Naishallitus – ensimmäinen suomenkielinen Aristofanes-esitys

Antiikin näytelmiä on esitetty 1900-luvun alusta alkaen maailmanlaajuisesti enemmän kuin koskaan sitten antiikin ajan. Varsinkin monista tragediaesityksistä on tullut teatterihistorian merkkitapauksia. Suomessa ensimmäinen kreikkalaiseen tragediaan pohjautuva esitys oli Sofokleen Antigone Suomalaisessa teatterissa vuonna 1901. Jo sitä ennen oli esitetty satunnaisesti antiikin tragedioiden pohjalta kirjoitettuja uudempia näytelmiä.

Entä mitä antiikin komedioita Suomessa on esitetty, missä ja miten? Tässä tekstissä ja sen seuraavassa osassa käsittelen kreikkalaisten ja roomalaisten komedioiden esityksiä Suomessa, muutaman esimerkin kautta.^[1]Kreikkalaisten tragedioiden esityksistä voi lukea tämän kirjoittajan ja Pia Hounin kirjasta Murhaa! Antiikin tragediat suomalaisessa teatterissa.

Mitä tiedämme antiikin komedioiden esityksistä Suomessa?

Antiikin kulttuurivaikutus on näkynyt suomalaisessa teatterissa ja ylipäänsä kulttuurielämässä monin tavoin silloinkin, kun itse näytelmät eivät ole olleet ohjelmistoissa. Antiikin draamat ja niiden teemat olivat kirjallisuutena jo 1800-luvulla tuttuja laajemmallekin suomalaiselle sivistyneistölle kuin vain akateemiselle väelle. Ensimmäisen suomenkielisen ammattiteatterin, vuonna 1872 perustetun Suomalaisen Teatterin, Arkadia-näyttämön kattoon oli maalattu koristeeksi uudempien kirjailijanimien joukkoon Aristofaneen, Plautuksen sekä Aiskhyloksen ja Sofokleen nimet, ennen kuin ketään näistä oli Suomessa esitetty.^[2]Aspelin-Haapkylä 1909, 263 Arkadia-teatteri purettiin vuonna 1908.

Kaikenlaisessa teatteriin liittyvässä visuaalisessa materiaalissa viittaukset antiikkiin tulevat usein esiin varsinkin ennen 1960-lukua. Antiikkiin liittyvää kuvastoa hyödynnettiin vaikkapa teattereiden käsiohjelmissa: oli tavallista, että niissä näkyi esimerkiksi naamiopari.

Antiikin komediaa, käytännössä vanhan attikalaisen komedian mestaria Aristofanesta (n. 445–385 eaa.), alettiin Suomessa esittää aktiivisemmin vasta 1950-luvulla. Nyt Aristofaneen Lysistrate (Lysistratē) on esitetyin antiikin näytelmä Suomessa Teatterin tiedotuskeskuksen ja Teatterimuseon Ilona-tietokannan mukaan. Ammattiteattereiden esityksiä luetteloiva tietokanta listaa yksitoista Lysistraten esitystä joko alkuperäisellä nimellä tai nimellä Lemmenlakko. Antiikin näytelmistä vain Euripideen tragedia Medeia on saavuttanut Suomessa vastaavan suosion esityskertojen määrissä laskettuna.

Ilona-tietokanta ei kata kaikkia ryhmämuotoisten teattereiden esityksiä, muulla kuin suomen kielellä toteutettuja esityksiä tai harrastajateattereiden esityksiä. Ammattiteattereiden lisäksi Lysistrate onkin ollut myös teatteriharrastajien suosiossa ja opetuskäytössä. Ilona-tietokannasta puuttuvat myös sellaiset Lysistraten esitykset, adaptaatiot ja päällekirjoitukset, jotka ovat käyttäneet jotakin muuta nimeä: esimerkiksi 1960-luvulla tehty televisionäytelmä Hyvää iltaa, sota (1966) tai Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelijoiden esittämä Panolakko (2001).

Lysistraten lisäksi Suomessa on esitetty joitakin kertoja Aristofaneen Rauhaa (Eirēnē). Ilona-tietokannasta löytyy myös tieto yhdestä Pilvien (Nefelai) esityksestä vuodelta 1952 sekä yhdestä Naisten kansankokouksen (Ekklēsiazousai) esityksestä vuodelta 1907, suomennettuna nimellä Naishallitus.^[3]Näytelmä ilmestyy Erkki Sirosen suomentamana vuonna 2023 nimellä Naisten kansankokous samassa niteessä muiden aiemmin julkaisemattomien Aristofanes-suomennosten kanssa.

Aristofaneen komedioita on esitetty erityisesti 1950-luvulta 1980-luvulle keskisuurissa ammattiteattereissa ympäri maan. Kansallisilla päänäyttämöillä, Suomen Kansallisteatterissa ja Svenska Teaternissa on molemmissa nähty yksi Aristofaneen komedia. Esityksiä on ollut erityyppisillä näyttämöillä, pienillä ja suurilla ja erikoisillakin – esimerkiksi Kouvolan kaupunginteatteri on esittänyt Lysistratea kesällä 1974 Kouvolan kaupungintalon portailla.

Roomalaista komediaa tai uuden attikalaisen komedian tunnetuinta edustajaa Menandrosta ei ole ammattiteattereissa esitetty Ilona-tietokannan mukaan. Opetuskäytössä roomalaista komediaa on kuitenkin esitetty alkukielellä. Esimerkiksi yksi varhainen Plautus-kuriositeetti on tiedossani: Helsingin yliopistossa toimiva Klassillis-filologinen yhdistys esitti latinaksi Mostellaria-näytelmää lokakuussa 1890. Esityksiä oli kaksi Arkadia-teatterissa. Turkulainen Aura-lehti (25.20.1890) kuvaa esityksen suosiota:

Joka sija teatterissa oli myyty. Paitsi yliopiston nuorisoa ja opettajia, nähtiin sielä useampia naisiakin. Soittoa näytösten välillä toimitti akademillinen orkesteri. Sen ohessa laulettiin myöskin latinankielisiä lauluja.

Päivälehden (22.10.1890) mukaan esityksen yhteydessä jaettiin ohjelmalehteä, jossa kerrottiin vaatimattomaan tyyliin, että esitys “ei pyri täyttämään minkäänlaisia taiteellisia vaatimuksia”. Sen sijaan esityksen tarkoituksena oli toimia harjoituksena esittäjilleen ja viihdyttää heidän opettajiaan ja muita antiikin kirjallisuuden ystäviä.

Harrastaja- ja yliopistopiireistä on tiedossa myös Menandros-esityksiä. Viimeksi Menandroksen ainoaa lähes kokonaisena säilynyttä näytelmää, Ärmättiä (Dyskolos), on esitetty turkulaisessa harrastajateatterissa Teatteri Maneerissa vuonna 2018.^[4]https://maneeri.fi/armatti/ Sama teatteri on esittänyt myös Plautusta.

Naishallitus läksyttää sosialistit ja naisemansipatsioonin

Ensimmäinen tunnettu suomenkielinen antiikin komedian esitys Suomessa oli Suomalaisen Maaseututeatterin vuonna 1907 esittämä Aristofaneen Naishallitus. Maaseututeatterin kotipaikkana oli Viipuri, mutta se harjoitti paljon myös kiertuetoimintaa. Teatteri oli aloittanut toimintansa vuonna 1899. Tuolloin sen henkilökunta koottiin näyttelijöistä, joista monilla oli aiempaa kiertueteatterikokemusta.

Naishallituksen ohjasi Jalmari Finne – kirjailija, suomentaja, teatteriohjaaja ja historioitsija. Finne oli tullut Maaseututeatterin johtajaksi Suomen Kansallisteatterista vuonna 1904. Naishallitus jäi Finnen johtajakauden viimeiseksi ensi-illaksi, sillä hän erosi tehtävästään saman näytäntökauden lopussa. Finne oli sitä mieltä, että kukaan ei kestä Maaseututeatterin johtajana kolmea vuotta enempää. Muistelmiensa mukaan häneltä itseltään oli tuolloin “vire poissa” eikä halunnut olla enää teatterielämässä mukana.^[5]Finne 1939, 163

Verneri Veistäjän historiikin mukaan näyttämöllä nähtiin nyt “todellinen harvinaisuus”.^[6]Veistäjä 1957, 72 Esityksiä Naishallituksella oli vain kaksi: Viipurissa ja Kotkassa. Ennen Viipurin-ensi-iltaa Karjala-lehti (5.4.1907) kirjoitti teatterin ohjelmistosta ja taiteellisesta tasosta, jonka kerrottiin laskeneen. Lehtijutussa arvioidaan ohjelmistoa ja näyttelijäntyön tasoa. Arvellaan, että näyttelijät ovat jääneet vaille ohjausta, sillä teatterinjohtaja pitää päätehtävänään suomentamista. Ilmeisesti Finne suomensikin kaikki ulkomaiset näytelmät, joita oli Maaseututeatterin ohjelmistossa. Omissa muistelmissaan Finne kuvailee, että tahti, jolla uusia teoksia harjoitettiin ohjelmistoon, oli todella kova. Henkilöohjaukseen ei ollut tilaisuutta panostaa.^[7]Finne 1939, 142-143 Sitten tekstissä seuraa kuitenkin mainospala tulevasta esityksestä:

Uuteen yritykseen on maaseututeatteri ryhtynyt liittäen ohjelmistoonsa klassillisen muinaisuuden kukoistusajalta näytelmän, joka on Kreikan etevimmän huwinäytelmäin kirjoittajan tekemä, nimittäin Aristophaneen huwinäytelmän ‘Naishallitus’. Tämä yhteiskunnallinen satiiri, jossa tekijän säkenöiwä iwa esiintyy täydessä loistossaan on yksi noista harwoista meidän päiwiimme täydellisinä säilyneistä huwinäytelmistä, joita hän oli kirjoittanut 44. Kappale näytellään tänä iltana ja liittyy siihen tietysti erityinen mielenkiinto, kun nyt ensi kerran muinaisklassillinen huwinäytelmä täällä esitetään. Warmaan teatteri saa täyden huoneen, sillä tahtoneehan jokainen tässä tilaisuudessa olla mukana.

Oletettavasti puffiteksti on peräisin suoraan teatterinjohtajalta. Sen tyyli ja sisältö muistuttavat läheisesti 1900-luvun vaihteessa esitettyjen antiikin tragedioiden esittelytekstejä lehdistössä: “muinaisaikaisen” näytelmän ensimmäinen esitys Suomessa on lähtökohtaisesti merkittävä kulttuuritapaus, jollaisesta itseään kunnioittavan sivistyneen ihmisen kuuluu olla kiinnostunut.^[8]Ks. Ansio & Houni 2016, 57-70

Naishallitus on Aristofaneen viimeisiä säilyneitä näytelmiä. Näytelmässä Ateenan naiset pukeutuvat miehiksi ja lähtevät kansankokoukseen vaatimaan, että vallan tulisi olla naisilla. Päähenkilö Praksagora kuvaa puheessaan, miten paljon vastuullisemmin naiset hoitaisivat yhteisiä asioita. Naisten kommunistisessa hallintomallissa omaisuus julistetaan yhteiseksi ja kaikkien on määrä elää tasa-arvoista elämää. Myös avioliittoinstituutio lakkautetaan, lapsista huolehtiminen on kaikkien yhteisellä vastuulla, ja erityisin säädöksin varmistetaan, että vanhat ja rumatkin saavat seksiä. Näytelmä päättyy yhteiseen juhlaan.

Teatterihistorioitsijan iloksi Jalmari Finne piti ennen sekä Viipurin- että Kotkan-esityksiä esitelmän, jossa tarjoutui tietoa hänen Aristofaneen komedioita koskevista näkemyksistään. Toimittajat ovat referoineet tätä esitelmää eri sanomalehdissä. Karjala-lehden (7.4.1907) mukaan esitelmässä

saatiin kuulla, että Aristofaneen huvinäytelmät Ateenassa aikoinaan toimittivat waltiollisen pilalehden tehtävää ja että johtaja oli suorittanut oikein jättiläistyön kohottaaksensa maaseututeatterin tälle samalle kannalle, sillä nykyajan tapahtumat, warsinkin naisten äänioikeus, sitä waatiwat. Johtaja oli ottanut waiwakseen käydä läpi koko maailman kirjallisuuden, mutta wasta Aristofaneelta löysi hän tarkoitukseen soweltuwan näytelmän. Ja sen oli hän luonnollisesti suomentanut, al[ku]kielestäkö, se jäi sanomatta.

Edellisenä vuonna Suomessa oli tullut voimaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ja muutamaa viikkoa ennen Naishallituksen ensi-iltaa olivat ensimmäiset Suomen yksikamarisen eduskunnan vaalit. Niissä eduskuntaan valittiin 181 miestä ja 19 naista. Finne nostikin näytelmävalintansa pointiksi poliittisen ajankohtaisuuden: esityksessä saivat hänen mukaansa läksytyksen kaikki poliittiset puolueet ja niin “naisemansipatsiooni”, sosialismi, kommunismi kuin vapaa rakkaus ja muut ajankohtaiset ilmiöt (Karjala 7.4.1907; Kyminlaakso 17.4.1907).

Finne kertoi tavastaan käsitellä Aristofaneen tekstiä. Hän oli jättänyt kuoron pois ja jakanut sen repliikit eri henkilöhahmoille. Antiikin teatterissa kuoro oli keskeinen kerronnallinen ja visuaalinen elementti. Vielä Naishallituksessa kuoro osallistuu toimintaan toisin kuin 300-luvun eaa. niin sanotussa keskikomediassa ja uudessa attikalaisessa komediassa, joissa kuoron tehtävä oli irrallisempien musiikki- ja tanssinumeroiden esittäminen. Monille moderneille teatterintekijöille kuoro on tuottanut päänvaivaa, eikä Finnen ratkaisu ole ainoa laatuaan. Finne oli myös karsinut “moniaita riwouksia, kuten aiwan oikein olikin” (Karjala 7.4.1907), ja poistanut viittauksia Aristofaneen ajan tunnettuihin ateenalaisiin. Voidaan ajatella, että Aristofaneen näytelmästä oli poistettu suuri osa Aristofanesta – kuoro, rivot vitsit ja viittaukset aikalaisiin – mutta ei ollut pantu mitään tilalle.

Esitys sai ristiriitaiset arviot. Joidenkin mielestä se huvitti nykyaikaistakin katsojaa, joidenkin mielestä koko näytelmä oli vähäpätöinen, ja esitys aiheutti pettymyksen. Sanomalehdet tarjoavat lisätietoa naamioinnista ja näyttelijäntyön tyylistä kuvatessaan vauhtia ja lennokkuutta sekä naisnäyttelijöiden irtopartoja. Esityksen ei katsottu tarjonneen suuria haasteita näyttelijöille eikä tehneen erityisempää vaikutusta katsojiin. (Etelä-Suomi 16.4.1907; Kotka Nyheter 16.4.1907; Kyminlaakso 17.4.1907.) Myös 1900-luvun alun tragediaesitysten vastaanotosta on toisinaan luettavissa vastaavaa odotusten jäämistä täyttymättä.^[9]Ansio & Houni 2016, 68-79

Karjala-lehti (7.4.1907) kuitenkin kirjoittaa, että esitys onnistui puhuttelemaan nykyaikaista katsojaa ja oli paikoin hauskakin. Arvostelu päättyy paljonpuhuvasti:

Kaikki sujui oiwasti, kaipaili wain klassillista tuulahdusta.

“Klassillisen tuulahduksen” puuttuminen muistuttaa tragediaesityksistä kirjoittamisen tyylistä. 1900-luvun alussa hyvän tragediaesityksen merkki oli jonkinlainen kuviteltu ylevä ja harras antiikin Geist, joka väreili esityksen yllä. Saksalaisen taidehistorioitsijan Johann Winckelmannin (1717-1768) näkemys antiikin estetiikan tiivistymisestä “jaloon yksinkertaisuuteen ja hiljaiseen suuruuteen” oli sisäistetty. Suomalaisen Teatterin Antigone-esitys vuonna 1901 oli tyypillinen esimerkki esityksestä, jonka koettiin onnistuneesti välittävän tällaista antiikin henkeä.^[10]Ansio & Houni 2016, 68

Mitä Jalmari Finne varsinaisesti halusi Aristofaneen välityksellä sanoa murroksessa olevista yhteiskuntaluokista tai naisten oikeuksista, jää epäselväksi. Aristofaneen itsensä ei voida ajatella näytelmällään yrittäneen edistää naisten asemaa tai muutakaan yhteiskuntajärjestyksen muutosta. Näytelmän naiset eivät edes vaadi valtaa naisina, vaan yrittävät pukeutumisellaan ja käytöksellään käydä miehistä. Tämä tietysti alleviivaa sukupuolen esityksellistä luonnetta – olivathan esiintyjät kantaesityksessä miehiä, jotka esittävät naisia, jotka pinnistelevät ollakseen uskottavia miehinä.

Seuraava Aristofaneen komedia nähtiin Suomen Kansallisteatterissa, mutta sitä saatiin odottaa 45 vuotta. Sitä ja muita 1900-luvun jälkipuoliskon komediaesityksiä käsitellään tekstin seuraavassa osassa.

Kirjallisuutta

Ansio, Heli & Houni, Pia. 2016. Murhaa! Antiikin tragediat suomalaisessa teatterissa. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Helsinki.
Aspelin-Haapkylä, Eliel. 1909. Suomalaisen teatterin historia III: Nousuaika, 1879-93. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Finne, Jalmari. 1939. Ihmeellinen seikkailu: Ihmisiä, elämyksiä, mietteitä. Gummerus, Jyväskylä.
Veistäjä, Verneri. 1957. Viipurin ja muun Suomen teatteri. Tammi, Helsinki.

Artikkelikuva: Tuntemattoman valokuvaajan kuva Viipurin teatteritalosta 1890-luvulla. Etelä-Karjalan museo.