Komedia kylmässä sodassa

Antiikin tragedioiden esittäminen nähtiin suomalaisessa teatterielämässä 1900-luvun alusta 1960–70-luvuille asti kansansivistykselliseksi tehtäväksi, jota kannattelivat erityisesti Suomen Kansallisteatteri ja Svenska Teatern i Helsingfors. Antiikin komedioita ei kuitenkaan 1900-luvun alkupuolella esitetty oikeastaan ollenkaan. Tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsittelin ensimmäistä ammattimaista suomenkielistä antiikin komedian esitystä, Viipurissa ja Kotkassa nähtyä Aristofaneen Naishallitusta. Seuraava suomenkielinen Aristofanes-esitys nähtiin vasta vuonna 1952, jonka jälkeen erityisesti Lysistratea ja Rauhaa esitettiin säännöllisesti 1980-luvulle asti. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi Aristofaneen näytelmät olivat suosiossa juuri 1950-luvulta 1980-luvulle.

Kesy Pilvet Kansallisteatterissa

Toisen maailmansodan jälkeisenä vuosikymmenenä Suomessa esitettiin paljon uuden ajan kirjailijoiden kirjoittamia mukaelmia tai sovituksia kreikkalaisista ja roomalaisista tragedioista. Esimerkiksi Suomen Kansallisteatterissa nähtiin 1950-luvun alussa Jean Anouilh’n Medeia ja Jean Racinen Faidra, jotka molemmat ohjasi Wilho Ilmari. Hänet luetaan 1900-alkupuolen keskeisimpiin teatteri-ilmaisua uudistaneisiin ohjaajiin, ja tunnetaan erityisesti Shakespeare-ohjauksista.^[1]Tanskanen 2010, 186-189. Vuonna 1952 Ilmari ohjasi myös Aristofaneen Pilvet V. Artin suomennoksena. Myöhemmin samana vuonna suomennos julkaistiin kirjana.

Pilvet nähtiin Kansallisteatterin Rautatientorilla sijaitsevan talon 50-vuotisjuhlanäytäntönä. Aristofaneen tekstiä käytettiin siis arvokkaassa tarkoituksessa. Juhlanäytelmiä oli oikeastaan kaksi; Pilvien ohella juhlamatineassa esitettiin Aleksis Kiven raamattuaiheinen Lea. Lea sopi toiseksi juhlanäytelmäksi, koska sillä on erityinen asema suomalaisessa teatterihistoriassa; Lean ensi-iltaa vuonna 1869 pidetään suomenkielisen ammattiteatterin syntyhetkenä.^[2]Ks. Paavolainen 2014, 395-425. Helsingin Sanomat (10.4.1952) sanoittaa Aristofaneen valintaa:

Esittämällä toisena juhlanäytäntönään Aristofaneen Pilvet teatteri on halunnut korostaa antiikin perintöä. Tämän näytelmän valitseminen on ilmauksena siitä, että on tahdottu elävänä säilyttää yhteys suureen eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen.

Kaikkea varjostava Neuvostoliiton pelko muodosti 50-luvulla syyn luoda henkisiä siteitä läntiseen Eurooppaan ja sen kulttuuriin, jota antiikin näytelmienkin katsottiin edustavan.^[3]Paavolainen 2016. Tämä piti kuitenkin tehdä hienovaraisesti – olihan Jean-Paul Sartren näytelmä Likaiset kädet vedetty Kansallisteatterin ohjelmistosta juuri muutamaa vuotta aikaisemmin, kun Neuvostoliitto jätti nootin vihamielisenä ja provosoivana pitämänsä näytelmän esittämisestä.^[4]Hanna Korsberg käsittelee tapausta väitöskirjassaan. Sartren näytelmässä esitetään kritiikkiä kommunistista puoluetta kohtaan. Erityisesti Neuvostoliiton nootissa ilmaistu huoli valtioiden … Continue reading

Vuonna 423 eaa. kantaesitetty ja kirjailijan myöhemmin uudelleen kirjoittama Pilvet pilkkaa Aristofaneen aikalaista, filosofi Sokratesta. Näytelmä kuvaa velkaantuneen isän ja kilpa-ajoista innostuneen pojan suhdetta. Sokrates esitetään maksullista filosofikoulua pitävänä sofistina ja höperönä älykkönä, jonka puhetaidon oppiin joutuvat vuorollaan isä ja poika.

Lehtiarvostelujen perusteella välittyy kuva melko kesystä esityksestä. Ainakin varsinaisessa juhlanäytännössä vaikuttaa olleen pompöösi tunnelma. Juhlallisuudet alkoivat jo iltapäivällä, ja niihin kuului valtiovallan, kaupungin ja erilaisten järjestöjen onnittelukäyntejä. Yleisössä oli Helsingin Sanomien mukaan tasavallan presidentti J. K. Paasikivi, muita päättäjiä sekä liike-elämän ja kulttuurialan johtajia. Helsingin Sanomat kuvaa, miten juhlanäytännön yleisö seurasi esitystä kiinnostuneina ja välillä suosiota osoittaen “ja luultavasti painoi myös mieleensä näytelmän opetuksia”. Kerrotaan, että juhlayleisö ei pahastunut näyttelijöiden suulla esitetyistä “sutkauksista ja syytöksistä”, kun nämä tekivät pilaa “katselijoista, jotka heidän vuokseen ovat sonnustautuneet parhaisiin iltapukuihinsa, frakkeihinsa ja koruihinsa”. (Helsingin Sanomat 10.4.1952.) Ohjaaja Ilmari oli mukauttanut joitain repliikkejä viittaamaan näytelmän esitysaikaan, mikä sai yleisön vähän hörähtelemään.

Arvostelijat toteavat, että luettuna Aristofanes tuntuu sukkelalta ja ajankohtaiselta, mutta tämä esitys ei ollut kyllin mehevä eikä rento vaan raskassoutuinen. Nuorten naisnäyttelijöiden voimin esitetty pilvien kuoro kuitenkin toi esitykseen lennokkuutta. Arvosteluissa kuvataan kuoron käyttöä niin dramaturgisena kuin näyttämöllisenä elementtinä: sillä oli tehtävä juonen yhteensitojana ja kehittelijänä, “kirjailijan puhetorvena” ja “revyyn girls-ryhmänä”, joka pystyi tavallista taiteellisempaan ilmaisuun ja ryhmittyi välillä antiikin taiteesta tuttuihin asentoihin ja asetelmiin. (P. Ta-vi [Paula Talaskivi], Ilta-Sanomat 9.4.1952; Toini Havu, Helsingin Sanomat 9.4.1952; A. L-la, Suomen Sosialidemokraatti 9.4.1952.)

Huomionarvoista on, että esityksessä käytettiin suomalaisen säveltäjän originaalimusiikkia. Heikki Aaltoilan musiikki oli puhallinsoitinvoittoista. Musiikkia käytettiin myös ääniefektityyppisesti: lyömäsoittimilla kuvattiin ukkosta ja, kuten Suomen Sosialidemokraatti kirjoittaa: “paukkuvaikutelmat kuvasivat asiaa, jota ei viitsi näin julkisesti sanalla lausua” (A. L-la, Suomen Sosialidemokraatti 9.4.1952). Ilta-Sanomien arvion mukaan musiikki oli “rehevimmän ilkikurinen ja karskeimmin Aristofaneen mehuja ilmaiseva” (P. Ta-vi [Paula Talaskivi], Ilta-Sanomat 9.4.1952). Musiikki lieneekin ollut esityksen uskaliainta ainesta.

Kuten tragedia usein, myös komedia edusti tässä esityksessä suurta maailmankirjallisuutta ja ylevää antiikkia. Ilta-Sanomat (9.4.1952) kirjoitti:

Aristofaneen ottaminen ohjelmistoon todistaa hyvää teatterin ambitiosta ja juhlanäytelmänä se kiinnostaa ainakin sitä yleisön osaa, joka edes jotakin tietää klassillisesta kirjallisuudesta ja osaa siten antaa arvoa Pilvien tapaisen harvinaisuuden elävöittämiselle sellaisenakin kuin se eilen nähtiin.

Helsingin Sanomien kriitikko oli sitä mieltä, että esitys edellytti katsojalta melkoista antiikin tuntemusta, jotta tämä ylipäätään pystyi saamaan siitä jotain irti (Toini Havu, Helsingin Sanomat 9.4.1952). Tätä kuvastaa esimerkiksi kuoron asettelu antiikin kuvakulttuuriin viittaaviin asentoihin. Pilvet oli suunnattu porvarilliselle, sivistyneelle yleisölle heidän omassa teatterissaan, Kansallisteatterissa.^[5]1950-luvun teatterin porvarillisesta osakulttuurista ks. Paavolainen 2016.

Sodanvastainen Aristofanes

Aiemmin esittämättöminä antiikin komedioina suomalaisiin ohjelmistoihin tulivat Lysistrate ja Rauha. Lysistraten ensimmäinen suomenkielinen esitys oli Turun kaupunginteatterissa vuonna 1959. Sitä esitettiin keskisuurissa ammattiteattereissa ympäri maan 1980-luvulle asti. Rauha tuli Suomeen ylioppilasteattereiden ja pienten näyttämöiden kautta. Rauhan esityksissä Suomessa on käytetty lähes aina itäsaksalaisen Peter Hacksin sovitusta (Der Frieden). Hacks käsitteli näytelmissään usein antiikin aiheita ja käytti antiikin näytelmiä omien tekstiensä pohjana. Hänen Rauha-adaptaationsa esitettiin ensi kerran 1962 Berliinissä, ja kaudella 1966–67 sen suomenkielinen kantaesitys oli Helsingin Ylioppilasteatterissa. Ylioppilasteattereissa nähtiin 1960-luvun lopulla yhteiskuntakriittistä ohjelmistoa, jollaiseen Rauhakin voidaan laskea kuuluvaksi.^[6]Rauhasta on tulossa ensimmäinen kreikan kielestä tehty käännös Maarit Kaimion suomentamana.

Aristofanes kirjoitti sekä Lysistraten että Rauhan peloponnesolaissodan aikana. Rauhan ensiesitys oli Ateenan Dionysos-teatterissa vuonna 421 eaa. Pian esityksen jälkeen solmittiin Ateenan ja Spartan johtamien liittoumien välillä rauhansopimus, joka lopetti sodan väliaikaisesti.

Rauhan keskushenkilö, sotaan kyllästynyt viininviljelijä Trygaios, lentää jättimäisellä sontakuoriaisella taivaaseen keskustelemaan jumalten kanssa peloponnesolaissodasta. Jumalat ovat häipyneet paikalta, koska ovat kyllästyneet katselemaan ihmisten jatkuvaa taistelua. Rauha on vangittuna syvässä montussa. Trygaios kutsuu kaikkia kreikkalaisia apuun, ja yhteisin ponnistuksin Rauha saadaan vapautettua. Näytelmä päättyy häihin ja hedelmällisyyden sekä sadonkorjuun juhlintaan. Rauhan aikana maanviljelys ja kauppa voivat kukoistaa. Aseita valmistavia käsityöläisiä harmittaa, koska sota on tuonut heille elannon, mutta Trygaios keksii heidän tuotteilleen muuta käyttöä.

Lysistrate ensiesitettiin vuonna 411 eaa. Peloponnesolaissota oli tuolloin ollut käynnissä jo parikymmentä vuotta. Näytelmässä Ateena ja Sparta eivät millään saa rauhaa aikaan, ja Lysistrate-nimisen päähenkilön johdolla naiset ryhtyvät toimiin miesten taivuttelemiseksi. Keinona on seksilakko, josta muut naiset eivät aluksi innostu, mutta johon he Lysistraten johdolla kuitenkin ryhtyvät. Naiset myös valtaavat Akropoliin ja ottavat haltuun valtion kassan, jota ilman sotiminen ei onnistu. Sekä miehet että naiset riutuvat epätoivoisina seksin puutteessa, ja sovinto saadaan aikaan Aristofaneen kaksimielisiksi kirjoittamien rauhanneuvottelujen puitteissa.

Ilmeisin syy Aristofaneen rauhanaiheisten näytelmien suosioon juuri 1950-luvulta 1980-luvulle on kylmä sota. Ydinaseiden uhka, Neuvostoliiton naapuruus ja Vietnamin sota muodostivat ilmapiirin, jossa sodan ja rauhan kysymysten käsittely oli erityisen ajankohtaista. Samoina vuosikymmeninä myös sukupuolten väliset suhteet olivat käymistilassa. Varsinkin naisten asema ja elämä muuttuivat. Lysistraten seksilakkoaihe nähtiin tällöin ainutlaatuisen vapaamielisenä ja rohkeana.

Julkisuudessa Rauhasta ja Lysistratesta puhuttiin farsseina, spekseinä tai revyinä, ja Rauhaa kutsuttiin maailmankirjallisuuden ensimmäiseksi mustaksi komediaksi (Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 8.10.1972). Rauhan ja Lysistraten suomalaisissa esityksissä näkyy myös brechtiläisen eeppisen teatterin piirteitä. Eeppisessä teatterissa kerrotaan yhteiskunnan ilmiöistä – otetaan kantaa ja kutsutaan ajattelemaan mieluummin kuin johdatellaan katsoja tunteiden pauloihin. Eeppisen teatterin keinona voidaan käyttää esimerkiksi anakronismeja, tarkoituksellista aikatasojen nyrjäyttämistä tai sekoittamista.

Ensimmäisessä suomenkielisessä Lysistraten esityksessä, Turun kaupunginteatterissa vuonna 1959, spartalaiset puhuivat Turun murretta, ja Akropoliin Athenen temppeliä esittävässä lavastusrakennelmassa päätykolmiossa kuvattiin suomalaisia politiikkoja. Turkulaiset ajankohtaiset poliittiset kysymykset, kuten uusi teatteritalohanke, olivat esillä. Tällaiset metateatterilliset viittaukset tunnettuihin henkilöihin ja tapahtumiin ovat tietenkin Aristofaneen oman kirjoittamisen tyypillisiä piirteitä.

Anakronismit saattoivat olla epäonnistuneitakin. Helsingin Sanomien kriitikko Sole Uexküll moitti Svenska Teaternin Rauhaa “uutterasta urheilusta muka ajankohtaistavilla yksityiskohdilla, joita kootaan sikin sokin kasapäälle” (Helsingin Sanomat 7.10.1972). Esityksen vaikuttavimpana ja vahvasti nykyaikaan viittaavana elementtinä monet kriitikot kuitenkin kokivat Göran Cederbergin näyttelemän Sodan henkilöhahmon: pukuun ja silinteriin pukeutuneen, hunajaisesti puhuneen elegantin miehen panssarivaunussaan. (Sole Uexküll, Helsingin Sanomat 7.10.1972; Henry G. Gröndahl, Hufvudstadsbladet 7.10.1972; Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 8.10.1972.)

Brechtiläiset piirteet ilmenivät kylmän sodan komediaesityksissä myös paljona tekstuaalisena materiaalina sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Näyttämöllä nähtiin kylttejä ja banderolleja, käsiohjelmissa omaan aikaan viittaavia ja aikatasoja yhdistäviä tekstejä ja kuvia. Oulun kaupunginteatterin Rauha-esityksen käsiohjelma (1982) oli paperikassi, jonka toiselle puolelle oli painettu tietoa esityksestä. Imatran teatterin Lysistraten (1981) käsiohjelman nimi oli Päivän papyrus. Sen kansikuvassa oli kopio Picasson etsauksesta, joka esittää yhtä Lysistraten kohtausta. Sisäpuolella oli paitsi tietoa esityksestä ja näytelmästä, myös kokoelma eri aikojen runoutta ja kuvataidetta rakkauden ja sodan aiheista.

Lysistrate rauhanleirillä

Lysistrate-esitysten tyylilajina oli usein musiikkinäytelmä; esitykset sisälsivät runsaasti musiikkinumeroita ja tanssia. Näin ne myös olivat isoja tuotantoja, jotka usein työllistivät teatterin koko henkilökunnan sekä vierailijoita ja avustajia. Monet Lysistrate-esitykset vaikuttavat olleen nimenomaan seksihupailuja, ja sellaisina toki aikansa lapsia – esityksistä säilyneissä lehtiarvosteluissa esimerkiksi naisnäyttelijöiden suorituksia arvotetaan viehättävän ulkonäön kautta.

Eräs ainutlaatuisimmista Lysistraten versioista esitettiin vuonna 1984 Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän suomensi ja sovitti Marja-Kaarina Mykkänen englanninkielisestä versiosta, ja esityksen ohjasi Heini Tola. Yleensä antiikin näytelmien esityksistä säilyneessä kirjallisessa materiaalissa kuten käsiohjelmissa ja lehtikirjoittelussa puhutaan siitä, miten ajankohtainen voikaan 2400 vuotta vanha näytelmä olla. Tässä Lysistrate-esityksessä ajankohtaisuutta painotettiin tavallistakin enemmän.

Lahden Kaupunginteatterissa Lysistraten tapahtumat sijoitettiin naisten rauhanleirin kehykseen. Rauhanleirit olivat kylmän sodan asevarusteluun liittyvä ilmiö, jolla vastustettiin ydinaseita. Ensimmäinen tällainen rauhanleiri oli Greenham Commonissa Englannissa. Sinne saapui vuonna 1981 ryhmä walesilaisia naisia, jotka vastustivat Ison-Britannian valtion päätöstä sijoittaa risteilyohjuksia Greenham Commonin vanhalle sotilaslentokentälle. Naisia alkoi leiriytyä paikan tuntumaan. Lopulta siellä oli useita leirejä, jotka pysyivät aktiivisesti toiminnassa vuosien ajan.

Greenham Commonin rauhanleiri sai useita seuraajia 1980-luvun alussa. Lahden Lysistrate-esitystä inspiroi erityisesti Sisilian Comisossa, Naton ohjustukikohdan vieressä, sijainnut leiri nimeltä La Ragnatela. Nimi tarkoittaa hämähäkinverkkoa, joka ilmeisesti Greenham Commonissa otettiin rauhanleirien metaforaksi kuvaamaan haurautta ja kestävyyttä. Ohjaaja Heini Tola kävi Comison rauhanleirillä kesällä 1984, ja Lysistrate oli Lahdessa ensi-illassa saman vuoden marraskuussa.

Helsingin Sanomat (8.12.1984) teki lahtelaisesta esityksestä jutun, jossa haastateltiin ohjaajaa. Siinä kerrotaan Lysistraten kuvaavan “naisten liittoa, jolla miehet pakotettiin solmimaan rauha”. Pakotteiden laatu mainitaan vain ohimennen, ja enemmän tilaa annetaan Tolan ajatuksille taiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja rauhasta elämäntapana. Onkin kiinnostavaa, että seksi ja siihen liittyvä huumori eivät ilmeisesti ole näytelleet tässä esityksessä kovinkaan suurta osaa.

Esityksen vastaanottoon liittyy tapaus, jota puitiin lehdistössäkin. Lahden rakennusmestariyhdistys oli tilannut teatterilta esityksen tilaisuuteen, jossa yhdistys vietti 75-vuotisjuhlaansa. Samassa yhteydessä järjestettiin valtakunnallinen Rakennusmestariliiton syysliittokokous sekä liittokokousjuhla tarjoiluineen ja tanssiaisineen. Esityksestä oli sovittu teatterin johdon kanssa, ja toiveissa oli ollut operetti. Teatterilta oli aikataulullisista syistä pystytty järjestämään vain Lysistraten ennakkonäytäntö.

Esityksestä tuli kielteistä palautetta rakennusmestareilta ympäri maan. Lahden rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja kertoi tamperelaiselle Aamulehdelle, että he kokivat tulleensa juhlan järjestäjinä jymäytetyiksi. He olivat nimenomaan sanoneet, etteivät halua “julistavaa teatteria”. Rakennusmestariyhdistyksen sihteeri kuvaili, että varttuneempi väki eri puolilta maata oli suuresti pettyneitä ja moni oli kokenut esityksen sopimattomaksi. Esityksen katsottiin sisältäneen liiaksi kiroilua ja jumalanpilkkaa. (Aamulehti 5.12.1984.) Yhdistys oli aikeissa valittaa kuluttaja-asiamiehelle siitä, että komediana markkinoitu esitys ei ollutkaan hauska. Keskustelu teatterin johdon kanssa sai kuitenkin tilanteen rauhoittumaan, eikä yhdistys ilmeisesti vaatinut rahojaan takaisin teatterilta. (Etelä-Suomen Sanomat 11.12.1984.)

Komedia kertoo yhteiskunnasta

Edellä kerrotut esimerkit osoittavat, että antiikin komedian avulla on mahdollista nostaa esiin myös, ja ehkä erityisesti, vakavia teemoja. Suomessa antiikin komedioista ovat päätyneet ohjelmistoihin ne, jotka eksplisiittisimmin käsittelevät yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi Rauhan valinnalla ohjelmistoon isoissakin teattereissa kuten Turun kaupunginteatterissa (1969) ja Helsingin Svenska Teaternissa (1972) on selvästi ollut ainakin potentiaalisesti poliittista painoarvoa. Aikatasoja risteyttämällä komedioilla voitiin käsitellä myös omaa aikaa koskettavia aiheita. Tarvittaisiin kuitenkin tutkimusta siitä, miten sodan ja rauhan kysymyksiä on esityksissä käsitelty kylmän sodan ajan polarisoituneessa ilmapiirissä.

1980-luvun jälkeen Rauhaa ei ole esitetty Suomessa lainkaan, ja Lysistrate on nähty ammattiteattereissa vain pari kertaa. Rauhan merkitystä korostavat esitykset olisivat nyt, vuonna 2022, jälleen ajankohtaisempia kuin vuosikymmeniin.

Kirjallisuutta

Korsberg, Hanna. 2004. Politiikan ja valtataistelun pyörteissä: Suomen Kansallisteatteri ja epävarmuuden aika 1934–1950. Like, Helsinki.

Paavolainen, Pentti. 2014. Nuori Bergbom: Kaarlo Bergbomin elämä ja työ I. 1843–1872. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 43. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Helsinki.

Paavolainen, Pentti. 2016. Suomen teatterihistoria (https://disco.teak.fi/teatteri/). Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 53. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Helsinki.

Tanskanen, Katri. 2010. Ohjaajantaiteen uudistajia. Teoksessa Mikko-Olavi Seppälä & Katri Tanskanen, (toim.): Suomen teatteri ja draama, 181–193. Like, Helsinki.

Artikkelikuva: Turun kaupunginteatteri esitti Lysistraten Turun konserttitalossa vuonna 1959. Kuva: Valokuvaamo Viva, Työväenmuseo Werstaan kuvakokoelmat.