Etniset stereotypiat antiikissa, osa 2: Diskriminaatio ja ’vaihtoehtoiset faktat’

Epätäydellisyyden maantiede

Antiikin puhujat käyttivät Rooman keisariajalla ahkerasti jo konventionaalisiksi  muodostuneita kieli- ja mielikuvia samoin kuin etnisiä stereotyyppejä ja kliseitä. Keisariajan kuluessa myös luotiin uusia stereotypioita. Rooman valtakunnan tärkeimmät kaupungit toivat yhteen ihmisiä koko tunnetusta maailmasta: niiden katukuvassa heijastui fenotyyppien, kielten, ja asusteiden kirjavuus. Tämä teki huomattavan helpoksi yksilöiden retorisen ’etnisöinnin’ ulkoisten tuntomerkkien perusteella, ja keisariajan puhujilta onkin säilynyt suuri määrä todistusaineistoa siitä miten henkilön ulkonäkö ja käytös voitiin kääntää näitä itseään vastaan. Fysiognomiset oppaat muodostavat oman antiikinaikaisen genrensä, mutta sen vaikutusvaltaisin ja ahkerimmin lainattu teksti, Marcus Antonius Polemonin Fysiognomia toisen vuosisadan alkupuoliskolta, on säilynyt vain myöhäisantiikkisten lyhennelmien ja arabiankielisen mukaelman perusteella. Ei ole kuitenkaan epäilyksen häivää kuinka Polemon käsitteli etnisiä fysiognomisia piirteitä, ja miten näistä oli mahdollista vetää stereotyyppisiä johtopäätöksiä:

”Tämän lisäksi vanhan ajan kirjoittajat perustivat fysiognomian harjoittamisensa kolmelle periaatteelle. Ensimmäiseksi he määrittelivät kansojen ja provinssien piirteet, joihin yksilöitä oli sitten mahdollista verrata. Näin he saattoivat siis sanoa: ’Hän on egyptiläisen kaltainen, sillä egyptiläiset ovat viekkaita, oppivaisia, ailahtelevia, uhkarohkeita ja himokkaita. Tämä mies taas on kuin keltti – eli germaani – sillä keltit ovat kovapäisiä, vahvoja ja villejä. Tämä taas on traakialaisen kaltainen, sillä traakialaiset ovat epäoikeudenmukaisia, laiskoja ja juoppouteen taipuvaisia’.” (Anonymus Latinus, De physiognomia 9)

Kaksi myöhemmin kehittyneiksi miellettyä mutta yhtäläisesti käytettyä fysiognomisen analogian muotoa olivat toisaalta ihmisten ja eri eläinlajien samankaltaisiksi nähtyjen piirteiden tarkastelu (esim. ’leijonamainen mies’), toisaalta eri tunnetiloihin liitetyistä kasvonilmeistä tehtyjen yleistysten käyttäminen. Polemonin retoris-fysiognominen teoria näyttäisi kuitenkin suositelleen erityisen aktiivisesti etnisten stereotyyppien käyttöä. Tämä saattoi olla hänen henkilökohtaisen maailmankuvansa ilmentymä: hän ei itse ollut kotoisin kreikkalaisen kulttuurin ydinalueelta, vaan Laodikeiasta, jossa hänen sukunsa oli ollut sukupolvien ajan kaarialainen pikkudynastia. Eunapioksen teoksessa Filosofien ja sofistien elämäkerrat mainitaan että Polemon valitsi oppilaikseen vain ’puhtaita kreikkalaisia’, ja hänen fysiognomisessa teoriassaan ihmiskehon ja -kasvojen ideaalityyppi määritellään hyvin selkeästi helleeniseksi, maskuliiniseksi, ja leijonamaiseksi.

Kun ideaalifysiognomia on monoliittinen ja ehdoton, ovat siitä joka suuntaan poikkeavat epätäydellisyydet se polttoaine jolla keisariaikaiset puhujat pystyivät herättelemään yleisönsä ennakkoluuloja ja tirkistelynhalua. Naapurikaupunkien ja -provinssien asukkaiden ’oikean luonnon’ tai esimerkiksi oikeudenkäynnin vastapuolen henkisten heikkouksien nolostuttava paljastaminen olivat molemmat yleisölajeja, joissa puhuja saattoi kutsua kuulijansa mukaan riisumaan ansaitsematta käytetty normatiivisuuden naamio ’fysiognomisoitujen’ kohteidensa kasvoilta.

Etnoessentialismi

Se, että Rooman valtakunnan sisällä käytettiin edelleen provinssien asukkaista ja näiden tyypillisistä luonteista laajalti tunnettuja stereotyyppejä, johti myös eräänlaiseen essentialismiin, jonka mukaan jokaiselle valtakunnan osalle oli tehtävänsä, ja sen asukkaille näiden muuttumattomaan, ilmastollis-kulttuurillisesti perusteltuun olemukseen perustuva roolinsa. Rooman kansalaisuuden leviäminen ja väestöryhmien ja yksilöiden liikkuvuus eivät näyttäisi vähentäneen näiden stereotyyppisten roolitusten voimaa edes neljännelle vuosisadalle tultaessa. Kreikkalaisen oppineiston parissa levinnyt toinen sofismi korosti usein helleenisen identiteetin pysyvää arvoa, ja sen piirissä kirjoittaneet hahmot kuten esimerkiksi Pausanias tarjosivat omalla tavallaan myös etnografisia kuvauksia siitä mitä tämä ikuisesti muuttumattomana säilynyt kreikkalaisuus piti sisällään.

Rooman valtakunta voitiin esittää eräänlaisena mikrokosmoksena, joka heijasteli astrologista ja ilmastollista maailmanjärjestystä, ja se oli myös verrattavissa ihanteellisesti rakentuneeseen ihmiskehoon tai ainakin muuhun ’luonnolliseen’ järjestelmään. Kuten pää hallitsee ihmiskehoa, siten Rooma – ja Italia – soveltuivat erityisen hyvin hallitsemaan muita maailman osia. Maniliuksen Astronomica ja Vitruviuksen De architecturan  (”Arkkitehtuurista”) kuudes kirja ovat oivallisia esimerkkejä tästä retoriikasta Augustuksen aikana. Kuvailtuaan pohjoisten ja eteläisten kansojen stereotyyppisiä fyysisiä ja henkisiä piirteitä Vitruvius keskittyy Italiaan maailman keskisten vyöhykkeiden esimerkkinä:

”Tästä johtuen Italian kansat ovat sekä ruumiinvoimien että hengenlahjojensa suhteen parhaita. Sillä kuten Jupiter-planeetta liikkuu tasapainoisella alueella hyvin kuuman Marsin ja hyvin kylmän Saturnuksen välillä, samalla tavoin myös Italian ilmasto on voittamattoman tasapainoinen pohjoisen ja etelän välillä. Siksipä Italia pystyy älyllään nujertamaan barbaarien sotakunnon ja torjumaan lujalla kädellään eteläisten kansojen juonet. Näin jumalallinen sallimus on asemoinut Rooman kansan kaupungin erinomaisen leutoon ilmastoon, mistä johtuen nämä ovat tulleet maanpiirin valtiaiksi.” (Vitr. De arch. 6.1.11)

Vitruviuksen tekstikohta assimiloi pohjoiset kansat yleistävän ’barbaarit’-termin alle. Maailman ja sen vääjäämättömän etnisen kirjon ajateltiin heijastelevan taivaallista ja pysyväksi kuviteltua makrorakennetta, joka korosti maanpiirin pohjois-etelä-suuntaista vyöhykkeistä rakennetta. Myöhemminkin keisariajalla sama, maanpiirin kolmijakoon (Eurooppa, Afrikka ja Aasia) sekä hippokraattiseen ilmastoteoriaan pohjautuva perusrakenne voidaan tavata teknisestä kirjallisuudesta kuten Klaudios Ptolemaioksen astrologis-astronomisista ja maantieteellisistä teksteistä sekä Galenoksen lääketieteellisistä kirjoituksista, kuten tekstissä ”Kuinka mielen ominaisuudet noudattelevat kehon luonnetta”:

”Kaikilla niillä jotka elävät pohjoisen taivaan alla voidaan havaita olevan keho ja sielu jotka ovat luonteeltaan vastakkaiset verrattuna niihin jotka elävät auringon polttamalla vyöhykkeellä. Ne jotka elävät näiden välisellä tasapainossa olevalla alueella, ovat ruumiinsa, sielunliikkeidensä, hengenlahjojensa ja älynsä puolesta parempia kuin nuo muut.” (Galen. Quod Animi Mores Corporis Temperatura Sequantur 805, Kühn)

Tämä vanha ilmastollinen vastakkainasettelu, joka oli edelleen osa ’tieteellistä’ selitystä ihmiskunnan fyysisille ja kulttuurieroille, jäsenteli myös roomalaisajan eliitin edustajien maailmankuvaa ja kannusti näitä jaottelemaan kansojen olemusta sen perusteella mistä ilmansuunnasta tai makroalueelta näiden katsottiin olevan peräisin. Se, että nämä ihmismaantieteelliset teoriat vaikuttivat hyvin todennäköisesti vahvemmin eliitin ja koulutetun luokan maailmankuvaan ei tietenkään automaattisesti tarkoita sitä että laajempien kansanluokkien keskuudessa ’barbaarit’ tai yksikertaisesti vain kaukaisempien provinssien asukkaat olisivat välttämättä olleet neutraalisti kuviteltuja ryhmiä.

Proto-rasismia?

Modernit antiikintutkijat ovat ottaneet hyvin vaihtelevia kantoja siihen, oliko vihapuhe ja etninen diskriminaatio – jopa suoranainen rasismi tai ainakin ’proto-rasismi’, mikäli Benjamin Isaacia on kuuleminen – täysin pidäkkeetöntä ja refleksinomaista antiikissa, vaiko vain ajoittain ja kirjoittajien selvän vähemmistön käyttämä retorinen keino. Erich Gruen, joka on edustanut jälkimmäistä tulkintaa, on mieluusti halunnut nähdä minkä tahansa kulttuurien välisen neutraalin tai positiivisen kommunikaation todisteena siitä, että etnisoitu vihapuhe ei voinut olla vallitseva asiaintila antiikissa. Totuus lienee jossakin Isaacin ja Gruenin jyrkkien näkemysten välimailla, ja joka tapauksessa antiikin pitkässä historiassa on otettava huomioon vaihtelevat poliittiset ja sosiaaliset kontekstit, kirjoittajien motiivit sekä mahdolliset demografiset erot.

Antiikin kansankulttuurin muukalaisvastaisuutta on tutkittu toistaiseksi melko vähän. Useat keisariaikaiset noppatornit ja pelilaudat koristeltu triumfalistisin lausein kuten ”Parthi occisi, Britto victus, ludite Romani”, ”Pictos victos, hostis deleta, ludite securi” (’Parthialaiset on surmattu, britti on voitettu, pelatkaa, roomalaiset!’ ja ’Piktit on voitettu, vihollinen tuhottu, pelatkaa turvassa!’). Viholliskuvista näissä on näissä tapauksissa kyse vain hyvin abstraktilla tasolla (kuten yleistasolla operoiva virtus imperii, hostes vincti, ludant Romani -pelilauta todistaa: ’Valtakunnan urheus, voitetut viholliset: roomalaiset pelailkoon!’), mutta ajatus siitä, että ulkoisten ryhmien tultua neutraloiduksi tai voitetuiksi kansalaiset voivat vihdoin rentoutua, kääntää yhteiskunnan katseen rajoilta sisäänpäin ja viittaa ’kultaisen ajan’ retoriikkaan. Toisaalta rajojen takaisten ryhmien olemassaolo oli myös keisarillisen propagandan tasolla välttämätöntä: näiden voittaminen ja rauhoittaminen oli keisarin tärkeimpiä funktioita, ja siksi jokainen victoria oli retoriikan tasolla ikuinen ja kaikkia aiempia perusteellisempi, mutta pitkällä tähtäimellä vuosisatoja toistuva. Tacitus viittaa tähän propagandistiseen dilemmaan huomauttaessaan kuivakasti että voiton saaminen germaaneista oli jo 210 vuoden ajan jatkunut projekti (tam diu Germania vincitur).^[1]Tac. Germania 37. Tacitus laski Rooman Germanian-valloituksen alkaneen kimbrejä ja teutoneita vastaan 100-luvun alussa käydyistä taisteluista.

Roomalaisten kollektiivisesti kokema pohjoisen pelko, joka oli noussut merkittävästi kimbrien ja teutonien hyökkäyksen takia ja jonka osittain myyttiseksi muuttuneena esikuvana toimi gallien legendaarinen hyökkäys Roomaan 300-luvun alussa eaa., ei juuri saanut tilaisuutta laantua koska Germanian-vastainen raja tarjosi jatkuvan mahdollisuuden ja kentän keisarilliselle barbaarivoittojen juhlistamiselle. Kreikkalais-roomalaisesta ideologisesta taustasta – etenkin maantieteellis-ilmastollisesta determinismistä – myös johtui että samoilta alueilta peräisin olevien kansojen ajateltiin olevan essentialistisessa mielessä samoja kuin aiemmin samalle seudulle kuvitellut ryhmät. Näin ollen ’skyytit’ ja ’keltit’ säilyivät kirjallisuudessa (ja kenties myös mielikuvissa) kauas myöhäisantiikkiin ja keskiajalle asti. Myös gootteja ja vielä unkarilaisiakin kutsuttiin kirjallisuudessa usein ’skyyteiksi’.

Etnodeterminismiä vastaan

Italian ulkopuolella kirjoittaneiden, identiteetiltään ei-roomalaisten auktorien teksteissä Italian keskeisyys esitetään vähemmän idealisoidussa ja utopistisessa valossa, mutta siitä huolimatta hallitsemisen tai maailmanvallan voitiin esittää olevan tyypillisesti roomalainen ’etninen’ piirre. Bardaiṣan Edessalainen, monoteistinen syyriankielinen filosofi ja poleemikko, tai todennäköisemmin joku hänen oppilaistaan kirjoitti 200-luvun alkupuolella teoksen Eri maiden laeista (Liber legum regionum), josta osia on säilynyt Eusebiuksen Praeparatio evangelica -tekstissä. Bardaiṣan vastusti astrologista determinismiä, jonka mukaan maailman eri alueilla oli omat horoskooppinsa, joihin sekä näillä alueilla asuvien kansojen että niillä syntyneiden yksilöiden ominaisuudet perustuivat. Hänen mukaansa tämä tekisi vapaasta tahdosta mahdottoman ja olisi näin pelastushistorian vastaista. Mutta argumentoidessaan astrologista determinismiä vastaan Bardaiṣan kaikesta huolimatta käyttää etnisiä stereotyyppejä hyödykseen, selittäen nämä ‘lakien’ (kreikan nomos, pitäen sisällään myös kulttuurilliset käytänteet ja perinteet) kautta (Bard. LLR 599 ap. Eus. PE 6.10.35):

”Ihmisiä syntyy kaikkien kansojen parissa ja kaikkina päivinä, kaikkien mahdollisten tähtien alla, mutta laki ja perinnäistavat ovat näitä vahvempia kaikissa ihmiskunnan osissa vapaan tahdon johdosta. Siksi silkkikansan (Seres) horoskooppi ei voi pakottaa näitä surmaamaan ihmistä jos he eivät halua, tai brahmaaneita syömään lihaa, tai persialaisia luopumaan lainvastaisista avioliitoistaan, tai intialaisia lopettamaan ruumiinpolttamiskäytäntönsä, tai meedialaisia välttämään koirien syömiksi tulemista, tai parthialaisia luopumaan moniavioisuudesta, tai Mesopotamian naisia muuttumaan siveettömiksi, tai kreikkalaisia jättämään gymnastiset harjoituksensa, tai roomalaisia luopumaan hallitsemisesta, tai gallialaisia pidättäytymään miehien kanssa makaamisesta, tai mitä tahansa barbaarikansaa oppimaan niitä taitoja joiden kreikkalaiset katsovat kuuluvan muusille.”

Tämän kaltaiset listaukset ovat erittäin kiinnostavia tarkasteltaessa sitä, millaisia stereotyyppejä ja oletuksia antiikin teksteissä käytettiin itsestään selvinä toteamuksina. Ne ovat myös hyvä esimerkki sananlaskunomaisesti käytetyistä etnisistä tavoista. Bardaiṣanin omaa maantieteellinen – ja sosiaalinen – näkökulma pulpahtaa pinnalle stereotyypissä mesopotamialaisten naisten seksuaalisuudesta, joka puolestaan kertoo tavanomaista kieltään useimpien antiikin yhteiskuntien patriarkaalisuudesta.

* * *

Etniset stereotypiat antiikissa -kirjoitussarjan osa 1.

Artikkelin pääkuva: Fresko Pompejin Casa del Medicosta, joka kuvaa ”pygmejä” metsästämässä Niilin virtahepoja ja krokotiileja. Museo Archeologico Nazionale di Napoli Inv. 113195. Kuvattu näyttelyssä ”L’Afrique des routes”, Musée du Quai Branly – Jacques Chirac, Pariisi, 2017 (kuva M. Vierros).