Palasia menneestä: antiikin rakennusten ja monumenttien uusiokäytöstä

Kesäkuun lopussa Helsingin Sanomat uutisoi Espoossa katukiveykseen päätyneestä hautakiven kappaleesta.

Kappaleen tunnistaa helposti hautakiven osaksi ulkoasunsa perusteella. Luettavissa on osa nimestä, todennäköisesti sukunimestä, kesäkuuhun viittaava päiväyksen osa, sekä vuosiluku 1977. Tapaus herätti hämmennystä, vaikka vanhojen hautakivien ottaminen uusiokäyttöön on varsin yleistä, kuten jutustakin käy ilmi. Yleensä kivet vain murskataan niin tehokkaasti, ettei niiden entistä olomuotoa tunnista. Emme siis ole tottuneet näkemään hautakivenpalasia rakennusmateriaalina, ja kavahdamme herkästi – niin tottuneita olemme kunnioittamaan sekä vainajia että muistomerkkejä.

Antiikissa kivitavaran uusiokäyttö oli arkipäivää. Termi spolia tulee latinan viholliselta riisuttua varustusta ja siten sotasaalista merkitsevästä sanasta. Sitä käytetään, kun puhutaan uudelleenkäytetystä rakennusmateriaalista, tyypillisesti antiikin materiaalin myöhemmästä hyödyntämisestä. Mutta jo antiikissa marmoria kierrätettiin. Hautakiviäkin murskattiin ja käytettiin uuden rakentamiseen aivan kuten Espoossa pari tuhatta vuotta myöhemmin. Esimerkiksi Korintista on löytynyt paljon esimerkkejä erilaisten varhaisempien monumenttien uusiokäytöstä roomalaisajan rakenteissa. Myöhäisantiikissa lisääntynyt linnoitustarve lisäsi myös rakennusmateriaalin kysyntää. Juuri hautakivet olivat usein käytännöllisin ratkaisu: hautausmaat sijaitsivat kaupunkien lähettyvillä, ja tarjosivat hyvää rakennusainesta.

Uusiokäytetty piirtokirjoituskivi Tarragonan (room. Tarraco) vanhassa kaupungissa Espanjassa . Kuva: Marja Vierros.
Uusiokäytetty piirtokirjoituskivi Tarragonan (room. Tarraco) vanhassa kaupungissa Espanjassa. Kuva: Marja Vierros.

Meidän aikanamme vaalitaan kulttuuriperimää ja suojellaan rakennuksia, joten esimerkiksi pylväänpätkän muuraaminen uuden talon seinään tai hautamonumentin päätyminen kynnyskiveksi tuntuu meistä ehkä yllättävältä. Vanhan materiaalin kierrättämiselle oli kuitenkin varsin käytännölliset syyt. Kiviaineksen louhinta ja kuljettaminen louhokselta oli työlästä ja aikaa vievää, joten on ymmärrettävää, että jo kertaalleen työstettyä materiaalia otettiin mistä saatiin. Hylätyistä tai osittain tuhoutuneista rakennuksista ja jo merkityksettömiksi käyneistä monumenteista sai kertaalleen työstettyä materiaalia uuden rakentamiseen. Mitä pidempi katkeamaton asutushistoria kaupungilla oli, sitä todennäköisempää on löytää sieltä merkkejä kivimateriaalin kierrätyksestä.

Piirtokirjoitusmonumentteja on uusiokäytetty monumentteina: sama kivi on saatettu käyttää useampaankin kertaan niin, että esimerkiksi kuvalliset elementit on säilytetty, mutta teksti on hakattu pois ja uusi tilalle. Rakennuksen edustalle pystytetty monumentti on voitu sijoittaa niin, että vanha tekstipinta jää monumentin ja seinän väliin, ja uusi teksti hakataan näkyviin jäävälle pinnalle.
Toisaalta monumentteja on myös käytetty bulkkitavarana, ja tekstiä sisältäviä monumentteja on kursailematta leikattu kahtia tai osasiin tarpeen mukaan. Vaikka teksti olisi säilynyt kokonaisena, on monumenttia silti voitu käyttää sen enempiä sommittelematta, ja esimerkiksi muurata kivi niin, että teksti jää ylösalaisin, tai koko tekstipinta näkymättömiin.

Toisinaan vanhaa käytettiin myös tietoisesti visuaalisia elementtejä hyödyntäen. Tällöin mukana oli usein ideologinen vire. Visuaalisesta sommittelusta hyvä esimerkki on Ateenan Mitropoleos-aukion pieni bysanttilainen Pyhän Eleftherioksen kirkko 1200-luvulta (tunnetaan myös nimillä Panagia/Theotokos Gorgoepikoos ja Mikri Mitropoli). Kirkon rakentamiseen on käytetty antiikin ja varhaiskristillisen kauden reliefikoristeltua materiaalia. Kierrätysmateriaalin traditio jatkuu myös bysanttilaisen kirkon vieressä seisovassa 1862 käyttöön vihityssä suuressa katedraalissa (Mitropoli/Metropolis), jossa on käytetty materiaalia kymmenistä puretuista kirkoista.

Joissakin tapauksissa myös rakennukseen muurattu piirtokirjoitusmonumentti on jäänyt tai jätetty tekstipuoli ulospäin niin, että teksti on yhä luettavissa. Esimerkiksi Theban metropolikirkossa (Panagia Lontza) on kierrätetty piirtokirjoituskivi (IG VII 2541), joskin sen nähdäkseen on kiivettävä kirkon kellotorniin ja tähyiltävä sieltä fasadin yläosiin. Pohjois-Kreikan Maroneian vuoristokylässä on puolestaan talo, jonka kivijalkaan on muurattu tekstikappale (AKM 69). Teksti on osittain runomittainen hautateksti 200-luvulta (I. Aeg. Thrace 219), ja kivijalassa korkeudella, josta se on helppo lukea. Näiden esimerkkien lisäksi vastaavia on lukemattomia. Antiikin materiaalia siis uusiokäytettiin omana aikanaan, mutta yhtä lailla sitä on hyödynnetty myöhemmillä vuosisadoilla ja -tuhansilla. Kuten piirtokirjoituseditioita kokoavasta Inscriptiones Graecae -sarjasta käy ilmi, ei vielä 1800-luvulla ollut ollenkaan tavatonta, että satunnainen monumentti tai sen osa toimitti portinpielen tai puutarhan kukkapylvään virkaa.

Rakennusten ja monumenttien funktiot menettävät merkityksensä, kiviaines kestää pidempään.

 

Artikkelin pääkuva: Uusiokäytettyjä reliefejä. Pyhän Eleftherioksen kirkko, Ateena. Lähde: Wikimedia Commons.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments