Vihreänvioletti viikuna

Kirjoitussarja ”Antiikin kasveja pohjoisen taivaan alla”, osa 5.

Kirjoitussarjassa helsinkiläinen antiikintutkija kohtaa kotikulmillaan ja arkielämässään kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä tuttuja kasveja sekä pohtii kasvien muinaisia ja nykyisiä käyttöjä ja kasveihin liitettyjä uskomuksia. Kirjoittaja työskenteli 2017–2022 Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, sairaus ja haurauden kohtaaminen antiikin ajattelussa”.

Viikunalla on kunnia olla ensimmäinen kasvi, joka mainitaan Raamatussa nimeltä. Syntiinlankeemuskertomuksessa viikunanlehdet toimivat nimittäin ihmiskunnan ensimmäisinä vaatteina, joihin Aadam ja Eeva sonnustautuvat havahduttuaan siihen, että ovat ilkosen alasti.[1]1. Moos. 3:7. Ehkäpä viikunanlehdet valikoituvat tarkoitukseen suuren kokonsa vuoksi. Viikunapuun läsnäolo paratiisin puutarhassa tuntuu joka tapauksessa luontevalta, sillä viikuna on viljelykasvina ikivanha ja sen hedelmät ovat useiden vuosituhansien ajan olleet tärkeä ravinnonlähde monille Lähi-idän ja Välimeren alueen kansoille.

Tuoreina tai kuivattuina syötävät makeat viikunat ovat aitoviikunan (Ficus carica) hedelmiä, tosin kasvitieteelliseltä kannalta ne ovat oikeastaan viikunapuun paisuneita kukintoja tai lapakkoja eivätkä siis varsinaisia hedelmiä. Aitoviikuna on suuren Ficus-suvun ainoa välimerellinen laji, kun taas useimmat muut viikunalajit ovat peräisin trooppisesta Aasiasta. Huonekasveina tuttuja lajeja ovat esimerkiksi perinteikäs kumipuu (F. elastica), retrosuosikki limoviikuna (F. benjamina) sekä veistoksellinen lyyraviikuna (F. lyrata). Luontodokumentit ovat puolestaan tuoneet kuuluisuutta isäntäkasvinsa vähitellen hengiltä ottaville kuristajaviikunoille. Trooppisilla viikunoilla on omissa kasvuympäristöissään tärkeitä ekologisia, taloudellisia ja kulttuurisia tehtäviä. Aitoviikuna on kuitenkin suvun merkittävin ravintokasvi, joskin myös sykomorin (F. sycomorus) hedelmiä syödään yleisesti. (Sykomori tarkoittaa muuten sananmukaisesti ”viikunamulperia”, sillä viikuna on kreikaksi sykon, kun taas moron tarkoittaa mustamulperipuun marjaa, jonka monet tuntevat kuivattuna, kinuskinmakeana herkkuna.)

Välttämättömät vieraat

Aitoviikunan tieteellinen nimi Ficus carica juontuu antiikin Kaarian alueesta nykyisen Turkin lounaisrannikolla. Aitoviikunan varhaishistoria kytkeytyykin Välimeren itäosiin, joista parhaiksi havaittuja puita siirrettiin edelleen lännemmäksi. Mutta viikunanviljelyyn liittyy erityinen piirre, joka tunnettiin hyvin jo antiikin aikana, joskaan sen yksityiskohtia ei tuon ajan biologisen tietämyksen pohjalta pystytty täysin ymmärtämään. Kaikki Ficus-lajit elävät symbioosissa oman viikunapistiäislajinsa kanssa. Pikkuiset pistiäiset pölyttävät viikunoiden omalaatuiset, pallomaiset ja sisäänpäin avautuvat kukinnot, jotka samalla toimivat pistiäisten suojaisena lisääntymispaikkana. Viikuna tarjoaa pistiäisille kodin ja ravinnon, ja pistiäinen huolehtii vuorostaan kasvin pölytyksestä ja siten myös siementuotannosta.

Aitoviikunan pölyttäjä Blastophaga psenes. Hyönteisen todellinen pituus on vain noin 2 millimetriä. Kuvalähde Wikimedia Commons.

Aitoviikunan ja viikunapistiäisen symbioosiin liittyy edelleen oma erikoisuutensa. Aitoviikunapuusta esiintyy nimittäin kahta muotoa, joita voidaan pitää ”urospuina” ja ”naaraspuina”, joskaan kyse ei ole varsinaisesta kaksikotisuudesta, sillä kumpikin puu tuottaa naaraspuolisia emikukkia ja myös hedelmiä. Ainoastaan ”naaraspuu” tuottaa ihmisten syötäväksi kelpaavia viikunoita ja siemeniä, kun taas ”urospuu” mahdollistaa viikunapistiäisen täyden elinkierron. Urospuut tuottavat vuodenkierron aikana usemmankin hedelmäsadon, mutta niiden pienet ja sitkeät hedelmät eivät kelpaa ihmisravinnoksi. Kotieläimille ne saattavat kuitenkin maistua, ja tämän vuoksi urospuiden hedelmiä on perinteisesti kutsuttu ”vuohenviikunoiksi” (lat. caprificus). Viikunapistiäistoukat kuoriutuvat näiden vuohenviikunoiden sisällä ja kehittyvät siellä aikuisiksi ja parittelevat. Lopulta munimisvalmiit naaraat työntyvät ulos hedelmästä ja etsivät uuden, sopivassa vaiheessa olevan kukinnon, johon laskea munansa. Jos pistiäisnaaraat löytävät kukkivan naaraspuun, ne työntyvät kukinnon sisälle ja pölyttävät sen, mutta eivät onnistu munimaan, sillä naaraspuun emikukan rakenne estää munien laskemisen. Niinpä sen kukinto säästyy pistiäistoukkien invaasiolta ja kypsyy aikanaan herkulliseksi hedelmäksi. Koska hedelmän mukana syödään usein myös pölytyksen suorittaneen pistiäisnaaraan jäänteet, jotkut katsovat, etteivät viikunat ole vegaanille sopivaa ruokaa. Vaikka vain naaraspuu antaa ihmiselle kelpaavaa satoa, urospuiden hedelmiä tarvitaan, jotta pistiäiset onnistuvat jatkamaan sukuaan.

Antiikin arvauksia pistiäisten merkityksestä

Antiikin kirjoittajat tunnistivat pistiäisten ja vuohenviikunoiden merkityksen viikunasadolle. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet vielä mitään siitä ratkaisevasta roolista, joka on pistiäisten kasvin lisääntymiselinten välillä kuljettamalla siitepölyllä. Aristoteles huomioi ensimmäisenä, että pistiäiset (kr. yks. psēn) saavat aikaan syötävien viikunoiden kypsymisen sen sijaan, että hedelmät putoaisivat pois puusta.[2]Aristoteles, Historia animalium (”Eläinoppi”) 557b25–31. Teosta ei ole suomennettu. Tämän vuoksi maanviljelijät kiinnittävät viikunapuihin vuohenviikunoita tai istuttavat nämä kaksi puuta lähelle toisiaan, jotta pistiäiset löytäisivät hedelmät helpommin. Theofrastos käyttää tästä menetelmästä verbiä erinazein (vrt. kr. erineos, ”vuohenviikuna”). Hän selittää, että pistiäiset pakenevat mätänevistä vuohenviikunoista etsimään ravintoa ja löytävät sitä syötävistä viikunoista. Samalla ne ”avaavat” viikunat ja imevät niistä liiallisen kosteuden, jolloin lämmin ilma pääsee sisään kypsyttämään hedelmät. [3]Theofrastos, De causis plantarum (”Kasveja koskevista syistä”) 2, 9, 5–15. Teosta ei ole suomennettu. Toisaalta on kasvupaikkoja, joissa pistiäisiä ei Theofrastoksen mukaan tarvita lainkaan, vaan maaperän laatu itsessään riittää takaamaan hedelmien kypsymisen – kenties tämä on viittaus siihen, että jo antiikissa tunnettiin itsepölyttyviä viikunalajikkeita.

Lintu syömässä viikunoita (tai kenties viikunan sisällä olevia hyönteisiä?). Roomalainen seinämaalaus Villa Poppaeassa. Antero Tammiston tunnistuksen mukaan lintu on mahdollisesti käenpiika. Kuvalähde Wikimedia Commons.

Myös Plinius vanhempi kuvailee samaista viljelymenetelmää, josta hän käyttää latinankielistä termiä caprificatio.[4]Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 15, 21. Teosta ei ole suomennettu. Mitään uutta hän ei kuitenkaan tuo keskusteluun pistiäisten merkityksestä hedelmäsadolle, vaan toistaa Theofrastoksen näkemystä pistiäisistä hedelmän ”avaajina”. Antiikin kirjoittajat näyttävät pitäneen vuohenviikunaa ja aitoviikunaa eri lajeina pikemminkin kuin saman kasvin eri sukupuolina tai muotoina. Sitä, että viikunan ”hedelmät” ovat itse asiassa kukkia, antiikin luonnontutkijat eivät hahmottaneet: viikuna vaikutti siis hedelmöivän oudosti ilman kukkimista. ”Kaprifikaatio” on edelleen käytössä oleva viljelytapa, ja sen käytännöt näyttävät pysyneen muuttumattomina Aristoteleen ja Theofrastoksen päivistä nykyaikaan asti, vaikka ymmärrys viikunan biologiasta sekä viikunoiden ja pistiäisen yhteiselämästä onkin suuresti täsmentynyt vuosisatojen kuluessa.[5]E. Falistocco 2020, The Millenary History of the Fig Tree (Ficus carica L.). Adv in Agri, Horti and Ento: AAHE-130. DOI:10.37722/AAHAE.202051

Viikuna antiikin ruokavaliossa

Plinius luettelee ja kuvailee liki kolmekymmentä viikunalaatua, joiden hedelmät erosivat maultaan, kooltaan, väritykseltään sekä kypsymisajankohdaltaan.[6]Plinius vanhempi, Naturalis historia 15, 19. Usein nämä laadut yhdistyivät alun perin tiettyyn maantieteelliseen alueeseen, mutta hyväksi havaittuja laatuja siirrettiin alati uusille alueille. Jo Cato vanhempi (k. 149 eKr.) mainitsee useita viikunalaatuja,[7]Cato vanhempi, De agri cultura (suomennettu nimellä Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja) 8, 1. mutta Catoa siteeraava Plinius (k. 79 jKr.) korostaa nykytarjonnan runsautta verrattuna noihin askeettisempiin aikoihin: maailma ja ihmiselämä olivat todellakin muuttuneet muutamassa vuosisadassa!

Energiapitoinen ja varmasatoinen viikuna oli antiikissa paitsi monimuotoinen kulinaarinen herkku, myös tärkeä ravinnonlähde, ja sitä syötiinkin Pliniuksen mukaan paikoin kuin leipää.[8]Plinius vanhempi, Naturalis historia 15, 21. Tuoreita viikunoita saatiin pääasiassa loppukesällä ja syksyllä, mutta sokeripitoinen hedelmä säilyi kauan kuivattuna ja sopi siten kuljetettavaksi pitkienkin matkojen päähän. Viikunoilla lihotettiin myös eläimiä, ja herkkusuu Apiciuksen kerrottiin kehittäneen menetelmän, jolla sian maksa saatiin suurenemaan syöttämällä nälkiintyneille porsaille kuivattuja viikunoita.[9]Plinius vanhempi, Naturalis historia 8, 77.

Viikunan merkityksestä kertovat monet antiikinaikaiset sanonnat ja puheenparret. Englannin kielessä elää edelleen kreikan sana sycophant, ”liehittelijä”, jonka alkumuoto sykofantēs (”viikunannäyttäjä”) tarkoitti klassisen kauden Ateenassa ”ilmiantajaa”. Sitkeähenkisen ilmauksen alkuperä on jäänyt hämärän peittoon, joskin myöhemmät antiikin kirjoittajat arvelivat, että ”viikunannäyttäjällä” olisi viitattu viikunoiden salakuljetusyrityksen paljastajaan. Kenties ilmaus piti sisällään myös kaksimielisyyden, sillä sanaa sykon voitiin käyttää tarkoittamaan naisen sukupuolielintä.

Jänis ja viikunoita. Pompejilainen seinämaalaus. Kuvalähde Wikimedia Commons.

Antiikin lääkärit varoittavat, etteivät viikunat ole välttämättä ihanteellista ravintoa. Hedelmiin ylipäätään epäluuloisesti suhtautuva Galenos huomauttaa, että hedelmiksi viikunat ovat varsin kelvollisia, mutta eivät leivän veroista ruokaa; lisäksi ne aiheuttavat ilmavaivoja. Toisaalta viikunoista saattaa olla hyötyä virtsatievaivoista kärsiville.[10]Galenos, De alimentorum facultatibus (”Ruoka-aineiden vaikutuksista”) 6, 570-73 Kühn. Teosta ei ole suomennettu. Myös Dioskorides varoittaa tuoreiden viikunoiden aiheuttamista oireista, mutta kiittää kuivattuja viikunoita: ne ovat ravitsevia sekä auttavat erityisesti keuhkojen ja virtsateiden ongelmista kärsiviä potilaita.[11]Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 128. Teosta ei ole suomennettu.

Lääketieteiljät kuvaavat viikunoista valmistettavia huuhteita, hauteita ja keitteitä. Puun lehtiäkin käytettiin lääkinnässä. Viikunapuun vihreiden osien tuottamaa paksua maitiaisnestettä taas suositeltiin useiden ihosairauksien hoitoon. Toisaalta tiedettiin tämän nesteen kyky ärsyttää ja haavauttaa ihoa pahastikin – nähtävästi se toimi siis eräänlaisena kuorinta-aineena ihomuutoksia ja paksuntumia vastaan. Viikunan maitiaisneste, joka sopii jopa juuston juoksutteeksi, tunnetaan Lähi-idässä nykyäänkin kansankonstina syylien hoidossa. Viikunanlehtiä ja raakoja hedelmiä käsittelevien kannattaa noudattaa varovaisuutta, etenkin jos he altistuvat samalla auringonvalolle, sillä auringon ja maitiaisnesteen yhteisvaikutus voi synnyttää iholle jopa palovammoja.

Turkista Suomeen tuotettuja pääsadon viikunoita. Kuva Marke Ahonen.

Hiljattain uutisoitiin Turun yliopiston tutkimuksesta, jossa keskiaikaisesta turkulaisesta käymälästä löytyi muiden eksoottisten kasvinjäänteiden ohella myös viikunansiemeniä.[12]https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/keskiajan-turussa-nautittiin-ulkomailta-tuotuja-ruokia-tutkijat. Sokeripitoiset hedelmät liikkuivat jo vuosisatoja sitten aina Euroopan pohjoisosiin asti, mutta tätä nykyä viikunat kulkevat pitkiä matkoja myös tuoreina. Tuoreet viikunat ovat parhaimmillaan pääsadon aikaan syksyn keskivaiheilla, eivät siis suinkaan jouluna, jolloin kaupat niitä usein panevat näyttävästi tarjolle.

Joitain aitoviikunan lajikkeita voidaan kasvattaa jo Britannian korkeudella ulkona, mutta Suomessa viikuna vaatii väistämättä kasvihuoneen. Asuinhuoneessakin tämän tyylikkään kulttuurikasvin voi yrittää saada viihtymään, mutta valitettavasti kasvatus tyssää usein sen lepokauden vaatimuksiin: lämpötila tulisi asunnossa saada talvella alas, samalla kun kasvi asetetaan riittävän keinovalon alle.


Otsikkokuva: Ruukussa kasvava aitoviikuna Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Kuva Marke Ahonen.

Sarjan kaikki osat tästä.

Alaviitteet

Alaviitteet
1 1. Moos. 3:7.
2 Aristoteles, Historia animalium (”Eläinoppi”) 557b25–31. Teosta ei ole suomennettu.
3 Theofrastos, De causis plantarum (”Kasveja koskevista syistä”) 2, 9, 5–15. Teosta ei ole suomennettu.
4 Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 15, 21. Teosta ei ole suomennettu.
5 E. Falistocco 2020, The Millenary History of the Fig Tree (Ficus carica L.). Adv in Agri, Horti and Ento: AAHE-130. DOI:10.37722/AAHAE.202051
6 Plinius vanhempi, Naturalis historia 15, 19.
7 Cato vanhempi, De agri cultura (suomennettu nimellä Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja) 8, 1.
8 Plinius vanhempi, Naturalis historia 15, 21.
9 Plinius vanhempi, Naturalis historia 8, 77.
10 Galenos, De alimentorum facultatibus (”Ruoka-aineiden vaikutuksista”) 6, 570-73 Kühn. Teosta ei ole suomennettu.
11 Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 128. Teosta ei ole suomennettu.
12 https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/keskiajan-turussa-nautittiin-ulkomailta-tuotuja-ruokia-tutkijat.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments