Kirja-arvio Reijo Pitkärannan teoksesta Lexicon neolatinum dissertationum Academiae Aboënsis (1642 – 1828). Uuslatinan sanasto Turun akatemian väitöskirjoissa (1642–1828). Helsinki: SKS, 2018.
_________________
Historiallisia sanakirjoja ja niiden kuuluisia tekijöitä tutkineen John Considinen mukaan du Cangen kerrotaan työskennelleen hääpäivänään 14 tunnin ajan. Budé oli rajoittanut työskentelynsä vastaavana merkkipäivänä vain kolmeen tuntiin. Viihteelliset ja nokkelat anekdootit kertovat sanastotyön suoranaisesta eksistentiaalisesta merkityksestä. Tuttuja ovat myös englanninkielisten kaskukokoelmien tarinat stereotyyppisestä leksikografista, joka kohtaa talonpojan maantiellä. Arkiasioista prokrastinaation ja amalgamisaation kaltaisilla termeillä puhuva kielenoppinut herättää maalaisessa hämmennystä ja leksikografissa taas maalaismoukan kielivirheet ja kovapäisyys kärsimätöntä tuohtumusta. Tällaiset anekdootit heijastavat alan syvää kulttuurista painoarvoa.
Periaatteet
Leksikografista työtä voi kuvata monilla teonsanoilla. Sanakirjan tekeminen on arkisimmillaan uutteraa keräämistä: sanat koostuvat lainatusta materiaalista, ja niiden taustalla on aiempien sanakirjantekijöiden auktoriteetti. Sanaston laatijan on käytävä tarkasti läpi suunnaton määrä kirjallisia lähteitä, joita hän silmäilee, järjestää, tarkistaa, vertailee ja kääntää. Työmäärästään huolimatta tai juuri sen vuoksi sanakirja henkilöityy: esimerkiksi du Cangen ja Georgesin jatkoksi voimme puhua nyt Pitkärannan sanakirjasta.
Pitkärannan uuslatinan sanakirjan periaatteena toimii rajaus, jonka mukaisesti kirjaan on sisällytetty kaikki ne Turun akatemian väitöskirjoissa esiintyvät uuslatinan sanat, joita ei ole aiemmin dokumentoitu eli listattu hakusanoina antiikin tai keskiajan latinan sanakirjoissa. Päällekkäisiä sanoja muiden sanakirjojen kanssa on yli 6000 sanan kokonaisuudessa vain 8,5 %. Johdannossa mainittujen uuslatinan aikaperiodien eroja ei tarkemmin selitetä lukijalle, mutta sanasto itsessään on ensimmäinen, joka perustuu myös 1700- ja 1800-lukujen latinankielisiin lähteisiin. Sanojen ajallis-paikallinen eksistenssi on tutkimustulos: tällainenkin sana on Suomessa ollut. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itse sanaa olisi käytetty eurooppalaisissa lähteissä jo aiemmin tai että sana esiintyisi juuri Turun akatemian väitöskirjoissa ensimmäistä kertaa; yleensä näin ei ole, sillä Turun akatemian maininnat ovat eurooppalaiseen traditioon nähden usein myöhäisiä.
Esimerkiksi homeerista runonlaulajaa tarkoittava rhapsodus, Thomas Moren lajitermi Utopia tai Sebastian Brantin 1400-luvun lopulla latinannetun satiirin narreja kuljettavaan laivaan viittaava stultifer ovat tuttuja käsitteitä entuudestaan. Moren teosnimi tavataan myös Johann Rammingerin Neulateinische Wortliste -sivustolla (tosin muodossa Vtopia), ja stultifer mainitaan ainakin joissakin 2010-luvun leksikografisissa listoissa. Varsinaisia sanan ensimmäisiä esiintymiä sanakirjojen ulkopuolella tutkimus ei siis kartoita, mutta sanat heijastavat tieteen kielen muutoksia. Uusia sanoja syntyy paljon juuri tiedeyhteisöissä tieteenalojen kehittyessä ja yhteiskunnan muuttuessa.
Uutuus on sanakirjassa tavoitteena rajatussa aiempien sanakirjojen kontekstissa. Tässä mielessä uusia dokumentoituja sanoja ovat monet fossiililuetteloista kootut mineraalien nimet, luonnontieteen ja tekniikan termit sekä lääketieteelliset sanat. Jotkin luetteloiduista sanoista ovat hyvinkin helposti tieteen kehyksessä ymmärrettäviä ja sivistyssanoina yleiskieleen vakiintuneita, kuten ant(h)ropologia tai biologia. Mukana on paljon yhdyssanojen avulla luotuja uudismuodosteita, kuten värejä, joita on käytetty mineraalien, eläinten ja kasvien kuvaamisessa. Sellaisista sanakirjoista, joihin kootaan vaikeatajuisuutensa vuoksi selitettäviä sanoja, yhdyssanat on usein jätetty pois, mikäli niiden osat ovat semanttisesti läpinäkyviä. Sanan merkitys on niiden osien summa esimerkiksi monissa värien vivahteita kuvaavissa yhdyssanoissa, kuten tuhkansininen (cinereo-caeruleus).
Helposti ymmärrettävät erisnimilähtöiset sanat on sanakirjoissa usein sivuutettu, mutta tässä sanan ilmenemä ratkaisee: mukana ovat esimerkiksi Goetheanus (Goethea koskeva) ja Lallianus (Lallia koskeva). Väitöskirjoista poimittuja kuriositeetteja ovat suomalaisen kansanperinteen ja Kalevalan sanat, kuten Väinämöinen, kantele, Turilas ja seita. Samalla sanakirja asettuu monien edeltäjiensä tavoin myös kansallisen tehtävän palvelukseen.
Sanojen yhteydessä annetaan mm. latinankielinen sananselitys, suomenkielinen käännös sekä sanojen mahdollinen kreikankielinen vastine, sillä uuslatinakin on usein lainaa kreikasta. Lisäksi kerrotaan jonkin verran sanan asiayhteydestä nimeämällä Jorma Vallinkosken luetteloon viitaten se väitöskirja, jossa sana esiintyy, sekä antamalla lyhyesti sanan lauseyhteys sitaattina. Suppeankin kontekstin kirjaaminen on tärkeää sanan käytön ymmärtämiseksi. Pelkästä suomennoksesta sanan herättämät konnotaatiot jäisivät kokonaan sivuun. Käyttöyhteys määrää merkityksen, joka ei ole vain leksikografin oma tulkinta. Lisäksi on muistettava, että sanojen merkitys ei ollut välttämättä vakiintunut tai vastannut nykykäyttöä (linnun nimet ovat tästä yksi hyvä esimerkki), joten lauseyhteys antaa kulloisestakin käytöstä tietoa.
Lukijan ilot
Sanakirjat ovat tietenkin ensisijaisesti tarkoitettuja hyötykäyttöön, mutta niitä voi lukea myös nautiskellen. Pitkärannan sanasto tarjoaa lukijalle monia leksikografisia iloja ja oivalluksia. Oudot sanayhdistelmät voivat olla kieliasultaan kiehtovia tai humoristisia, sillä sanojen luominen vaatii luovuutta ja kekseliäisyyttä. Samalla traditio on innovaatiota. Yleistiedon piiriin kuulumattomat sanat voivat herättää kokonaan uusia ajatuksia uusista olioista maailmassa. Kaiken pelkääminen (panophobia) esimerkiksi luo tuoreita mielikuvia perin ahdistuneesta ihmisestä, jonka suhde koko inhimilliseen olemassaoloon on kompleksinen. Monimutkaisissa termeissä on hauskuutta: perinteistä humanistista ivaa sisältyy skolastiikan kömpelöinä pidettyjä uudismuodosteita kuvaaviin sanahirviöihin, kuten potentionabilitudinalitas. Yhdyssanoja muodostetaan monitieteisyyden ilmentämiseksi väitöskirjojen nimiösivuilla ja otsikoissa, kuten kronologis-historiallis-teologisessa disputaatiossa (disputatio chronologico-historico-theologica).
Leksikografi tuo humanistin maailmaan koko joukon lääketieteen täsmällisiä termejä, jotka silkalla tarkalla kliinisyydellään hivelevät korvaa. Toisinaan suomenkielinen sanaselitys voi jättää lukijan yhtä ymmyrkäiseksi sanan merkityksestä, mikäli ei tunne mineralogiaa, anatomiaa tai eksoottisten kasvien osia. Ihmetellessään kermeshyönteisiä, akeenakasveja, kitakielekkeen pidentymistä, yleiskouristuksia ja rustoliitoksia lukija voi maistella termien suomenkielisten käännösten tarkkoja vivahteita (ja toivoa, että mikään sanastossa nimetyistä oudoista vaivoista ei vain iskisi omalle kohdalle). Geometrista mielikuvitusta vaaditaan hahmottamaan lukuisia soikeuden variaatioita suikean soikeasta (lanceolato-ellipticus) suikean vastapuikeaan (lancealato-spathulatus).
Oma sanansa kirjassa on esimerkiksi honotukselle (nasitas), roskansyönnille (allotriophagia), kasvisjuustomunatortulle (herbicasiovium), mielettömälle matkaoppaalle (hodomoria), pallojen valmistustaidoille (sphaeropoeetica), lallattelulle (lallatio) ja kaunistelulle (mangonisatio). Kaksi viimeistä kuuluvat siihen vähemmistöön sanoja, jotka on jo aiemmin dokumentoitu Rammingerin uuslatinan sanaluettelossa. Usein tällaiset uudissanat on luotu johtamalla ne antiikin sanoista. Tyhjänpäiväiselle tutkijallekin (mataeologus) löytyy määritelmä: sehän on teologi, joka ei turvaudu logiikkaan! Mainion käyttökelpoisia arjessakin ovat asinista eli aasimainen tyhmyri tai rabulista eli räyhääjä, joka esiintyy mm. Varrolla ja Cicerolla muodossa rabula. Mukana on omana aikanaan uusia, nyt tuttuja tai jo unohtuneita ja käytöstä poistuneita käsitteitä. Leksikografi rikastaa sanavarantoamme ja ajatteluamme lukemattomilla termeillä.
Lukija voi panna merkille lukuisat anti-etuliitteellä varustetut sanat, joilla näemmä tavallisesti vastustettiin joko uskonnollisia toisinajattelijoita (antiapostolicus), kiistanalaisia auktoriteetteja (antilucretius) tai erilaisia tauteja (anticatarrhalis). Monien uskontoon liittyvien sanojen käyttöyhteys onkin huomattavan arvoväritteinen, mitä yhdyssanan pituus yhteen niputettuine ”harhaoppeineen” ilmentää, kuten muodossa anabaptistico-enthusiastico-phantasticus. Turun akatemian tekstit noudattavat oikeaoppista luterilaisuutta, ja poleeminen sanasto teilaa toisinajattelijoita kirjan pisimmillä uudismuodosteilla, jotka peilaavat uskonnollisten ryhmittymien oletettua hurmahenkisyyttä. Myös täydellisyyttä tavoitteleva ihminen (perfectionarius) ja täydellisyyden tavoittelu (perfectismus) yhdistetään väitöskirjoissa ”pahoihin pietisteihin”, joiden sielun erityinen piirre oli se, että he kuvittelivat voivansa elää syntiä tekemättä.
Sanakirjan ja sen tekijän hyveet
Sanakirjojen kolmena kardinaalihyveenä on usein mainittu tarkkuus, selkeys ja kattavuus. Tarkkuus sisältää sekä virheettömyyden ihanteen että yksityiskohtien rakkauden, johon yhdistyy toisinaan edellä kuvattua humoristisuutta. Olennaista työssä on aiemman sanakirjamateriaalin tuntemus ja kriittinen korjaaminen. Leksikografi saa mielihyvää löytämistään aukoista ja sanoista, jotka ovat jääneet toisten huolelliselta ja tarkalta keräilyltä huomaamatta. Pitkäranta ehdottaa, että kirjan voisi nimetä myös lisäyksiksi aiempiin latinan sanakirjoihin – mainintaan voi lukea häivähdyksen sekä ylpeyttä että ironiaa, sillä täydennettävää löytyy Turun akatemian aineistojen perusteella peräti noin 5500 sanaa. Huvittavaa kyllä, näiden puuttuneiden sanojen joukossa ovat myös sanasto-oppiin ja sen tekijään viittaavat termit lexicographia ja lexicographus.
Sanakirjantekijän työhön kuuluu myös sitaattien kerääminen hakusanojen esiintymistä. Ajatus sanakirjasta laajenee tässä mielessä pieneksi sitaattien kirjastoksi. Hyvin valittu ja napakka tekstiote voi itsessään muodostaa ytimekkään mietteen sanakirjan sisään, vaikka tällaista aforistista auktoriteettilausuman tarkoitusta ei alkutekstissä olisikaan ollut. Tiiviys on yksi sanakirjan hyveistä; mahdollisimman paljon tietoa puristetaan pieneen tilaan, mitä auttaa esimerkiksi lyhenteiden käyttö. Lyhenteet ovat säästäväisyyden ilmenemiä tekstissä. Hyvin järjestetty kaksipalstainen kokonaisuus antaa myös vaikutelman objektiivisuudesta ja kaiken asettumisesta maailmankaikkeudessa oikeaan järjestykseensä.
Pyrkimys täydellisyyteen ja kattavuuteen oman aineiston kohdalla on yksi sanakirjan julkilausutuista tavoitteista. Sanakirjan tekemisestä ei olekaan turhaan puhuttu Herakleen urotyönä, sillä siinä on ylväistä voimainponnistuksista huolimatta välttämättä loputon mahdollisuus epätäydellisyyksiin. Mukaan voi eksyä sana, joka on sittenkin sisällytetty aiempiin sanakirjoihin, ja toisaalta tekniset termit on helppo poimia lähteistä, mutta jokin tavallinen huomaamaton verbi (joita sanakirjassa on paljon vähemmän kuin substantiiveja tai adjektiiveja) saattaa helposti jäädä luetteloimatta. Koska vastaavaa työtä tekevät muutkin (mutta onneksi eri aineistojen parissa), samanaikaisesti etenevien keräilijöiden vauhdissa pysyminen vaatii sekin kiiruhtamista. Laajan lähdemateriaalin läpikäynti edellyttää suurta oppineisuutta ja eri tieteenalojen sanaston tuntemusta.
Pitkäranta toteaa kielitieteellisen suuntautumisen jääneen vilkkaassa uuslatinan tutkimuksessa hieman taka-alalle, mikä pitänee paikkansa siinä mielessä, että viime vuosina on ilmestynyt useita erityisesti uuslatinalaista kirjallisuutta käsitteleviä kokoomateoksia, joissa ei varsinaisesti käsitellä kielitiedettä. Näihin teoksiin (esimerkiksi A Guide to Neo-Latin Literature, 2017) olisi johdannossa voinut silti viitata, sillä nyt vireää nykytutkimusta saa edustaa Jozef IJsewijnin jo vuonna 1990 julkaisema teos Companion to Neo-Latin Studies. Uuslatinan tuoreimmat sanakirjat (Hoven, Ramminger) toki noteerataan asianmukaisesti.
Tohtori Samuel Johnson kirjoitti esipuheessaan omaan englannin kielen sanakirjaansa voimallisen ironisesti, että ihmiskunnalla on paha taipumus pitää sanakirjantekijää tieteen tutkijan sijasta tieteen orjana, joka lakaisee roskia ja puhdistaa paikkoja oikeaa tiedettä ja suuria geniuksia varten. Johnsonin mukaan sanakirjantekijä ei yleensä voi odottaa työnsä tuottavan mainetta tai kunniaa, vaan korkeintaan hän voi toivoa välttyvänsä moitteilta ja tämäkin negatiivinen kompensaatio on suotu vain harvoille. Pitkärannalle tämän kompensaation suo mielellään ja paljon enemmänkin – sanaston kokoaminen on käsittämätön ja valtava yksilöllinen ponnistus ja monien vuosien työn menestyksellinen tutkimustulos, joka jättää jälkeensä kestävän leksikografisen monumentin. Uusien digitaalisten metodien kehittäjät voivat tahtoessaan jatkaa Pitkärannan massiivisten ”täydennyksien” täydentämistä moderneilla menetelmillä.
Lähteet
Budé, Guillaume 1529. Commentarii linguae Graecae. Pariisi.
Considine, John 2008. Dictionaries in Early Modern Europe. Lexicography and the Making of Heritage. Cambridge: Cambridge University Press.
Georges, Karl Ernst 2012. Der neue Georges. Ausführliches Handwörterbuch Lateinisch-deutsch. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft.
Glossarium mediae et infimae Latinitatis conditum a Carolo Du Fresne domino Du Cange, I-X. Niort: L. Favre, 1883-1887.
Hoven, René 2006. Lexique de la prose latine de la Renaissance. Dictionary of Renaissance Latin from prose sources. Brill: Leiden.
Johnson, Samuel 1755. Preface. A Dictionary of the English Language. London.
Ramminger, Johann. Neulateinische Wortliste. Ein Wörterbuch des Lateinischen von Petrarca bis 1700. www.neulatein.de.
Vallinkoski, Jorma 1962-1969. Turun akatemian väitöskirjat 1642-1828. Helsinki.
Artikkelin otsikkokuva: Turun akatemian kirjastoluettelo 1655, Kansalliskirjaston digitaalinen arkisto