentelevaisuudessa ja ylenpalttisuudessaan presidentin linnan juhlallisuudet, mutta näiden Trimalkion kutsujen kohdalla on muistettava, että kyseessä ovat fiktiiviset juhlat, vaikka ne joiltain osin varmasti heijastelevat aikakauden roomalaisia banketteja. Roomalaisten osalta on keskityttävä lukuisiin kirjallisuusviitteiseen pukeutumisesta sekä siitä tehtyyn tutkimukseen. Olen käyttänyt tässä tekstissä erityisen paljon apuna Kelly Olsonin tutkimusta Dress and the Roman Woman: Self-presentation and Society (2008) ja Jonathan Edmondson artikkelia Public Dress and Social Control in Late Republican and Early Imperial Rome (2008).

Naisten puvut keräävät huomion itsenäisyyspäivän vastaanotolla

Vaikka jokainen suomalainen, joka on koskaan seurannut itsenäisyyspäivän vastaanottoa televisiosta, varmasti tietää, että naisten puvut varastavat lähes kaiken huomion, teen tässä lyhyen selonteon siitä, että näin on myös numeroiden valossa. Käsittelen tässä Ylen Linnan juhliin 2017 liittyviä televisiointeja: Kohti Linnan juhlia (osa 3), Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto (osat 1, 2, 3, suomenkielinen lähetys), Linnan juhlien haastattelulähetys ja Paluu linnan juhliin. Näytän esimerkkien valossa, että naisten pukeutuminen saa paljon enemmän huomiota kuin miesten. Laskelmat, joita tässä kappaleessa esitän, eivät ole tehty tieteellisellä pieteetillä vaan vain yhden katselukerran perusteella, jolloin havainnoitsija (= tekstin kirjoittaja) puuhasteli myös kaikkea muuta ja välillä siirtyi myös joidenkin tallenteiden kohdalla katselussa useita minuutteja eteenpäin, koska oletti, ettei tulossa ole mitään aiheen kannalta merkittävää. Numeroihin pitää suhtautua varauksella, mutta tällaisinakin ne ovat riittävät osoittamaan, että naisten pukeutuminen itsenäisyyspäivän vastaanotolla saa huomiota runsaasti enemmän kuin miesten.

Hallama-Engzell-1960
Kuva itsenäisyyspäivän vastaanotolta vuodelta 1960. (Lähde: Wikimedia Commons)

Yleisesti ottaen miesten pukukoodi ja sen jähmeys ovat suomalaiskatsojalle niin tuttuja, ettei sitä juurikaan käydä läpi Ylen lähetyksissä vuonna 2017. Siihen kuitenkin viitataan ohimennen useaan kertaan. Muun muassa muotisuunnittelija Mert Otsamo sanoo Ylen Kohti Linnan juhlia -lähetyksessä (osa 3), että miesten pukeutuminen menee ”boksiin”, ja hän kuvailee sitä haasteena ja toteaa, että itse arvostaa pukukoodia, jota voi kuitenkin hieman rikkoa, jos pukeutuja on esimerkiksi artisti. Lausunto kuvaa hyvin, että miesten pukukoodissa on hyvin vähän jouston varaa. Samassa ohjelmassa muotiasiantuntija Sami Sykkö toteaa, että väri, muoto ja kangas ovat tärkeitä, jos haluaa erottua puvullaan. Merkittävää on, että nämä kaikki kolme ominaisuutta ovat hyvin pitkälle jo määritelty miesten juhlapuvussa ja frakissa, eikä niitä voi muokata kovin paljon.

Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto -lähetyksessä (osat 1, 2, 3) kommentoidaan jollakin tasolla ainakin 77 naisen pukua. Miesten ulkoasua kommentoidaan noin 12 kertaa (välillä on hankala tietää viittaavatko toimittajat pariskunnasta mieheen vai naiseen). Näistäkin neljä on mainintoja miehen käyttämistä silmälaseista, jonka tarkoituksena ei ole kommentoida itse silmälaseja, vaan tehdä katsojalle tiettäväksi kenestä ruudussa näkyvistä henkilöstä puhutaan. Viisi miesten pukujen saamista maininnoista liittyvät univormuun tai kansallispukuun, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä vaihtoehtoja tummalle puvulle tai frakille. Yksi maininta tulee myös kunniamitalille, joka ennen kaikkea korostaa ansioita, josta se on saatu, eikä mitalin arvoa tai kauneutta. Myös startup-yrittäjä Rudi Skogmanin pyörivä rusetti saa maininnan, mutta tässäkin kohtaa voidaan spekuloida, onko tämän erottautumiskeinon mahdollisesti tarkoitus korostaa pukijansa insinööritaitoja ja näppäryyttä, eikä niinkään tyylitajua ja makua, kuten voidaan olettaa naisten pukujen osalta. Lähetyksen alussa juontajat käyttävät noin puolitoista minuuttia presidentin puolison Jenni Haukion puvusta puhumiseen, kun illan pääkarakterin, tasavallan presidentin Sauli Niinistön, puvusta keskustellaan nolla sekuntia.

Linnan juhlien haastattelulähetyksessä luvut eivät ole aivan yhtä selvät naisten hyväksi, mutta haastateltavien naisten itsensä päällä olevista puvuista puhutaan 16 haastattelussa, kun miehillä sama luku on kolme. Miesten puvuista puhuttaessa keskiössä ovat muut asiat kuin pukeutumisen näyttävyys ja tyyli: keskustellaan kenraalin univormusta, uudelleen Skogmanin pyörivästä rusetista ja entisen taitoluistelijan Petri Kokon frakista. Jälkimmäisessäkin pääpaino on sillä, että frakki on Kokon puolison Susanna Rahkamon isän, vaikka lopuksi leikkimielisesti pohditaan, että istuuko frakki paremmin isälle vai puolisolle. Univormu symboloi saavutettua virkaa, pyörivä rusetti käyttäjän taitoja, älyä ja leikkimielisyyttä, ja puolison isän puku taas perheen jatkumoa ja perhearvoja.

Jonkinlaisena poikkeuksena on kansanedustaja Ritva Elomaan haastattelu, jossa toki puhutaan myös hänen puvustaan, mutta Elomaa mainitsee puolisonsa Kimmon Elomaan rusetin ja taskuliinan sinivalkoisuuden. Haastattelu kuitenkin kuvastaa hyvin miesten ja naisten pukeutumisen eri funktioita, koska Kimmo Elomaata ei pyydetä missään vaiheessa televisiokuvaan näyttämään pukeutumistaan. Toisin on useissa naisten haastatteluissa, joissa heitä pyydetään esittelemään ja näyttämään pukua tai jopa pyörähtämään kameran edessä. Naisten puvun tehtävä on näkyä, kun miesten pukeutumisella on lähinnä symboliarvoa, jonka tärkein tehtävä on viestiä jotain muuta kuin miehen tyylitajua ja varakkuutta. Miesten pukeutumisen ei tarvitse tulla nähdyksi tai esitellyksi visuaalisesti, että pystymme ymmärtämään sen symbolisuuden. Riittää, että tiedämme sen olemassa olosta.

Paluu linnan juhliin -lähetys antaa hyvän osan ajastaan pukujen analyysiin. Suuri osa on naisten pukuja. Ohjelma esittelee kaksi top 5 -listaa: asiantuntija Sami Sykön ja yleisöäänestyksen. Listalla on 12 naisten pukua, mutta ei yhtään miesten pukua. (Sykkö on valinnut ykkössijalle peräti kolme pukua, joten siksi pukuja on yhteensä 12.) Lisäksi käsitellään Haukion, kansanedustaja Sari Multalan, entisen fitnessmallin Minna-Mari Räikkösen, laulaja Alma-Sofia Miettisen ja kansanedustaja Elina Lepomäen pukuja. Ainoana miesten vaatteena vastaavaan käsittelyyn otetaan kansanedustaja Jani Toivolan asu. Ohjelmassa tiedostetaan miesten pukeutumisen saama suhteellisen pieni huomio, jota paikataan näyttämällä kollaasi haastattelulähetyksen kohdista, joissa sivutaan miesten pukeutumista. Taas ovat esillä Skogman pyörivine rusetteineen, Kokon apen frakki ja lisäksi hiihtäjä Matti Heikkinen, jolla on myös hieman vestonomin koulutusta. Häneltä ei kuitenkaan kysytä omasta pukeutumisesta, vaan hänen puolisonsa Suvi Heikkisen asusta.

Tämä riittänee näyttämään sen, että naisten pukeutuminen saa merkittävissä määrin enemmän huomiota kuin miesten pukeutuminen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Tähän on yksinkertainen selitys: miesten pukeutuminen noudattaa tarkasti sille asetettua kaavaa ja siitä on hyvin vaikea löytää eroja juhlijoiden välillä. Naisten puvuissa taas tilanne on lähes päinvastainen: olisi melkein katastrofi, jos vastaanotolla olisi useampi samanlainen naisten asu. Jos miesten puvut kuitenkin saavat huomiota, se liittyy yleensä muihin seikkoihin kuin tyyliin ja puvun näyttävyyteen. Useimmiten tällöin viestinä on jotain puvun kantajan saavutuksista, arvoista tai luonteesta.

Pukukoodi roomalaisen yhteiskunnallisen kontrollin välineenä

Roomalaiset lähteet pukeutumisesta eivät ole kaikista selvimpiä ja helpoiten tulkittavia. Meillä on kaksi päälähdetyyppiä: kirjalliset kuvaukset ja kuvataiteessa, kuten veistoksissa ja vaasimaalauksissa, esitetyt ihmisten puvut. Molempien suurimpana ongelmana on se, ettei niitä ole tehty siinä tarkoituksessa, että ne mahdollisimman tarkasti kuvaisivat vaatetusta, vaan asut ovat niissä osa kokonaisuutta ja kontekstia. Kirjallisissa lähteissä vaatteet palvelevat myös narratiivia ja kertojan motiiveja. Vaatteilla ja niiden kuvauksilla on symbolisia merkityksiä lukijalle tai kuuntelijalle. Ne viestivät muun muassa arvoista, moraalista ja yhteiskuntaluokasta. Perinteinen roomalainen asu kertoo kunnon kansalaisesta, kun taas tästä poikkeaminen turmeltuneesta mielestä.

Kirjalliset lähteet eivät monesti kerro vaatteista sillä tarkkuudella, että nykypäivän lukija saisi hyvän kuvan millaisia ne todellisuudessa olivat. Historioitsijat Mary Harlow ja Marie-Louise Nosch ovat jopa väittäneet, että jos meille ei olisi säilynyt veistoksia ja maalauksia, emme tarkasti tietäisi edes miltä toga näyttää. Kuvataiteeksi luokiteltavissa lähteissä, kuten seinämaalaukset ja veistoskoristelu, on puolestaan se ongelma, että niissä pyritään idealistiseen kuvaukseen. Niissä esitetyt vaatteet ovat sellaisia, joina vaatteet toivottiin tai haluttiin nähdä, eivätkä ne aina välttämättä kuvaa todellista elämää ja arkea. Lisäksi antiikin kuvataide on genre- ja topossidonnaista. Se seuraa monesti totuttuja malleja – ainakin pääpiirteiltään – ja pysyy vakiintuneissa aiheissa, joten puvutkin voidaan kuvata näiden mallien mukaan, eivätkä ne välttämättä heijastele yhteiskunnan viimeisiä trendejä.

On olemassa myös arkeologisia löytöjä itse antiikin vaatteista. Kankaan paloja tai jopa kokonaisia vaatteita, kuten kenkiä, on löytynyt sieltä täältä ympäri Rooman suurta valtakuntaa (aiheesta tarkemmin ja lisää katso: Harlow ja Nosch 2014, Droß-Krüpe ja Paetz gen. Schieck 2014, Rodríguez Peinado & al. 2014). Tämän materiaalin ongelma on kuitenkin sen kattavuus. Löydöt ovat lopulta niin vähäisiä, että niiden perusteella on vaikea tehdä yleistävää analyysia koko valtakunnasta. Ne voivat yhtä hyvin kuvata paikallisia trendejä tai vaikutteita. Tästä materiaalista ei olekaan juurikaan hyötyä, kun yritämme päätellä roomalaisen eliitin pukeutumista – tarkoittaen tässä todellista varakkainta, sosiaalista ja poliittista eliittiä itse Rooman kaupungista.

Togaan pukeutunut mies ilmensi roomalaisen yläluokan miesihannetta. Toga oli tehty villakankaasta, jota tarvittiin noin viisi kertaa kaksi ja puoli metriä. Kankaan koko vaihteli jonkun verran. Togassa yksi käsi on varattu lähes ainoastaan puvun kannattelemiseen, mikä esti käyttämästä tätä kättä lähes mihinkään muuhun. Toga oli vapaan mieskansalaisien puku, vaikka sitä käyttivät muutkin, mutta näissä tapauksissa siihen liittyi yleensä moraalista paheksuntaa. Esimerkiksi togaan pukeutuva nainen miellettiin prostituoiduksi tai avionrikkojaksi. Tosin uusin tutkimus on jossain määrin kyseenalaistanut nämä molemmat käsitykset, koska maininnat kummastakin ovat lopulta vähäisiä, eikä voida sanoa, että toga olisi prostituoitujen tai aviorikoksen tehneille naisille mitenkään tavanomainen puku.

Mieheltä – varsinkin eliittiin kuuluvalta – togan käyttöä odotettiin lähes aina julkisissa tilanteissa: foorumilla, teatterissa, uskonnollisissa juhlallisuuksissa ja oikeudenkäynneissä. Toga ei aina ollut näissä tilanteissa mukavin vaate, mistä kielii ensimmäisen vuosisadan loppupuoliskolla kirjoittaneen runoilija Juvenaliksen (2.65-78) närkästynyt kuvaus asianajajasta, joka oli pukeutunut harsomaiseen läpinäkyvään kankaaseen. Kyseinen asianajaja puolustautui sillä, että oli heinäkuu ja kuuma. Juvenalis kuitenkin välittää kuvan, ettei tämä ole mitenkään hyväksyttävä selitys kyseiselle pukeutumiselle.

RomaAraPacis_ProcessioneSudParticolare
Augustuksen aikaisessa Ara Pacis-alttarin reliefissä näkyy roomalaisen yläluokan pukeutumista. (Lähde: Wikimedia Commons)

Kotioloissa ja yksityisissä tiloissa mies saattoi jättää togan pois – ainakin välillä. Juvenaliksen aikalainen kirjailija ja valtiomies Plinius nuorempi (Ep. 5.6) kuvailee kirjeessään ystävälleen Domitius Apollinarikselle Etrurian huvilaansa ja mainitsee, ettei siellä tarvinnut käyttää togaa. Toisaalta miesten odotettiin käyttävän togaa salutation aika. Salutatio oli roomalainen aamurutiini, jolloin yläluokan miehen kotona vierailivat hänen klienttinsä, jotka olivat vapaasyntyisiä miehiä mutta kyseisen yläluokkalaisen miehen suojeluksessa. Näin olleen kotiolotkaan eivät aina vapauttaneet togan käytöstä.

Keisariajalla myös keisarin järjestämissä banketeissa odotettiin miesten pukeutuvan togaan. Historia Augusta (Sept. Sev. 1.7.) kertoo tulevan keisari Septimius Severuksen tehneen nuorena miehenä pahemman luokan munauksen saapuessaan keisarin bankettiin ilman togaa. Tarinan mukaan hän sai kuitenkin pukeutua yhteen keisarin omistamista monista togista, mikä pelasti Septimius Severuksen nololta tilanteelta. Historia Augusta on tunnettu epäluotettavauudestaan, eikä voida sanoa, onko näin todella tapahtunut. Tarina kuitenkin viestii sen, että keisarin juhlissa miesten pukukoodina oli toga, koska muuten tarinassa ei olisi kovinkaan paljon järkeä.

Pukeutumisella oli tärkeä rooli roomalaisessa yhteiskunnassa. Se kertoi kantajansa sosiaalisesta statuksesta. Pukukoodisto oli myös sosiaalisen kontrollin väline, jolla yhteiskunnan jäsenille näytettiin heidän paikkaansa, mutta tietenkin pukeutumalla tietyllä tavalla pystyi vaikuttamaan varakkaammalta tai saattoi jopa antaa vaikutelman, että lukeutui arvostetumpaan yhteiskuntaryhmään, kuin mihin oikeasti kuului. Tämä johti siihen, että pukeutumista pyrittiin säännöstelemään erilaisilla laeilla ja säädöksillä, joista meille on säilynyt useita mainintoja. Saman tyylisiä ylellisyys- ja pukeutumislakeja tunnetaan jo klassillisen ajan Ateenasta, sekä esimerkiksi 1600-luvun Ruotsista, joten ilmiönä ne eivät ole mitenkään tyypillisiä vain roomalaisille. Edmondson kuitenkin näkee, että roomalaisten lakien sekä säädösten yleisyys ja tiheys viittaisi siihen, etteivät ne onnistuneet kovin hyvin tarkoituksessaan. Hän tulkitsee, että sosiaalinen paine oli huomattavasti parempi kontrollin väline vaatetuksen osalta.

Roomalaiset kirjailijat olivat kärkkäitä kommentoimaan, jos joku pukeutui heidän mielestään väärin ja varsinkin togan kanssa muokkausmahdollisuuksia oli varsin vähän. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt asianajaja ja retoriikan oppikirjan kirjoittaja Quintilianus (11.3.137-149) kuvaa varsin pitkästi, miten puhujan olisi paras kannatella tai jopa liikutella togaa, jotta se antaisi kuulijoille mahdollisimman hyvän vaikutelman. Itse vaatteelle ei voi tehdä juurikaan mitään – paitsi vaikuttaa hieman sen leikkaukseen ja laskoksiin. Quintilianuksen huomautus kertoo, että toga oli varsin tarkasti säädelty yhteiskunnan toimesta, eikä sen käyttäjä voinut muutella sitä kovinkaan paljon, vaan lähinnä hänen piti keskittyä kantamaan ja liikuttelemaan togaa niin hyvin kuin mahdollista, jotta se välitti hänestä hyvän kuvan.

Roomalaisen matroonan togaa vastaavana asuna on nähty stola, joka oli raskas, asiallinen, suoraksi leikattu asu, jota voitiin muotoilla hihnoilla ja remmeillä. Uudempi tutkimus on kyseenalaistanut, käyttivätkö roomalaiset naiset stolaa kovinkaan usein. Olson huomauttaa, että roomalaisten kirjailijoiden mainitessa stolan, sen tehtävänä oli yleensä viitata naisen siveellisyyteen, jonka symbolina vaate toimi. Kanadalaistutkija onkin sitä mieltä, että stola vaatteena saattoi olla seremoniallinen tai jopa arkaainen. Hän toteaa, että jotkut antiikin Rooman naiset varmasti käyttivät sitä, mutta osa saattoi sivuuttaa tämän pukukoodin tai rikkoa sitä. Tämä voisi viitata siihen, että naisten pukukoodi olisi huomattavasti joustavampi kuin miesten. Edmondson toteaa myös, että varsinkin keisari Augustuksen ajan jälkeen stolaan viittaavat lähteet ovat vähäisiä. Hän kuitenkin huomauttaa, että on myös mahdollista, että sen asema roomalaisnaisen seremoniallisena asusteena oli niin vakiintunut, että lähteemme pitävät sitä liian itsestään selvänä mainitakseen sen.

Roomalaiset kirjoittajat arvostelevat sekä naisten että miesten pukeutumista, mutta silti vaikuttaa, että miesten pukeutuminen, varsinkin toga, oli paljon tiukemmin säädelty traditio kuin naisten pukeutuminen. Väreiltään roomalaisen togan tuli olla valkoinen, tai suruasuna musta tai harmaa. Olson kiteyttää, että miehille tyypillisiä olivat hyvin hillityt värit: valkoinen, musta ja harmaa. Naisilla sallittiin laaja värien kirjo, eikä samanlaista asemaa kuin togan valkoisella ollut millään värillä naisten asusteissa. Väreistä miesten kohdalla poikkeuksen muodostivat purppura ja tulipunainen, jotka olivat korkeaan statukseen ja valtaan liitettäviä värejä. Osa tästä statuksesta tulee myös näiden väriaineiden kalleudesta. Esimerkiksi purppura kotiloita tarvittiin valtava määrä, jotta saatiin tuotettua tarpeeksi väriainetta purppuraraitaan, joka koristi Rooman korkeimpien virkamiesten togaa. Toisaalta taas jotkut violetin sävyt ja keltainen nähtiin lähes pelkästään naisten pukeutumisen väreinä.

Naisten vaatetuksen osalta myös materiaaleissa oli jouston varaa. Esimerkiksi villakankaan lisäksi Kosin saarella kudottu silkki tunnetaan naisten vaatteiden materiaalina. Ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua elänyt runoilija Tibullus (2.4.28-9) mainitsee sen olevan yksi arvokkaimmista lahjoista ja sen arvoa voitiin lisätä vielä kultanauhoilla (2.3.53-54). Kultaiset koristeet ja kirjailut naisten vaatteissa ovat tuttuja myös muista Rooman kirjallisista lähteistä. Kenkiin saatettiin kiinnittää myös helmiä. Olson huomioi silkin kaksitahoisen vaarallisuuden. Se kuvasti varakkuutta, jonka näyttämistä roomalaiset moralistit paheksuivat, ja yksin käytettynä se läpinäkyvänä materiaalina paljasti kehon. Osassa säilynyttä roomalaista kirjallisuutta kosilaisen silkin käyttöä arvostellaan, mutta puolestaan osa runoilijoista ylisti sen aistikkuutta.

Lisäksi oli mahdollista koristautua ja täydentää asua koruilla, tyylitellyillä rintaneuloilla, hiuslaitteilla, muilla pään koristeilla ja hatuilla, kengillä, viuhkoilla, päivänvarjoilla ja meikeillä. Nämä olivat kuitenkin jossain määrin mahdollisia keinoja myös miehille. Leanne Bablitz on tutkinut roomalaisia asianajajia ja oikeussaleja. Hän mainitsee, että sormukset vaikuttavat olevan heidän keskuudessaan suhteellisen yleisiä, ja Plinius nuoremmalta (Ep. 6.2.2) tunnetaan jopa yksi maininta mahdollisesti meikkiä käyttävästä roomalaisesta asianajasta. Bablitz kuitenkin huomauttaa, että tämä on ainoa tunnettu tapaus, emmekä tiedä tästä tavasta juurikaan mitään muuta kuin kyseisen yhden anekdootin. Hän tiivistää, että tärkeintä asianajajan pukeutumisessa oli näyttää miehekkäältä ja arvokkaalta. Quintilianus (11.3.142) neuvoo puhujia olemaan vaatimattomia sormusten kanssa. Niitä ei saa olla liian paljon, eivätkä ne saa olla liian suuria. Ajanlaskun taitteessa vaikuttaneen historioitsija Liviuksen (34.7.8-9) mukaan roomalaiset pitivät koristautumista ja itsestään huolta pitämistä naisille tunnusomaisena piirteenä. Voidaankin olettaa, että yleisesti naisen oli hyväksyttävämpää käyttää erilaisia koruja ja muita lueteltuja koristautumisen keinoja kuin roomalaisen miehen.

Kaiken kaikkiaan siis roomalainen yhteiskunta sääteli jäsentensä pukeutumista. Sitä tehtiin jopa säätämällä lakeja, mutta tärkeimpänä keinona vaikuttaa olleen yleinen ilmapiiri, joka huolehti siitä, että kukin pukeutui asemansa mukaisesti. Roomalaisten mieskansalaisten puvuksi oli perinteen mukaan muodostanut toga, jonka suurta muokkausta ei juurikaan sallittu. Naisilla vastaavana asuna on nähty stola, mutta yleisesti tarkasteltuna naisten pukukoodi vaikuttaa olevan huomattavasti väljempi kuin miesten, mikä aiheutti sen, että sillä voitiin huomattavasti helpommin välittää kansaeläjille esimerkiksi saavutettua varallisuutta, tyylitajua ja viimeisimpiä trendejä.

Sijaisedustuksellisuus: sukupuolittunut juhlapukeutumisen funktiot yhdistäjinä Suomen ja muinaisen Rooman välillä

Miten toga, stola, frakki ja naisten juhlapuku sitten liittyvät toisiinsa, ja miten ne liittyvät sijaisjoutilaisuuteen – tai sijaisedustuksellisuus? Aikaisemmissa kappaleissa on osoitettu, että miesten formaalipuku, jota yleensä käytetään juhlissa, oli malliltaan, väriltään ja ulkonäöltään varsin säädelty antiikin Roomassa ja sitä se on myös nyky-Suomessa. Naisten pukeutumista samoissa tilaisuuksissa on pyritty myös rajoittamaan, mutta heidän pukukoodinsa on joustavampi kuin miesten.

Tämän lisäksi roomalaisten ja suomalaisten miesten juhlapuvuissa on muitakin yhteneväisyyksiä. Esimerkiksi värit ovat pääasiallisesti samoja: musta, valkoinen ja harmaa: tosin sillä erotuksella, että Roomassa dominoiva väri oli valkoinen ja Suomessa se on musta. Togaa, frakkia ja miesten pukua ei ole suunniteltu laajamuotoiseen liikehdintään eikä liikkumista vaativiin töihin. Togassa toinen käsi on varattu puvun kannatteluun, joka lähes estää käyttämästä tätä kättä mihinkään muuhun. Näiden pukujen tarkoitus on rajoittaa käyttäjänsä liikettä, jotta se olisi mahdollisimman rauhallista ja siten osoittaisi kantajansa korkeaa asemaa. Oletus on, ettei näiden pukujen käyttäjien tarvitse tehdä fyysistä työtä vaan askareet heidän puolestaan hoitavat palvelusväki tai orjat. Lisäksi togaa ja frakkia on hankala pukea yksin päälle. Jälleen kerran oletetaan, että käyttäjällä on palveluskunta apuna. Tumma puku on tässä mielessä yksinkertaisempi, mutta jos on ikinä pukeutunut erittäin istuvaan pukuun, tietää, ettei se salli kantajaltaan juurikaan minkäänlaisia laajempia liikkeitä, joten tässä mielessä se voi olla jopa kontrolloivampi kuin frakki tai toga.

Naisten juhlapuku tarjoaa molemmissa yhteiskunnissa huomattavasti enemmän tapoja osoittaa tyylitajua, varakkuutta ja muotitietoisuutta kuin miesten puku. Tämä johtaa siihen, että naisen puku voi myös osoittaa näiden ominaisuuksien puutteita, mikä voi asettaa paineita pukeutujalle. Ylen itsenäisyyspäivän vastaanoton lähetyksissä mainitaan usein naisten pukujen suunnittelijoita tai muotitaloja, joista puku on hankittu. Asiantuntijaan nojautuminen pukuvalinnassa ulkoistaa tyylitajun jollain tasolla, mutta se kertoo myös varakkuudesta. Nämä ammattilaisten suunnittelemat ja tekemät puvut eivät ole halpoja, vaan päinvastoin viestivät siitä, että kantajalla on varaa laittaa suhteellisen suuri summa pukuunsa.

Varakkuutta tai rahallista arvoa ei yleensä tuoda suoraan esiin vaatetuksella vaan se esitetään juuri tyylin ja muodin kautta. Tähän poikkeuksen muodostaa Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto –lähetyksessä (osa 1) maininta Aira Samulinin kantamien korujen 25 000 euron arvosta. Roomalaisesta maailmasta taas tiedämme, että Plinius nuorempi (Ep. 6.32) tarjosi ystävälleen Quintilianukselle 50 000 sestertiusta tämän tyttären myötäjäisiin, jotta hän pystyisi muun muassa vaatteillaan edustamaan tulevan puolisonsa statusta ja pitämään tähän vaadittavan tyylin. Vaatteiden tyylikkyys ja niiden rahallinen arvo liittyvät yleensä yhteen – tai ainakin rahalla voi ostaa tyyliä, jos sitä puuttuu.

Miesten puvullakin voidaan välittää varakkuutta ja tyylitajua, mutta keinot eivät ole usein kovin näkyviä, koska sosiaalisesti sallitut muutokset miesten asuun ovat rajoittuneempia. Itsenäisyyspäivän vastaanoton saama mediahuomio, kuten esimerkiksi Ylen televisiointi, myös osoittaa, että naisten pukeutuminen saa merkittävästi enemmän huomiota kuin miesten asuvalinnat. Roomalaisilta ei säilynyt lähdettä, josta voisimme samassa mittakaavassa arvioida, saiko miesten vai naisten pukeutuminen enemmän huomiota. Kuitenkin kirjallisuusviitteiden perusteella voidaan arvioida, että naisten pukeutumiseen kiinnitettiin huomioita, joten naisilla oli mahdollisuus pukeutumisellaan näyttää yhteiskunnallisen aseman ja vallan lisäksi myös tyylitajua, muodintuntemusta ja varakkuutta. Naiset olivat näkyvillä niin roomalaisissa yksityistaloissa, mutta yhtä lailla he olivat läsnä julkisilla paikoilla, kuten foorumilla ja julkisissa pylväskäytävissä. Vaikka yksinomaan miesten kirjoittamat kirjalliset lähteet voivat välittää roomalaista julkisesta tilasta todella maskuliinisen kuvan, myös naiset käyttivät näitä tiloja, kuten roomalaisia julkisia tiloja tutkinut Amy Russell toteaa.

Tästä kaikesta voimme päätellä, että jos haluaa (tai halusi) esittää muille omaa varakkuuttaan ja tyylitajuaan kannattaa keskittyä nimenomaan naisen pukuun. Mies joutuu usein turvautumaan näiden asioiden osalta parinsa pukuun, joka edustaa myös välillisesti miehen varakkuutta ja tyylitajua, tai se ainakin välittää kuvan näistä, vaikkei miehelle juurikaan kumpaakaan olisi. Tyylitaju ja varakkuus voitiin ja voidaan tuoda esiin paremmin naisen, eli miehen tapauksessa sijaisedustuksellisuuden kautta. Mielenkiintoisen lisän tuovat miesparit, joiden kohdalla voidaan pohtia, halutaanko kummankin pukeutumisella kunnioittaa perinteistä pukukoodia vai mahdollisesti toisen – tai jopa molempien – puvulla poiketa vallitsevasta käytännöstä. Julkisesti esiintyvä miespariskunta on kuitenkin varsin uusi ilmiö, eikä heidän pukeutumiselle ole muodostunut samanlaista käytäntöä kuin mies- ja naisparin välille.

Moni varmasti kysyy, että eikö nainen voi edustaa vain itseään, ja siten olla edustamatta miestä? Tähän suuntaan viittaa Ronja Salmen kommentti Ylen haastattelulähetyksestä, jossa hän mainitsee tulleensa yksin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta hänen pukunsa symboloi lahjakkaita naisia, jotka ”tulivat” puvun mukana hänen kanssansa juhliin. Olsonin mukaan myös roomalaiset naiset saattoivat pukeutumisellaan edustaa itseään ja pukeutuminen ei tapahtunut pelkästään mieskatsojia varten, vaikka pelkästään miesten kirjoittamat lähteemme monesti tällaisen kuvan saattavat antaa. Siitä huolimatta, että nainen pukeutumisella edustaakin itseään, se ei poissulje sitä, että hän samalla edustaa myös puolisoaan tai pariaan. Lisäksi, vaikka nainen saapuisi tilaisuuteen ilman seuralaista, vaikuttaa miesten pukeutuminen myös häneen, sillä lähes aina hänen pukunsa edustaa naisten pukukoodia, eikä miesten. Näin ollen edes yksin edustaessaan vain itseään, hän ei ole vapaa miesten puvun vaikutuksesta omaan asuunsa.

Tilaisuudessa, jossa nainen ja mies esiintyvät yhdessä, molemmat edustavat aina toisiaan. Sijaisedustuksellisuus toimii siis molempiin suuntiin. Tämän voi laajentaa käsittämään yleisemmin jopa kaikkea julkisessa toimintaa, jos yleisesti yhteiskunnassa on tiedossa, kuka on kenenkin puoliso. Miehen puku siis edustaa ja viestii myös naisen statusta. Se mistä miehen puku kertoo, vaikuttaa kuitenkin eroavan siitä, mistä naisen puku kertoo. Miehen pukuvalinta, joka noudattaa tiukasti perinteistä pukukoodia, viestii ennen kaikkea perinteistä, asettaen pariskunnan hyväksytyksi osaksi yhteiskunnan traditiota. Se tekee heistä yhteiskunnan kunnioitettuja jäseniä ja kertoo ennen kaikkea heidän yhteiskunnallisen asemansa, eikä niinkään varakkuudesta tai tyylitajusta – ainakaan verrattuna saman yhteiskuntaluokan jäseniin, koska miesten puvut ovat niin samanlaisia, ettei niillä helposti voi erottua toisistaan.

Päätän tämän loppukaneettiin, joka on sinänsä turha, koska kirjoittajan ei koskaan pitäisi yrittää kertoa lukijalle, miten hänen tekstiään tulisi ymmärtää. Siitä huolimatta totean, ettei tämän tekstin tarkoitus ollut olla – minun lähtökohdistani – kritiikki itsenäisyyspäivän vastaanoton naisten juhlapuvuista ja niihin liittyvästä keskustelusta. Päinvastoin puolestani niistä saa käydä keskustelua, jos sitä haluaa tehdä, ja tämä teksti saattaa antaa avaimia katsoa pukuja hieman toiselta kantilta. Tarkoitus oli lähinnä esittää huomio, että vaikka näennäisesti miesten ja naisten formaalit asut eivät ole antiikin Rooman ja nykyisen Suomen – tai jopa kaikkien länsimaiden – osalta kovinkaan samanlaisia, niin niissä ja ennen kaikkea niiden funktiossa on hyvin paljon samaa.

Kirjallisuus

Bablitz, Leanne. 2007. Actors and Audience in the Roman Courtroom. Routledge, Lontoo.

Dixon, Jessica. 2014. “Dreessing the Adulteress”, 298–305, teoksessa Greek and Roman textiles and dress: an interdisciplinary anthology, toim. Mary Harlow ja Marie-Loiuse Nosch.

Droß-Krüpe, Kerstin, ja Paetz gen. Schieck, Anette. 2014. “Unravelling the Tangled Threads of Ancient Embroidery: a compilation of written sources and archaeologically preserved textiles”, 207–236, teoksessa Greek and Roman textiles and dress: an interdisciplinary anthology, toim. Mary Harlow ja Marie-Loiuse Nosch.

Edmondson, Jonathan. 2008. ”Public Dress and Social Control in Late Republican and Early Imperial Rome”, 21–46, teoksessa Roman Dress and the Fabrics of Roman Culture, toim. Jonathan Edmondson ja Alison Keith, University of Toronto Press, Toronto.

Harlow, Mary, ja Nosch, Marie-Louise. 2014. “Weaving the Threads: methodologies in textile and dress research for the Greek and Roman world – the state of the art and the case for cross-disciplinary”, 1–33, teoksessa Greek and Roman textiles and dress: an interdisciplinary anthology, toim. Mary Harlow ja Marie-Loiuse Nosch.

Larsson Lovén, Lena. 2014. “Roman Art: what can it tell us about dress and textiles? A discussion on the use of visual evidence as sources for textile research”, 260–278, teoksessa Greek and Roman textiles and dress: an interdisciplinary anthology, toim. Mary Harlow ja Marie-Loiuse Nosch.

Marzano, Annalisa. 2013. Harvesting the Sea: The Exploitation of Marine Resources in the Roman Mediterranean.
Oxford University Press, Oxford.

Olson, Kelly. 2008. Dress and the Roman woman: Self-presentation and society. Routledge, Lontoo.

O’Sullivan, Timothy. Walking in Roman culture. Cambridge University Press, Cambridge.

Rodríguez Peinado, Laura, Cabrera Lafuente, Ana, Parra Crego, Enrique, ja Turell Coll, Luis. 2014. “Discovering Late Antique Textiles in the Public Collections in Spain: an interdisciplinary research project”, 345–373, teoksessa Greek and Roman textiles and dress: an interdisciplinary anthology, toim. Mary Harlow ja Marie-Loiuse Nosch.

Russel, Amy. 2016. “On Gender and Spatial Experience in Public: The Case of Ancient Rome”, 164–176, teoksessa Proceedings of the Twenty-Fifth Annual Theoretical Roman Archaeology Conference, toim. Matthew Mandich, Thomas Derrick, Sergio Gonzalez Sanchez, Giacomo Savani ja Eleonora Zampieri. Oxbow Books, Oxford.

Veblen, Thorstein. 1899. Joutilas luokka. Suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto (2002). Art House, Helsinki.

Samuli Simelius toimii tällä hetkellä tutkijatohtorina Law, Governance and Space: Questioning the Foundations of the Republican Tradition -projektissa (spacelaw.fi), jota rahoittaa European Reseach Council (grant agreement No 771874)

Artikkelin otsikkokuva: Fibulapari n. vuodelta 430 jaa.  (Treasure of Untersiebenbrunn, from an East Germanic (Gepidic) grave discovered in 1910. Kunsthistorisches Museum, Wien) Kuva: James Steakley (via Wikimedia Commons).

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments