Kirpeänmakea kirsikka

Kirjoitussarja ”Antiikin kasveja pohjoisen taivaan alla”, osa 4

”Aasiassa ei ole kaikkialla samanlaista, mutta sillä seudulla, joka sijaitsee kuuman ja kylmän keskivälillä, on suurenmoisia hedelmiä ja puita ja hieno sää, ja siellä nautitaan suurenmoisista vesistä”, kertoo hippokraattinen teos Ilmoista, vesistä ja paikoista.[1]Ilmoista, vesistä ja paikoista 12, 4. Suomennos Marke Ahonen. Teoksen alkupuoli kuvaa erilaisten (juoma)vesien hyviä ja huonoja vaikutuksia terveyteen; Aasian ”suurenmoiset” vedet ovat … Continue reading Kuuluisa teos pyrkii osoittamaan, miten Lähi-idän suotuisa maantiede ja ilmasto tarjoavat ihanteelliset olosuhteet kasvien ja eläinten kukoistukselle, joskaan ne eivät ruoki miehuullisuutta ja taistelutahtoa siten kuin karummat elinympäristöt. Aasian ihanista hedelmistä kertovat myös monet nimet, joita antiikin kreikkalaiset hedelmille antoivat ja joista eräät elävät yhä nykykielissä. ”Meedialainen omena” tarkoitti sukaattisitruunaa, jota olen käsitellyt tämän kirjoitussarjan aiemmassa osassa. ”Persialainen omena” oli tietenkin persikka, kun taas ”armenialaisella omenalla” viitattiin aprikoosiin. Myös kirsikan nimi johtaa Lähi-idän suuntaan. Suomen ”kirsikka” tulee monen mutkan kautta muinaiskreikan sanasta kerasos, jonka on arveltu olevan anatolialaista alkuperää. Sana liittyy edelleen nimeen Giresun, jota kaupunki ja maakunta Turkin pohjoisosassa yhä kantavat. Tätä seutua on usein pidetty kirsikoiden alkukotina, mutta jo antiikissa kirsikoiden historiasta oli erilaisia käsityksiä.

Omena, persikka ja aprikoosi kuuluvat kaikki ruusukasvien (Rosaceae) suureen heimoon. Sukulaisuus näkyy esimerkiksi kukkien rakenteen samankaltaisuudessa. Samankaltaisutta voi havaita myös hedelmien aromeissa sekä siementen sisältämässä amygdaliinissa (vrt. kreikan amygdalē, josta myös suomen ”manteli” tulee keskiajan latinan amandulan kautta). Tämä aine antaa siemenille karvasmantelin pikantin aromin, mutta hajotessaan se tuottaa myrkyllistä sinihappoa. Juuri tuon sinihapon vuoksi meitä kaikkia on lapsena varoitettu syömästä omenan siemeniä, joskin siemeniä pitäisi syödä kymmenittäin jotta niistä olisi merkittävää haittaa. Myös kirsikat ovat ruusukasvien heimoa ja kuuluvat samaan Prunus-sukuun kuin persikka ja aprikoosi. Samaa sukua on muuten myös meikäläinen tuomi (Prunus padus), tuo kevään ja alkukesän voimallisesti tuoksuva kukkija, jota joskus kutsutaan englannissa ”linnunkirsikaksi” (bird cherry). Tuomenmarjat ovat karvaita sellaisenaan syötäviksi, mutta liköörintekoon ne kyllä sopivat.

Roihuvuoren kirsikkapuiston hanamia keväällä 2021. Kuva: Raila Ahonen.

Japanilainen hanami-perinne, jossa kokoonnutaan puistoihin katselemaan ja kokemaan keväällä puhkeavien vaaleanpunaisten kirsikankukkien loistoa, on alkanut saada jalansijaa myös suomalaisessa kevättunnelmoinnissa. Helsingissä Roihuvuoren kirsikkapuiston kukkajuhla on kasvanut ilmiöksi, jota sosiaalisessa mediassa jaettavat herkullisen pinkkinä hehkuvat valokuvat voimistavat. Kukkivat puut muuttavat kevään kalpean maiseman aivan toiseksi, ja hetkellisessä loistossaan ne ovat muistutus elämän suloisuudesta ja kevään riemusta ja samalla tuon kaiken katoavaisuudesta. Sakura, kirsikankukka, on japanilaisille tärkeä kansallinen symboli, ja se on levinnyt ympäri maailman yksinkertaisen ja luonnonläheisen kauneuden tunnuskuvaksi.

Japanilaiset kirsikkapuut eivät kuitenkaan kanna syötäväksi kelpaavaa hedelmää, vaan vaaleanpunaisia kukkia seuraavat marjat ovat pieniä ja happamia. Ne kirsikat, joita Euroopassa yleisesti syödään, ovat peräisin valkokukkaisista puista, joiden kukinta on kyllä runsas, mutta vähemmän dramaattinen kuin pinkkikukkaisten koristepuiden. Europpalaisessa perinteessä kirsikka onkin nimenomaan kulinaarinen nautinto. ”Kirsikka kakun päällä” on kakun kruunu, siis sen paras ja houkuttelevin osa. Englannin cherry-picking taas tarkoittaa samaa kuin rusinoiden poimiminen pullasta. Herkuksi kelpaavia kirsikoita Euroopassa on viljelty ainakin roomalaisajalta alkaen, ja juuri roomalaiset levittivät herkkulajikkeita Euroopan keski- ja pohjoisosiin.

Portugalista tuotettuja imeläkirsikoita. Kuva: Marke Ahonen.

Syötäviä kirsikoita on nykyään karkeasti ottaen kahta laatua: on tummia ja makeita imeläkirsikoita (Prunus avium),[2]Prunus avium tarkoittaa sananmukaisesti ”linnunkirsikkaa”. Linnut syövät mieluusti monia Prunus-suvun marjoja ja hedelmiä, myös niitä jotka eivät ihmisille kelpaa, ja … Continue reading jotka Suomessa ovat tuontitavaraa eteläisemmiltä leveysasteilta, ja on vaaleasävyisempiä ja vähemmän makeita hapankirsikoita (Prunus cerasus), jotka menestyvät Suomessakin pihoilla ja puutarhoissa. Kaikki kirsikkalajit ovat keskenään läheistä sukua, joskaan hapan- ja imeläkirsikka eivät risteydy helposti. Suuren variaation vuoksi kirsikoiden historian selvittäminen on perustavasti epävarmalla pohjalla. Sekä imelä- että hapankirsikkaa kasvaa nykyään Euroopassa villinä tai villiintyneenä, ja jonkinlaisia kirsikkapuita on kasvanut Euroopassa jo pronssikaudella. Antiikin kirjoittajien teksteistä ei voi yleensä päätellä täsmällisesti, millaisista kirsikoista milloinkin puhutaan, eikä ole selvää, erottivatko he imelä- ja hapankirsikan toisistaan.[3]Ks. A. Dalby, Food in the Ancient World from A to Z, s. 80 (London, Routledge 2003). Dalby tulkitsee jokseenkin kaikki kirjalliset maininnat kirsikoista hapankirsikoita koskeviksi, mutta huomioi, … Continue reading

Joonian Kolofonissa vaikuttanut filosofi Ksenofanes (n. 570 – 480 eKr.) näyttää ensimmäisenä mainitsevan kirsikkapuun (kerasos),[4]Ksenofanes, fr. 39. mutta Theofrastos (n. 371–287 eKr.) on ensimmäinen kirjoittaja, joka kuvaa puuta lähemmin.[5]Theofrastos, Historia plantarum (”Kasvioppi”) 3, 13. Teosta ei ole suomennettu. On kuitenkin kyseenalaista, onko Theofrastoksen kuvaama puu kumpikaan meidän tuntemistamme kirsikkalajeista, joskin jokin Prunus-suvun laji se varmasti on. Theofrastos mainitsee puun tuottaman hedelmän vain ohimennen, kuvaillen sitä punaiseksi ja pavun kokoiseksi. Sen syötävyyteen hän ei ota kantaa. Hän huomioi myös puun valkoiset kukat ja niiden samankaltaisuuden päärynän kukkien kanssa. Eniten huomiota hän kiinnittää puun erityislaatuiseen kaarnaan, josta hänen mukaansa valmistettiin jonkinlaisia säilytysastioita (kr. kistē). Mahdollisesti Theofrastos tarkoittaa sitkeistä kaarnansuikaleista punottuja koreja. Japanilaiset muuten ovat perinteisesti käyttänet oman kirsikkapuunsa kaarnaa monenlaisiin taidokkaisiin pienesineisiin.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/5/55/Bird_and_cherries_fresco_Oplontis.jpg
Lintu ja kirsikoita. Huvilan seinämaalaus Oplontiksessa, lähellä Pompejia. Antero Tammiston määrityksen mukaan lintu on laulurastas. Kuvalähde: Wikimedia Commons

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) esittää tunnetun väitteen, että kirsikkapuu (cerasus) olisi tuotu Italiaan vasta ensimmäisellä vuosisadalla eKr. sen jälkeen, kun ylellisistä mieltymyksistään tunnettu Lucullus oli lyönyt Mithridateen ja valloittanut Pontoksen, siis juuri tuon alueen nykyisen Turkin pohjoisosassa, jossa Giresun sijaitsee.[6]Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 15, 30. Teosta ei ole suomennettu. Jotkut väittivät, että Lucullus olisi jopa ensimmäisenä nimennyt nämä hedelmät, mutta jo antiikissa huomioitiin, että sanat kerasos ja kerasion (kirsikkapuun hedelmä) esiintyivät kyllä kirjallisuudessa aiemminkin.[7]Ks. Athenaios, Deipnosohistae (”Oppineet pidot”) 51a. Teosta ei ole suomennettu. Onkin vaikea arvioida, mitä Lucullus Mustanmeren rannoilta oikein toi: ehkäpä hän toi sieltä jonkin aiemmin tuntemattoman lajikkeen, jonka maku todettiin ylivertaiseksi aiemmin tunnettuihn kirsikoihin nähden. Plinius antaa joka tapauksessa ymmärtää, että juuri tästä käänteestä alkoi kirsikan voittokulku ympäri Euroopan, ja hän kertoo että roomalaiset veivät kirsikkapuun viljelyn mukanaan aina Britanniaan asti. Plinius mainitsee useita oman aikansa merkittäviä kirsikkalaatuja. Esimerkiksi ”Aproniana” teki punaisia marjoja, kun taas ”Lutatia” oli mustamarjainen. ”Iunianis” oli herkkumarja, mutta marjat eivät kestäneet kuljetusta, joten ne oli syötävä ”melkeinpä puun alla”. Plinius mainitsee myös, että kirsikoita voitiin säilöä kuivaamalla ne auringossa. Apiciuksen nimissä kulkevassa keittokirjassa puolestaan todetaan, että kirsikoita voidaan säilöä panemalla hedelmät yksitellen hunajaan, kanta yhä tallella.[8]De re coqinaria (”Keittotaidosta”) 1, 22. Teosta ei ole suomennettu. Apiciuksen (1. vs. jKr.) nimissä säilynyt kokoomateos lienee saanut nykyisen muotonsa vasta … Continue reading

Kirsikkapuulla oli antiikissa myös lääkinnällistä käyttöä. Dioskorides (n. 40–90 jKr.) mainitsee, että kirsikat voivat sekä edistää että hidastaa vatsan toimintaa riippuen siitä, nautitaanko ne tuoreena vai kuivattuna. Erityisen kiinnostunut Dioskorides on kirsikkapuista saatavan ”kumin” (kommi) — siis haavoitetusta kirsikkapuusta vuotavan sitkeän maitiaisnesteen — ominaisuuksista: tämä aine auttaa hänen mukaansa yskään ja virtsakiviin sekä edistää muutoinkin hyvinvointia.[9]Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 113. Teosta ei ole suomennettu. Pohjoisamerikkalaisen kiiltotuomen (Prunus serotina) kaarnasta tehdään muuten edelleen luontaislääkinnässä käytettävää yskänsiirappia, kun taas japanilaiset käyttävät oman kirsikkapuunsa maitiaisnestettä liimana kaarnaesineitä valmistaessaan. Myös Galenos (129 – n. 215 jKr.) mainitsee kirsikka-kommin suotuisat vaikutukset ”henkitorven karheuteen” sekä virtsakiviin.[10]De simplicium medicamentum temperamentis ac facultatibus (”Yksinkertaisten lääkeaineiden sekoituksista ja vaikutuksista”) 12, 23. Teosta ei ole suomennettu. Hedelmistä hän taas huomioi, että niissä on vaihtelevassa määrin makeutta, kirpeyttä ja happamuutta, ja näiden mukaan määräytyy se, miten ne vaikuttavat niitä nauttivan ylä- ja alavatsaan. Galenos antaa ymmärtää, että kirsikka on perustavasti yksi kasvi, joskin sen yksilöt eroavat makunsa puolesti suuresti toisistaan.

Nuori kottarainen ruokailee hapankirsikkapuussa Helsingissä. Kuva: Marke Ahonen.

Vaikka imeläkirsikka ei Suomen oloissa menesty, hapankirsikan monia lajikkeita viljellään yleisesti suomalaisilla pihoilla ja puutarhoissa. Kaupallinen viljely taas on vähäistä, ja kotitarhurin kirsikoiden kohtalona on usein päätyä parempiin suihin: linnut kun ehtivät monesti korjaamaan sadon ennen ihmisiä. Sama ongelma lienee vaivannut jo antiikin puutarhureita — ainakin pompejilaissa seinämaalauksissa on kuvattu lintuja syömässä kirsikoita. Linnut tosin levittävät kirsikankiviä edelleen sopiviin paikkoihin, ja pieniä kirsikkapuita voi löytää esimerkiksi kaupunkimetsistä ja muilta hoitamattomilta alueilta. Parhaat hapankirsikat eivät Suomessa menesty, mutta marjoja on aina kiinnostavaa maistella: variaatio on suurta, ja on helppo kuvitella, että entisajan vähäsokeriseen ruokavalioon tottuneille riitti vähäinenkin makeus.


Artikkelikuva: Hapankirsikat kypsyivät Helsingissä heinäkuun 2021 poikkeuksellisessa lämmössä. Kuva: Marke Ahonen.

Sarjan kaikki osat tästä.

Alaviitteet

Alaviitteet
1 Ilmoista, vesistä ja paikoista 12, 4. Suomennos Marke Ahonen. Teoksen alkupuoli kuvaa erilaisten (juoma)vesien hyviä ja huonoja vaikutuksia terveyteen; Aasian ”suurenmoiset” vedet ovat siis erityisen edullisia terveydelle.
2 Prunus avium tarkoittaa sananmukaisesti ”linnunkirsikkaa”. Linnut syövät mieluusti monia Prunus-suvun marjoja ja hedelmiä, myös niitä jotka eivät ihmisille kelpaa, ja ”linnunkirsikalla” voidaan eri kielissä ja eri alueilla tarkoittaa useita eri kasveja.
3 Ks. A. Dalby, Food in the Ancient World from A to Z, s. 80 (London, Routledge 2003). Dalby tulkitsee jokseenkin kaikki kirjalliset maininnat kirsikoista hapankirsikoita koskeviksi, mutta huomioi, ettei eri kirsikkalajeja koskevia mainintoja voi luotettavasti tunnistaa.
4 Ksenofanes, fr. 39.
5 Theofrastos, Historia plantarum (”Kasvioppi”) 3, 13. Teosta ei ole suomennettu.
6 Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 15, 30. Teosta ei ole suomennettu.
7 Ks. Athenaios, Deipnosohistae (”Oppineet pidot”) 51a. Teosta ei ole suomennettu.
8 De re coqinaria (”Keittotaidosta”) 1, 22. Teosta ei ole suomennettu. Apiciuksen (1. vs. jKr.) nimissä säilynyt kokoomateos lienee saanut nykyisen muotonsa vasta myöhäisantiikissa, ehkä 400-luvulla jKr.
9 Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 1, 113. Teosta ei ole suomennettu.
10 De simplicium medicamentum temperamentis ac facultatibus (”Yksinkertaisten lääkeaineiden sekoituksista ja vaikutuksista”) 12, 23. Teosta ei ole suomennettu.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments