Keski-ikäinen, yrmeä klassillisten kielten opettaja luetuttaa oppilaallaan Aiskhyloksen Agamemnonia, kreikaksi, tammen lehtevässä varjossa taustanaan goottilaistyylinen yksityiskoulu.
Katsoin elokuvan varmaankin sen valmistumisvuonna, elokuvateatterissa, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Elokuvan The Browning Version (1994) pääosassa poikien valmistavan koulun klassisten kielten opettajana, Andrew Crocker-Harrisina, loistaa Albert Finney. Käsikirjoitus perustuu Terence Rattiganin, tuotteliaan ja aikoinaan ilmeisesti hyvin suositun brittidramaatikon samannimiseen näytelmään (1949).
Muistikuvani mukaan elokuvassa tekstiä tulkittiin ja nimenomaan luettiin, mutta muistikuvani on väärä. Albert Finney lausuu tasan kaksi sanaa kreikaksi, ἐπ᾿ ἀνδρί. Crocker-Harris pyytää herkkäilmeistä oppilastaan, noin 12-vuotiasta John Taplowia kääntämään Agamemnonia säkeestä 1399. Kyseessä on kuoron repliikki (1399–1400):
θαυμάζομέν σου γλῶσσαν, ὡς θρασύστομος,
ἥτις τοιόνδ᾿ ἐπ᾿ ἀνδρὶ κομπάζεις λόγον.
Pikku Taplow selviytyy ihmeteltävän helposti käännöstehtävästään – ilman sanakirjaa tai kielioppia – ja osaa myös sijoittaa kuoron repliikin kontekstiinsa. Kohtauksessa on kyse lisäoppitunnista, joka on tavallaan myös kuulustelu: Taplowin pitää osoittaa kreikan taitonsa päästäkseen kurssista läpi.
Myöhemmin Taplow löytää antikvariaatista Robert Browningin runomuotoisen käännöksen Agamemnonista ja antaa sen opettajalleen lahjaksi. Omisteeksi Taplow kirjoittaa säeparin alkutekstistä (951–2):
τὸν κρατοῦντα μαλθακῶς
θεὸς πρόσωθεν εὐμενῶς προσδέρκεται.
Crocker-Harris liikuttuu syvästi sekä lahjasta että tästä omituisesta omistuksesta – hänethän tunnettiin nimenomaan ankarana opettajana (miksi siis εὐμενῶς?). Koulun nuorehko ja oppilaiden suosima luonnontieteiden opettaja Frank Harris – jolla on suhde Crocker-Harrisin vaimoon Millieen – ei saa selvää kreikankielisestä omisteesta. Harris on ilmeisesti lukenut hieman kreikkaa, mutta se ei riitä säkeiden merkityksen selville saamiseksi. Klytaimnestramainen kastroiva Millie saa sitten miehensä epäilemään pikku Taplowin motiiveja: poika on Millien mielestä ostanut lahjan vain varmistaakseen kreikan kurssista läpipääsynsä.
Mitä on klassillinen sivistys? Jos et saanut selville, mitä yllä olevissa säkeissä lukee vilkaisematta Agamemnonin kontekstia, sanakirjaa tai käännöstä, sinulla ei ilmeisesti ole riittävää klassillista sivistystä – ainakaan opettaja Crocker-Harrisin mielestä. (Jos pohdiskelet keitä olivatkaan Agamemnon ja Klytaimnesta, onnittelut siitä, ettet ole jo lopettanut tämän blogipostauksen lukemista.) [1]Ensimmäinen siteerattu säepari Kirsti Simonsuuren suomentamana kuuluu: ‘Puheesi tyrmistyttää: miten sinä voitkaan näin kerskakielin mahtailla miesvainajasi vierellä?’. Vanhoista miehistä … Continue reading
Klassillisen sivistyksen lähtölaskenta
Klassillinen sivistys on Crocker-Harrisille tiettyjen keskeisten klassikoiden perusteellista tuntemista. Hän on aidosti hurmaantunut Aiskhyloksen tragediasta – ja lukee sitä tietysti aivan toisesta näkökulmasta nyt, vaimonsa pettämänä keski-ikäisenä miehenä, kuin koulupoikana, jolloin oli kertomansa mukaan laatinut Agamemnonista runokäännöksen. Oresteia-trilogiaa hän pitää draamataiteen ylittämättömänä saavutuksena.
Nuoren Taplowin mielestä Agamemnon on tylsistyttävää roskaa (’crap’), kuten hän tunnustaa luonnontieteiden opettaja Harrisille, mutta toisaalta hänestä itse tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaan tavassa miten he tunnilla ovat Agamemnonia lukeneet.
The Browning Version kertoo sulkeutuneen Crocker-Harrisin viimeisestä päivästä klassillisten kielten opettajana. Hän on vaihtamassa huonommin palkattuun työhön, siirtymässä opettamaan englantia maahanmuuttajille. Häntä kehotettiin eroamaan virastaan, syynä heikontunut terveys. Koulu ei aio suoda hänelle edes eläkettä eikä hän Millien kehotuksista huolimatta aio sitä anella. Crocker-Harris kuitenkin epäilee, että perimmäinen syy erokehotukseen on hänen opettajapersoonansa. Hänestä ei pidetä.
Ja Crocker-Harris kokee itsekin epäonnistuneensa opettajana. Hän kertoo seuraajalleen, että uransa alkuvaiheessa hän halusi ennen kaikkea opastaa koulupoikia suurten klassikoiden ääreen. Miksi hän ei saanut oppilaita innostumaan mestarillisista teksteistä? Crocker-Harris uskoo, että oppilaat oppivat vain silloin, kun pitävät opettajastaan. Huomatessaan oppilaiden salaa nauravan maneereilleen, hän ei omien sanojensa mukaan loukkaantunut, vaan naureskelu helpotti opettamista: ”you can teach more things by laughter than by earnestness”. Mutta nyt hän on havainnut, etteivät oppilaat enää edes nauraneet hänelle. Uransa päätteeksi hän saa kuulla, että jopa koulun rehtori on kutsunut häntä karusti Himmleriksi. Crocker-Harris epäilee siis opettajan roolinsa perusteita – onko hän ollut ankara? ovatko oppilaat pelänneet häntä? – mutta hän ei pohdi sitä, mitä hän opetti ja miten hän Agamemnonia opetti.
Kreikan opettamisella on tuhatvuotiset perinteet. Se tapa miten sitä edelleenkin tekstinselityskursseilla luetaan muistuttaa bysanttilaista ns. skhedografista menetelmää, jossa tekstiä tankattiin sana kerrallaan. Koska kreikan kieli on semanttisesti niin rikas puhumattakaan tekstin kontekstista (kirjallisesta genrestä, historiallisesta ajankohdasta, viiterihmoista muuhun antiikin kirjallisuuteen), antiikin draaman punainen lanka voi hukkua ja näytelmän taiteellinen suuruus jäädä oppilaalta havaitsematta. Pikku Taplow on kuitenkin hahmottanut Agamemnonin juonen ja hallitsee ikäisekseen hyvin kreikkaa. Crocker-Harris on ainakin tämän oppilaan kohdalla onnistunut tavoitteissaan.
The Browning Version -näytelmä on filmattu kahdesti ja siitä on useita televisiolle ja radiolle sovitettuja versioita, kertoo Wikipedia. Tuoreemmassa elokuvaversiossa (1994) korostuu näytelmää (1949) enemmän aikakauden vaihtuminen – klassiset kielet nähdään epäseksikkäänä oppiaineena, joka väistyy modernien kielten tieltä. [2]Näytelmän ensimmäisessä painoksessa on alanooteissa annettu säkeitten ääntämisohjeet. Internetin ihmemaasta löytyy myös vuoden 1985 televisioversio, joka on hyvin uskollinen Rattiganin … Continue reading
Ehkä minua elokuvassa – siis lähes kaksikymmentä vuotta sitten sitä katsoessa – kiinnitti eniten huomiota opettaja Crocker-Harrisin vakaumus siitä, että Oresteia on paras draamallinen kokonaisuus ’ikinä’. Olin lukenut draamakirjallisuutta ennen kreikan opintoja ja mielestäni Tšehov tavoitti olennaisempia vivahteita kuin antiikin draama, jossa tuntui aina olevan käsiteltävänä samat ongelmat. Antiikin kirjallisuutta ei voinut asettaa samalle taiteelliselle lähtöviivalle modernien mestariteosten rinnalle.
Niin, ei voi. Koska Kreikan klassikot vaativat loputtomasti työtä. Niiden lukeminen ei tavallaan lopu koskaan. Esimerkiksi Homeroksen Iliasta täytyy vaivata vuosikausia, ennen kuin teksti tulee itselle läsnäolevaksi. Toisaalta antiikintutkijalle riittää yleensä tutkimuksellinen eli tiedollinen ote Iliaaseen (homeeristen eeposten tutkimustraditio ja uudet tulkintatavat, loputon perehtyminen eeppiseen kieleen ja niin edelleen). Antiikintutkija ehtii harvoin pohtia Iliasta taiteellisena ihmeenä.
Klassillinen sivistys (ja olen tietysti puhunut vain sen ”paremmasta” puoliskosta, kreikasta) on silti mielestäni edelleen ja juuri nyt sitä, että tuntee klassikot (vaikka kaanon tietysti vaihtelee aikojen saatossa) ja tuntee ne niin hyvin, että on luonut niihin omakohtaisen suhteen.
Pikku Taplow Rattiganin näytelmässä suomentaa varsin vapaasti käännöstehtävänsä toisen säkeen lisäten innoittuneena aviomiehen verisen ruumiin… mikä kertoo siitä, että näytelmä on siirtynyt hänen mieleensä myös kuvina.
Muurit
Kreikan kirjallisuus on monen muurin takana; muurien ylitse käymiseen menee koko elämä, jos niikseen tulee. Tai ne muurit pysyvät, opettaja voi vain auttaa kurkistamaan muurinharjan ylitse. Vai onko opettajan tehtävä vain näyttää ne muurit ja oppilaan on itse kiivettävä harjalle? Muurin ylittäjiä kuitenkin putkahtaa vastaan joskus yllättävissä yhteyksissä.
Lontoon pormestari Boris Johnson (s. 1964) lausuu brittiläisessä keskusteluohjelmassa Iliasta ulkomuistista, kreikaksi (tämäkin nähtävissä Internetin ihmemaassa). Otan tekstin esiin ja huomaan, että Oxfordissa kouluttautuneella pormestarilla on erinomainen säemuisti. Hän lausuu reippaasti säkeet 1–42 Iliaan ensimmäisestä laulusta jättäen vain jonkun säkeen välistä. Onko tämä klassillista sivistystä vai kreikan kielen Brittein saarilla edelleenkin säteilemää yläluokkaista ja elitististä hohdetta? En tiedä. Joka tapauksessa viehättää pormestari Johnsonin perustelu tälle taidonnäytteelleen: When I’m in trouble, I will recite myself Μῆνιν ἄειδε θεὰ Πηληϊάδεω Ἀχιλῆος… Ja rhapsodi jatkaa resitoimistaan – ja jatkaa – ja jatkaa. Yleisö nauraa.
Alaviitteet
| ↑1 | Ensimmäinen siteerattu säepari Kirsti Simonsuuren suomentamana kuuluu: ‘Puheesi tyrmistyttää: miten sinä voitkaan näin kerskakielin mahtailla miesvainajasi vierellä?’. Vanhoista miehistä koostuva kuoro lausuu sen Klytaimnestralle tämän murhattua aviomiehensä Agamemnonin. Toinen säepari on taas Agamemnonin repliikki vaimolleen. Hän kehottaa Klytaimnestraa ottamaan Kassandran suopeasti vastaan: ‘Kaukaa Jumala katsoo suopein silmin valtaa pehmein ottein käyttävää hallitsijaa’ (Simonsuuren suomenos, hieman mukailtu. |
|---|---|
| ↑2 | Näytelmän ensimmäisessä painoksessa on alanooteissa annettu säkeitten ääntämisohjeet. Internetin ihmemaasta löytyy myös vuoden 1985 televisioversio, joka on hyvin uskollinen Rattiganin tekstille. Crocker-Harrisin vaimon roolia näyttelee siinä Judi Dench, joka syventää alkuperäisen, varsin yksiulotteisen Millien hahmoa. |
Enpä ollut tuosta elokuvasta kuullutkaan, sait kiinnostukseni heräämään! Tosin nyt pahoin pelkään, etten löydä sitä mistään. Ainakaan iTunesissa ei ollut. Joka tapauksessa hurjalta kuullostaa, että 12-vuotias pannaan kaikista mahdollisista teksteistä lukemaan juuri Aiskhyloksen Agamemnonia, joka ei millään tasolla taida olla helpoimmasta päästä. Epäilisin, että jonkinlaisia taiteellisia vapauksia on otettu (tai sitten opettaja sai potkut ihan syystä…), mutta tällaista kurkistusta menneeseen menetettyyn maailmaan silti välillä kaipaa! Simonsuuren kanssa olen kyllä käännöksestä vähän eri mieltä. Tuossa kontekstissa θεός ei varmastikaan ole Jumala, ei ainakaan isolla kirjaimella, mikä vie heti ajatukset monoteismiin. Pikemminkin tarkoitetaan epäpersonifioitua jumaluutta, engl. ’divinity’, suomeksi ehkä ’sallimus’ tai jopa… Lue lisää »
Kiitokset kommentista. Ja pahoittelut vastauksen viivästymisestä. Elokuvan suomalainen nimi on ’Elämän oppitunnit’ ja se on ainakin Helsingin kaupunginkirjastossa DVD:nä. Jumala isolla J:llä on minun kynänjälkeni. Mainitsin, että suomennosta on ’hieman mukailtu’. Halusin mukaan ilmaisun πρόσωθεν (jota ei ole Elina Vaarankaan suomennoksessa: ‘Armokatseen luo taivas valtiaaseen lempeään’) ja Jumala kirjoittui isolla. Kirsti Simonsuuri ei siis kummassakaan Agamemnon-suomennoksessaan kirjoita jumalaa tai jumalia isolla alkukirjaimella. Mutta miksemme voisi puhua Kreikan jumalista isolla alkukirjaimella? Mielellään niin tekisin, muutenkin kuin vahingossa. Tässä kohtauksessahan aviopari alituiseen viittaa jumaluuteen: he tietävät, että heidän teoillaan on Iso Katsoja. Mutta huomiosi on tietenkin paikallaan: ’Jumala’ antaa väärän, kristillisen vivahteen.… Lue lisää »
Kiitos vastauksesta. Katsotaanpa, jos tuon DVD:n saisin haltuuni!
Kreikan jumalista sopii minustakin puhua isolla alkukirjaimella, ainakin jos puhutaan jostain tietystä jumalasta, jolla on oma kulttinsa. Pointtinani oli vain, että tässä ei minusta ole kyseessä mikään tietty jumala, vaan θεός on epämääräisempi viittaus ”korkeampiin voimiin”, joita puhuja ei tarkemmin määritä. Merkitys on minusta (tässä) suunnilleen sama kuin sanalla δαίμων samantapaisissa konteksteissa. Elina Vaaran ”taivas” on minusta aika hyvä.
Saarikoski taitaakin olla parhaimmillaan silloin, kun hän panee ihan avoimesti omiaan ja pääsee oikeuksiinsa runoilijana, eikä kukaan edes kuvittele, että käännökset olisivat sinne päinkään…