Saara Kauppinen kirjoitti antiikinaikaisten rakennusmateriaalien uusiokäytöstä 28.8.2017 sen jälkeen kun Espoosta oli löytynyt katukivetykseen päätynyt hautakiven kappale. Kuten Saara toteaa, asia aiheutti hämmennystä, koska kivimateriaalin kierrätys ei ole meille samanlaista arkipäivää kuin esimerkiksi lasin, metallin ja kartongin. Viimeksi mainittujen suhteenhan meillä on nykyään omat keräysastiansa sekä kerrostalojen roskalaatikoiden yhteydessä että haja-asutusseudulla vaikkapa lähikouluilla tai huoltoasemilla.
Kierrätystä on tapana ajatella modernina ilmiönä, jonka avulla yritämme mm. säästää yhä väheneviä luonnonvaroja. Kierrättäminen oli kuitenkin yllättävän yleinen ilmiö jo antiikissa. Rooman taloushistoriaan keskittyvä projekti järjesti konferenssin Recycling and the Ancient Economy Oxfordissa 22.-23.09.2017. Siellä tarkasteltiin eri materiaalien kierrätystä mahdollisimman monipuolisesti sekä pohdittiin kierrätyksen merkitystä laajemmassa taloushistoriallisessa kontekstissa. Konferenssiin osallistui Rooman arkeologian ja taloushistorian asiantuntijoiden lisäksi luonnontieteellisiin menetelmiin ja eri materiaaleihin perehtyneitä tutkijoita.
Prof. Patrick Degryse puhui otsikolla ”Isotopes and Glass Recycling”. Lyijyisotooppeja mittaamalla voidaan saada selville, kuinka monta kertaa lasi on sulatettu ja käytetty uudelleen. Lisäksi geologit ovat paikantaneet lasinvalmistukseen tarvittavan hiekan vain muutamaan Välimeren alueeseen. On siis varsin todennäköistä, että Roomasta löytynyt lasiesine on kuljetettu ”raakalasina” Syyrian ja Palestiinan alueelta laivalla Roomaan, sulatettu uudelleen ja puhallettu muotoonsa vasta siellä.
Metallien kierrätystä käsiteltiin useammassakin konferenssiesitelmässä, ja metalliseoksetkin paljastavat sitä enemmän lyijyä mitä useammin ne sulatettiin. Sekä hopeaa että kupariseoksia voitiin sulattaa harkoiksi ja kuljettaa pitkiäkin matkoja, joten kierrättämiseen liittyi myös hyvin organisoitua taloudellista toimintaa. Saaran käsittelemän kiviaineksen kierrättämisen ”huippuna” voi ajatella kokonaisten rakennuskompleksien kuten roomalaisten suurtilojen tai huviloiden (villojen) kierrätystä: Myöhäisantiikin aikana villan käyttötarkoitus saattoi muuttua niin, että siitä muodostui kokonainen kylä, tai rakennusmateriaalit käytettiin kokonaan uudelleen, kun hylätyn villan lähistölle rakennettiin kirkko.[1] Aiheesta puhui Beth Munro, jonka väitöskirja Recycling the Roman Villa. The Use of Architectural Components as Raw Materials for Small Scale Production in the Late Roman Period ilmestyi vuonna 2010.
Orgaanisen materiaalin säilyminen niin, että sen kierrätyksestä voisi sanoa jotain, on harvinaisempaa kuin esimerkiksi kivien tai metallien. Tietyissä ilmasto-olosuhteissa kuten Egyptin aavikoilla tai hapettomaan saveen koteloituneina Pohjois-Englannin Vindolandassa on säilynyt tekstiilejä, joissa on merkkejä uusiokäytöstä. Huonoon kuntoon menneestä tunikasta voitiin räätälöidä pienempi vaate, joko pienempi tunika tai vaikkapa sukat. Tekstiileistä konferenssissa esitelmöi prof. em. John P. Wild.
Myös papyruskasvista valmistettua kirjoitusmateriaalia uusiokäytettiin ja kierrätettiin eri tavoin. Aivan kuten nykyään, jo kirjoitusalustaksi käytetyn papyrusarkin tyhjä puoli voitiin käyttää joko toisen asiakirjan, kirjeen tai vaikkapa vain henkilökohtaisten muistiinpanojen kirjoittamiseen. Rullia voitiin uusiokäyttää myös kirjallisuuden kopioimiseen, ja yksi kuuluisa esimerkki on lähinnä yhdellä uusiokäytetyllä papyrusrullalla säilynyt Aristoteleen nimissä kirjoitettu Ateenalaisten valtiomuoto (P.Lond. Lit. 108). Teksti on kopioitu todennäköisesti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan lopulla rullalle, joka koostuu neljästä pienemmästä rullasta. Näille lyhyemmille rullille oli alun perin kirjattu Hermupoliksessa sijainneen maatilan kuukausittaiset kulut. Toinen vaihtoehto oli tietenkin käyttää kirjallisen käsikirjoituksen kääntöpuolta myöhempien muistiinpanojen kirjoitusmateriaalina.
Papyrusta, jolle kirjoitettuja tekstejä ei enää tarvittu, voitiin kierrättää myös ”kartonkitehtaille”. Egyptissä hellenistisellä ja varhaisella ja roomalaisajalla (n. 250 eaa. – ehkä n. 50 jaa.) vainajien kartonkisuojusten materiaalina käytettiin kankaan ohella jo kirjoitusmateriaaliksi käytettyjä papyruksia. Suomenkielinen termi ’kartonki’ on oivallinen kuvaamaan sitä, mistä muumiosuojusten valmistuksessa oli kyse: Papyrusta (tai kangasta) aseteltiin useita kerroksia päällekkäin, ja näin aikaansaatu kartonki muotoiltiin ihmisen ruumiin muotoa myötäileviksi suojuksiksi. Suojus oli valmis, kun sen päällimmäinen kalkilla sivelty kerros oli koristeltu maalauksin.
Myöhemmin papyrusta voitiin käyttää codex-muotoisten kirjojen kansien vahvikkeena. Joskus näidenkin papyrusten yhteydessä puhutaan ”kartonkipapyruksista” ,vaikka egyptologien keskuudessa englannin (ja ranskan) termiä cartonnage käytetäänkin yksinomaan vainajien suojusten valmistusmateriaalista. Yhteistä erilaisiin kartonkeihin päätyneiden papyrusten teksteille on se, että ne ovat usein vaikeasti tulkittavissa jo siksi, että materiaali on viimeistään uusiokäytön yhteydessä pahasti kärsinyt. Näin on toki käynyt usein myös tunkioille päätyneille papyruksille. Koska tunkiotkin ovat tärkeitä papyrustekstien löytöpaikkoja, kaikkea ei selvästikään kierrätetty.
Kierrätys on noussut tutkimuksen piiriin ehkä siksi, että nykyään tutkijoiden käytettävissä on luonnontieteellisiä menetelmiä, joiden avulla voimme saada uutta tietoa kierrätyksestä. Lisäksi arkeologian menetelmien kehittyessä on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota esineiden löytökontekstiin. Ei ole lainkaan tyhmää kysyä, miksi tai miten jokin asia on joko kierrätetty tai heitetty pois.
Artikkelin pääkuva: Oxfordin All Souls Collegen sisäpiha. Kuva Erja Salmenkivi.
Alaviitteet
| ↑1 | Aiheesta puhui Beth Munro, jonka väitöskirja Recycling the Roman Villa. The Use of Architectural Components as Raw Materials for Small Scale Production in the Late Roman Period ilmestyi vuonna 2010. |
|---|