Perustavanlaatuinen papyrus

Kirjoitussarja ”Antiikin kasveja pohjoisen taivaan alla”, osa 6.

Kirjoitussarjassa helsinkiläinen antiikintutkija kohtaa kotikulmillaan ja arkielämässään kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä tuttuja kasveja sekä pohtii kasvien muinaisia ja nykyisiä käyttöjä ja kasveihin liitettyjä uskomuksia. Kirjoittaja työskenteli 2017–2022 Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, sairaus ja haurauden kohtaaminen antiikin ajattelussa”.

Laskuja, kuitteja, tositteita, raportteja, lomakkeita, pöytäkirjoja, tiedotteita… Lähes kaikkiin ihmisen asuttamiin ja käyttämiin tiloihin tuntuu kuin itsestään kertyvän ja kasautuvan noita A4-saasteenakin tunnettuja dokumentteja elämän pienistä ja suurista tapahtumista. Paperin sitkeästi kaikkialle tunkeutuva läsnäolo voi nykymaailmassa tuntua anakronismilta – mahtuuhan kokonaisen kirjahyllyn tietosisältö mille tahansa kämmenessä pideltävälle laitteelle. Mutta paperin sähköisten kilpailijoiden ilmeinen haaste on, etteivät ne edelleenkään onnistu täysin tyydyttävästi jäljittelemään aitoa asiaa, siis tuota ihmeellisen notkeaa, välitöntä ja luovuutta ruokkivaa käyttöliittymää, jonka paperin, kynän, käden ja silmän neliyhteys muodostaa. Sekä tutkimus että arkikokemus viittaavat siihen, että paperilta lukeminen ja paperille käsin kirjoittaminen tukevat oppimista ja ymmärtämistä paremmin kuin sähköiset laitteet.

Ylivertainen paperi

Antiikissa paperin merkityksen pohtijat katsoivat taaksepäin pikemminkin kuin eteenpäin, sillä paperin korvaavaa keksintöä ei ollut näköpiirissä. ”Sivistynyt elämä on pitkälti paperin käyttämisen varassa, ja [historian] tallentaminen etenkin on sen varassa”, kirjoittaa Plinius vanhempi (23–79 jKr.). Paperin säilyttämän ja edelleen välittämän tiedon varassa on siten suorastaan ”ihmisolentojen kuolemattomuus”.^[1]Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 13, 21. Teosta ei ole suomennettu. Pliniuksen paperista käyttämä sana charta on kreikkalaislaina ja viittaa papyruskaislasta (lat. papyrus, kr. papyros) valmistettuun kirjoitusmateriaaliin. Tältä nimenomaiselta kaislalta kaikki paperi on perinyt nimensä, vaikka raaka-aine onkin vuosisatojen ja -tuhansien myötä vaihtunut toiseksi. Plinius huomioi, miten edukseen papyruspaperi erottuu muista, hänen käsityksensä mukaan sitä varhaisemmista vaihtoehdoista, sellaisista kuin palmunlehdet, lyijylevyt tai vahapäällysteiset puutaulut. Papyruksen iän Plinius kuitenkin arvioi perustavasti pieleen, sillä hän väittää, että papyruspaperi keksittiin vasta Aleksanteri Suuren perustamassa Aleksandriassa. Tiedetään kuitenkin, että papyruspaperia valmistettiin ja käytettiin Egyptissä jo kaksituhatta vuotta ennen Aleksanterin päiviä.^[2]Plinius mainitsee lähteekseen tietokirjailija Marcus Terentius Varron. On mahdollista, että hän on ymmärtänyt Varron väitteen väärin: kenties Aleksanterin valloitusretken myötä … Continue reading

Pliniustakin kaunopuheisemmin papyruksen merkityksestä puhuu myöhäisantiikin historioitsija Cassiodorus (500-luku jKr.). Myös Cassiodorus huomioi, että viisaat ajatukset ja historian tapahtumat katoaisivat tai ainakin vääristyisivät auttamatta, mikäli emme voisi tallettaa niitä paperille: ihmismuisti kun on rajallinen kyvyssään säilyttää muistot muuttumattomina, mutta paperi säilyttää sanat alkuperäisessä asussaan riippumatta siitä, kuinka monta kertaa ne luetaan. Mutta Cassiodorus korostaa erityisesti, ettei kirjoitustaito yksin riitä tuottamaan kirjallista kulttuuria, vaan kirjoittamisen on oltava helppoa ja kirjoitusmateriaalin miellyttävää. Jos saatavilla oleva materiaali on epäkäytännöllistä tai hankittavissa vain vaivoin, ihmiset eivät koe kutsumusta kirjallisuuden tuottamiseen, vaan kirjoittavat muistiin vain välttämättömän ja senkin mahdollisimman niukin sanoin. Sen sijaan notkeakäyttöinen papyruspaperi suorastaan kutsuu runsaaseen ja luovaan sanankäyttöön, sillä kirjoittaja pystyy siirtämään mielessään olevat ajatukset sille nopeasti ja vaivatta.^[3]Cassiodorus, Variae epistulae (”Sekalaisia kirjeitä”) 11, 38. Teosta ei ole suomennettu.

Cassiodorus kiittelee vuolaasti papyruspaperin kauneutta ja sen kykyä kiertyä rullalle ja avautua jälleen lukijan tarpeen ja toiveen mukaan. Meille, jotka olemme tottuneet millimetrin murto-osan tarkkuudella oikeaan mittaan leikattuihin paperiarkkeihin sekä siististi sidottuihin ja täsmällisesti sivunumeroituihin kirjoihin, muinaiset papyruskääröt näyttäytyvät toivottoman kömpelöinä esineinä. Antiikin kirjoittajien haltioitumista papyruspaperin äärellä voi kuitenkin ymmärtää, kun ajattelee tarjolla olleita vaihtoehtoja. Papyruksen suuri etu oli epäilemättä tuo Cassiodoruksen kuvaama välittömyys: sille kirjoittaminen oli vaivatonta ja nopeaa, ja kirjoitetut sanat pystyivät siten heijastamaan yksilön ajatuksia ja tuntemuksia itse kirjoittamisen hetkellä. Papyrukselle mahtui runsaasti tekstiä, ja tuota kevyttä ja kestävää materiaalia oli helppo säilyttää ja kuljettaa myös mukana. Papyrus mahdollisti kommunikaation ja arkipäiväisten asioiden dokumentoimisen matalalla kynnyksellä, kuten lukuisat antiikista säilyneet kirjeet, asiakirjat, kuitit ja sopimukset osoittavat. Papyrusta voitiin vieläpä käyttää useaan kertaan pesemällä teksti pois sen hankausta ja kosteutta kestävältä pinnalta.^[4]Papyruksista ja papyrologiasta on ilmestynyt suomeksi Erja Salmenkiven teos Papyrusten aika (Teos 2019), jonka Marja Vierros on arvostellut Khelidonissa. Lisäksi Erja Salmenkivi on kirjoittanut … Continue reading

Kaislasta paperiksi

Papyruspaperi oli antiikissa arkipäiväinen materiaali. Sen lähde, papyruskaisla (Cyperus papyrus), sen sijaan kasvoi vain muutamassa paikassa, ennen muuta Niilin suistoalueella Egyptissä, missä siitä ensimmäisenä opittiin valmistamaan paperia. Myöhemmässä antiikissa kaislaa kasvoi tai viljeltiin muuallakin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Papyruskaisla on kuitenkin tarkka olosuhteistaan, sillä se vaatii runsaasti lämpöä ja kasvaa vain sopivan syvyisessä vedessä tai jatkuvasti vetisessä maassa. Papyruspaperin käyttäjille Välimeren pohjoispuolella tuon paperin lähde olikin perustavasti eksoottinen kasvi, jota harva oli päässyt näkemään omin silmin.

Historioitsija Herodotos (400-luku eKr.) mainitsee ensimmäisenä papyruskaislan, josta hän käyttää sanaa byblos (vrt. byblion/biblion, ”paperi”, ”kirja”). Sen käyttöä kirjoitusmateriaalina hän pitää niin itsestään selvänä, ettei välitä mainita sitä erikseen. Sen sijaan hän huomioi, että Niilin suiston egyptiläiset käyttivät papyruskaislan alaosaa (maavartta) ravintona, ja lisäksi papyruksesta valmistettiin esimerkiksi sandaaleja ja purjeita.^[5]Herodotos, Historiateos 2, 37; 2, 92; 2, 96. Noin sata vuotta myöhemmin filosofi Theofrastos toistaa huomion papyruskaislan monipuolisuudesta: sitä voitiin käyttää niin polttopuuna kuin ruokanakin, ja siitä valmistettiin paperin ohella veneitä, köysiä, kaislamattoja ja jopa vaatteita.^[6]Theofrastos, Historia plantarum (”Kasvioppi”) 4, 8, 3-4. Teosta ei ole suomennettu. Theofrastos tosin täsmentää, että papyruksesta voitiin käyttää ravintona vain mehu, jota irtosi raakaa tai kypsennettyä kaislaa pureskeltaessa, mutta suuhun jäävä kuitumassa oli syljettävä pois. Theofrastos tuo esille kaislan vaikuttavat mittasuhteet. Kasvin juuri on ”riuskan miehen ranteen paksuinen”, ja sekä juuri että maanpäälliset, läpileikkaukseltaan kolmikulmaiset versot kasvavat jopa kymmenen kyynärää pitkiksi (kyynärä ≈ 46 cm). Kasvupaikkana kaisla suosii noin kahden kyynärän syvyistä vettä.

Antiikin kirjoittajista ainoastaan Plinius kuvaa yksityiskohtaisesti, miten kaislasta valmistettiin paperia.^[7]Plinius vanhempi, Naturalis historia 13, 23–24. Kaisla leikattiin pituussuunnassa ohuiksi, mutta mahdollisimman leveiksi suikaleiksi. Suikaleet ladottiin arkiksi pöydän päällä: ensin yksi kerros pitkittäin ja sitten toinen kerros poikittain. Kerrokset puristettiin yhteen ja kuivattiin. Plinius arvelee, että Niilin vesi tai muta olisi osaltaan edistänyt kerrosten liimautumista toisiinsa. Valmiit arkit liitettiin peräkkäin rullaksi. Plinius kuvailee myös erilaisia paperilaatuja, joita hänen aikanaan oli markkinoilla. Parhain laatu valmistettiin hänen käsityksensä mukaan kaislan sisimmistä osista, kun taas heikkolaatuisin paperi, joka ei kelvannut lainkaan kirjoittamiseen vaan ainoastaan käärepaperiksi, oli peräisin kaislan uloimmista kerroksista. Laadukas paperi oli ohutta mutta kestävää, ja sen tasaiselle ja vaaleasävyiselle pinnalle oli helppo kirjoittaa. Parempilaatuiset paperit olivat Pliniuksen mukaan myös leveämpiä kuin heikkolaatuisemmat: arkin leveys vaihteli 13 sormenleveydestä (≈ 24 cm) 6 sormenleveyteen (≈ 11 cm).

Haavanhoidon apu

Antiikin lääketieteelliset kirjoittajat kertovat, että papyruskaislaa voitiin käyttää haavanhoidossa useillakin eri tavoilla. Dioskorides (1. vs. jKr.) huomioi, että imukykyistä papyruskaislaa voitiin käyttää pitämään auki märkiviä haavoja, jotka saatiin näin kuivumaan.^[8]Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 86. Teosta ei ole suomennettu. Galenos (2. vs. jKr.) puolestaan suosittelee viinissä tai etikassa liotettua papyrusta tuoreiden haavojen liimaamiseen.^[9]Galenos, De simplicium medicamentorum temperamentis ac facultatibus (”Yksinkertaisten lääkeaineiden sekoituksista ja vaikutuksista”) 12, 94. Teosta ei ole suomennettu. Ehkä näin saatiin valmistettua jonkinlainen laastari — vaikka Galenos puhuukin ”liimaamisesta”, valmisteen teho kestäisi tuskin vertailua nykyajan kudosliimoihin, joita käytetään pinnallisten haavojen sulkemiseen. Kumpikin kirjoittaja mainitsee myös papyrustuhkan käytön: Dioskorides suosittelee sitä suussa tai muualla kehossa ilmenevien haavaumien hoitoon, kun taas Galenos mainitsee sen yleisenä ”kuivattavana” lääkeaineena. Paperista saatavaa tuhkaa pidettiin kokonaisesta kaislasta saatavaa tuhkaa tehokkaampana.

Papyruspaperi jäi vähitellen pois käytöstä varhaisella keskiajalla. Euroopassa sen korvasivat nahkapohjaiset materiaalit ja myöhemmin Kiinassa keksitty kuitupaperi, jonka ilmeinen etu oli, että sitä voitiin valmistaa hyvin monenlaisista ja monenlaisissa paikoissa kasvavista kasveista. Papyruspaperin valmistamisen taito vaipui unohduksiin. Se kuitenkin elvytettiin uudelleen 1970-luvulla, jolloin kaislasuikaleita ryhdyttiin jälleen latomaan ristiin antiikinaikaisen menetelmän mukaisesti. Nykyään papyrusta valmistetaan lähinnä turistien iloksi, ja arkeille maalataan useimmiten muinaisegyptiläisen taiteen toisintoja. Papyruskaisla ei enää kasva Niilin suistossa, jonka biotooppia suuret patohankkeet ovat muokanneet, mutta se rehottaa monilla muilla Afrikan ja Välimeren alueilla. Ihmisen mukana se on levinnyt myös Amerikkaan. Aitoa papyruskaislaa näkee joskus tarjolla huonekasviksi, mutta lajin kasvattaminen sisällä on vaikeaa. Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan trooppisissa oloissakin se kasvaa hieman kituliaasti, joskin varmasti. Eräät toiset Cyperus-suvun lajit ovat sen sijaan helpompia huonekasveja, ja niiden tupsupäisissä versoissa on samaa ikiaikaista tunnelmaa kuin aidossa papyruskaislassa.

Otsikkokuva: Papyruskaisla Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan lummehuoneessa. Kuva Marke Ahonen.

Sarjan kaikki osat tästä.