Etniset stereotypiat antiikissa, osa 1: Cicero, perusroomalainen?

Kotimaista ja kansainvälistä mediaa seuratessa ei kulu lähes päivääkään etteikö antiikin etnistä diskurssia ja stereotyyppejä tutkivan historioitsijan silmään osuisi väitteitä jotka muistuttavat retoriikkansa tai diskriminoivan sisältönsä puolesta kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa esiintyviä muotoiluita. Samaan aikaan monissa EU:n jäsenvaltioissa on julkisessa keskustelussa nostettu esiin usein perin heppoisin perustein ja ilmiselvän tarkoitushakuisesti vertailuita ’Rooman valtakunnan tuhon’ ja oman aikamme yhteiskuntien kokemien haasteiden välille. Näitä ovat myös suomalaiset antiikintutkijat joutuneet oikomaan asiantuntijalausunnoissaan.[1]Esimerkkeinä mainittakoon Maijastina Kahloksen blogin kriittinen ja keskustelullinen tarjonta, mm. http://www.maijastinakahlos.net/b/kansainvaellukset-eivat-olleet-kansain-vaelluksia/; Marja-Leena … Continue reading Antiikin historia on tietenkin ollut kautta vuosisatojen länsimaisessa ajattelussa esikuvallisten narratiivien ja vertauskuvien louhos, aivan kuten keisariajan kreikkalais-roomalaiselle ajattelulle aikanaan olivat Kreikan klassinen historia ja homeeriset narratiivit.

 

Cicero, perusroomalainen?

Mutta entäpä roomalaiset, jotka eivät kreikkalaisten tavoin olleet jakautuneina maantieteellisesti hajanaisiin, vuorten rikkomiin heimoihin? Rooman tasavallan loppuvaiheissa ja vielä jossain määrin varhaisella keisariajallakin muut Italian kansat edustivat funktionsa puolesta samaa ryhmää roomalaisessa diskurssissa kuin mitä syrjäisemmät ja primitiivisemmiksi katsotut kreikkalaisryhmät olivat edustaneet – ja edelleen edustivat – ateenalaisessa maailmankuvassa (joka on ehdottomasti parhaiten meille asti säilynyt alueellis-kulttuurillinen näkökulma). Vuoriston urheat mutta kulttuurillisesti takapajuiset samnilaiset, ylelliseen elämään tottuneet veltot campanialaiset sekä etruskit – Italian omat egyptiläiset mitä erikoiseen uskontoon ja muinaiseen viisauteen tulee – olivat kaikki käytössä Rooman oman kotiniemimaan etnistä karttaa ilmastollis-kulttuurillisen determinismin (josta enemmän alla) suuntaan puskeneina stereotyyppeinä. Liviuksen ajalle tultaessa ajatus rikkaiden ja hedelmällisten maiden veltostuttavasta vaikutuksesta ja karaisevan karuista vuoristoseuduista oli laajalle levinnyt, ja sitä käytettiin historiallisten kehityskulkujen selittämisessä.

Keskisen tasavallan (260-luvulta 130-luvulle eaa.) galli- ja puunilaissotien myötä roomalaiset olivat muodostaneet vahvoja ja kestäviä viholliskuvia näistä kansoista, mutta myöhemmän tasavallan aikana ei-roomalaisista ryhmistä puhuminen ja kirjoittaminen muuttuivat kimbri- ja teutonisotien aiheuttamaa ’pohjoisen pelkoa’ lukuun ottamatta Rooman vallan ylivoimaisuudesta kummunneen itseluottamuksen värittämäksi. Usko Rooman kohtaloon maailmanvaltana kehittyi näinä vuosikymmeninä pitkälti siihen muotoon jossa tapaamme sen Liviuksella ja Vergiliuksella. Tämän ajan etnistä mielikuvastoa kukaan tuskin edustaa paremmin kuin Cicero, etevä julkinen puhuja, joka tunsi erinomaisesti kulloisenkin yleisönsä jakamat mielikuvat ja näitä yhdistäneet pelot. ’Roomalaisuus’ on keskeisessä tehtävässä Ciceron julkisessa retoriikassa, ja hyvin usein se artikuloidaan tavalla joka olettaa yleisön automaattisesti jakavan saman konventionaalisen mielikuvaston siitä mitä on olla roomalainen. Hänen käsittelyssään sekä provinssien asukkaat, italialaiset ’maalaiset’ että valtakunnan ulkopuoliset barbaarikansat saavat värikkäitä kuvailuita, jotka oletusarvoisesti ovat Ciceron yleisön valtaosin jakamia. Roomalaiset kohteet oli puolestaan mahdollista esittää vähättelevässä tai avoimen tuomitsevassa valossa jos näiden vihjattiin olevan luonteeltaan barbaarisia tai muuttuneen barbaarikansojen vaikutuksen alaisina epäroomalaisiksi.

Etnisoivalla tavalla esitetty vähättely oli siekailematta käytetty puolustusstrategia oikeudessa, etenkin mikäli oikeusjutussa oli kyse provinssin asukkaiden entistä kuvernööriään vastaan nostamista syytteistä. Eräs roomalaisen provinssihallinnon ääneen lausumattomista pohjaoletuksista oli usein se, että preetori, propreetori tai muu virkamies luonnollisesti yritti täyttää omat taskunsa virkakautensa aikana. Puolustaessaan Marcus Aemilius Scaurusta sardinialaisten syytöksiä vastaan Cicero tyypilliseen tapaansa hyökkää provinssista kotoisin olevien asiankantajien uskottavuutta ja oikeustoimikelpoisuutta vastaan – kuten hän teki myös Pro Fonteio-puheessa puolustaessaan Marcus Fonteiusta, entistä Narbonensiksen kuvernööriä, gallialaisten  nostamia syytöksiä vastaan. Kuten usein henkilön esittäessä diskriminoivan väitteen ulkoryhmästä[2]Outgroup: vastakohta puhujien omalle mielletylle sosiaaliselle sisäryhmälle Cicero on jo Pro Scauro-puheessaan aloittanut hyökkäyksensä (”sillä heidän kansansa on niin arvotonta että he kuvittelevat ainoan eron vapauden ja orjuuden välillä olevan sen, että ensinmainittu antaa vapauden valehdella”) kun hän pistää väliin puolustelevan välihuomion joka on tyyppiä ’tämä ei ole rasistista koska jotkut parhaista ystävistäni ovat…’:

”En sano etteikö näiden tuomarien tulisi lainkaan olla vaikuttuneita sardinialaisten valituksista. En ole niin epäinhimillinen saatikka niin vihamielinen sardinialaisia kohtaan, etenkin kun veljeni on juuri äskettäin lähtenyt heidän saareltaan […] jossa hän oli hyvin suosittu ja paikallisten rakastama.” [3]Pro Scauro 39. Kaikki suomennokset ovat kirjoittajan omia.

Tämän jokseenkin trumpmaisen non sequitur -interjektion jälkeen Cicero palaa aiempaan argumenttiinsa, jonka tarkoituksena on osoittaa että sardinialaiset ovat patologisia valehtelijoita, jotka luonnoltaan eivät kykenisi mihinkään muuhun vaikka yrittäisivätkin. Hän esittää nämä sekä ala-arvoisista esi-isistä polveutuvina että ’sekoittuneena kansana’, joita antiikin aikana yleensä kuvailtiin auttamattoman negatiivisesti. Tämä myöhempi vaikutus on vieläpä peräisin Rooman arkkivihollisilta puunilaisilta:

”Kaikki tiedot ja historialliset todisteet ovat tehneet selväksi että foinikialaiset ovat kaikista kansoista petollisin. Heistä polveutuneet puunit osoittivat karthagolaisten monilla kapinoilla ja rikkomilla sopimuksilla etteivät he millään tavoin poikenneet esi-isistään. Sardinialaiset, jotka polveutuvat puuneista afrikkalaisen verenperintönsä lisäksi, eivät päätyneet Sardiniaan siirtolaisina vaan kerättiin yhteen ja karkotettiin sinne. Kun siis tämän kansan alkuperässä ei ollut mitään tervettä, miten paljon voimmekaan olettaa sen rikollisuuden kasvaneen noin runsaan sekoittumisen myötä?” (Pro Scauro 42-3)

Tällaiset väitteet eivät luonnollisestikaan toimi tosiasioiden tasolla, sillä ne konstruoidaan puheaktissa itsessään ja nojaavat kulloisenkin kontekstin toimijoiden ja yleisön omaksumiin ja esittämiin identiteetteihin. ’Vaihtoehtoinen fakta’, kuten olemme viime aikoina saaneet yltäkylläisesti todistaa, on myös valtadiskurssiin kytkeytynyt puheakti: väitteiden esittäminen faktoina on vallan käyttämistä tai sen hankkimista, ja ’faktat’ joita esitetään niiden ryhmien tai yksilöiden puolesta – tai niistä puhuen – joilla ei ole mahdollisuutta tai vaihtoehtoa kiistää niitä, paljastavat vallankäytön suhteet erityisen räikeästi. Marcus Fonteius oli entisten provinssialamaistensa mielestä syyllistynyt törkeään taloudelliseen hyväksikäyttöön virantoimituksessaan, mutta Ciceron puolustuspuhe Pro Fonteio valtaosin välttää ottamasta kantaa itse syytöksiin. Hänen strategiansa nojaa gallien vierauden korostamiseen ja näiden oikeustoimikelpoisuuden kieltämiseen. Gallialaiset syyteenkantajat Fonteiusta vastaan eivät välttämättä odottaneet saavansa vastaansa kreikkalais-roomalaiseen historiaan perustuvia ja avoimen vihamielisiä väitteitä gallien kyvystä kunnioittaa uskontoja ja valoja, ja että heidän inhimillisyytensä asetettaisiin kyseenalaiseksi – ja voikin aprikoida kuinka paljon tällainen diskriminaatio motivoi heitä ’roomalaistumaan’ ylipäätään.

”He eivät pysty edes normaaliin uskonnonharjoitukseen tahraamatta sitä ensin pahuudellaan? Sillä kuka muka ei tiedä että näillä kansoilla on yhä tänä päivänäkin käytössä hirveä ja barbaarinen tapa uhrata ihmisiä?” (Pro Font. 31)

’Kuten kaikki tietävät’-argumentti (samoin kuin sen negatiivinen vastinpari ’kuka muka ei tiedä että’) on Cicerolla jatkuvassa käytössä myös muissa kuin etnisoiduissa tapauksissa, ja antiikin retorinen teoria itsessään suositteli sen käyttöä. Vaikka ’kaikkihan tietävät että’ -tyyppinen väite on useimmiten loogisesti äärimmäisen heikko ja vaatii yleisön joka jo hyväksyy puhujan omaksi äänitorvekseen, on se etenkin tunteisiin vetoavassa retoriikassa tehokas. Nationalistisessa diskurssissa consensus omnium-argumentin voimaa hyödyntävä ja tiettyjen ulkoryhmien viholliskuvaa korostava retoriikka on ollut erityisen yleistä. Parhaillaan voimme todistaa tämän kaltaisen retoriikan nousua Yhdysvalloissa; toisaalta yleistävä kategoria ’muslimit’, ja toisaalta ’meksikolaisiin’ liitetyt stereotyypit ovat molemmat tulleet jossain määrin legitimoiduiksi maan korkeimman poliittisen johdon käytettyä niitä aktiivisesti. Mutta ’bad hombres’ -tyypin etnisiä luonnehdintoja on helposti löydettävissä myös roomalaisesta diskurssista, jota yleensä on pidetty esi- tai ainakin proto-nationalistisena.

 

Nauretaan barbaareille

Ciceron jälkeen Roomassa toimineen puhujan, ”Kultasuun”, Dion Khrysostomoksen puhe numero 32 on osoitettu aleksandrialaiselle yleisölle, mutta on vaikea kuvitella kuinka etnisiä ja kulttuurillisia stereotyyppejä vilisevä ja moralisoivan kriittinen puhe olisi ollut mahdollista esittää sellaisen yleisön edessä joka olisi koostunut Dionin kuvaileman kaltaisista aleksandrialaisista.[4]”Sen suhteen miten aterioitte omissa kodeissanne, miten nukutte, tai miten hoidatte talouttanne, ette ole millään muotoa yksittäisinä henkilöinä poikkeavia. Sen sijaan käyttäytymisenne … Continue reading Olisiko vieraileva kaunopuhuja päässyt todellakin lopettamaan puheensa säilyttäen yleisönsä suosion (tai edes ehjin nahoin!) mikäli fanaattisiksi, äkkipikaisiksi ja väkivaltaisiksi kisa-addikteiksi kuvaillut aleksandrialaiset olisivat muodostaneet hänen aidon kuulijakuntansa? Vaihtoehtoisesti onkin kuviteltavissa, että puheen retorisesti konstruoidun laajan yleisön sijaan Dion esitti puheen pienempimuotoisemmassa tapaamisessa, jossa hänen kuulijansa edustivat Aleksandrian hellenististä eliittiä. Etniset stereotyypit ja paikallisten kulttuurillisen arvon vähättely näyttäytyvät tällaisessa yhteydessä olevan lähellä nykypäivän standup-koomikoiden etnis-stereotyyppistä repertuaaria. Kritiikin kuuleminen etnisesti nimilaputetusta ihmisryhmästä johon kuulijalla on ambivalentti identiteettisuhde voi tietyissä yhteyksissä olla humoristinen kokemus.

WIK_Nile-Mosaic-of-Palestrina
Niili-mosaiikki Palestrinassa (myöhäishellenistinen / 2. vuosisata eaa.)

Dionin ote puheessa on ajoittain herodotosmaisen etnografinen ja ulkoapäin tulevan tutkiskelevaksi muotoiltu: tämä viittaus vuosisatoja varhaisempaan mutta kaikkien tuntemaan tekstiin oli varmasti Dionin kuulijoille ilmeinen: puhe muun muassa listaa tyypillisesti etnografiseen kirjallisuuteen kuuluneita käyttäytymisen ja kulttuurin piirteitä egyptiläisistä puhuessaan. Se, että aleksandrialaisen eliitin identiteetti oli helleeninen mutta itse kaupunki suorastaan sananlaskunomaisen kirjava sekoitus kulttuureita ja kieliä ei itsessään tehnyt mahdottomaksi vetää yhtäläisyysmerkkejä Aleksandrian kaupunkiväestön ja Egyptin luonnon välille, sillä kansojen katsottiin olevan vahvasti ilmastojen ja ympäristöllisten tekijöiden vaikutuksen alaisia. Rooman keisariaikaiset puhujat kuten Dion ja monet muut kokivat oikeutetuksi, yleisöään huvittavaksi tai hyödylliseksi viitata hyvinkin erilaisissa yhteyksissä etnisiin stereotyyppeihin jotka ajoittain polveutuivat monessa tapauksessa kaukaa aiemmasta perinteestä. Tämän lisäksi Egyptin kuvaaminen (’egyptografia’) oli antiikissa usein harjoitettu, omat perinteensä omaava ja tiettyjä stereotyyppisiä teemoja sisältänyt rekisterinsä. Nämä kliseet jatkuivat vielä myöhemmäksikin antiikkiin, ja esimerkiksi Ammianus Marcellinus 300-luvun lopulla kuvaa egyptiläisiä ja aleksandrialaisia tavalla joka edustaa samaa aivan samaa mielikuvien jatkumoa kuin Dion Khrysostomoksen retorinen moitinta:

”[Georgios Kappadokialainen] nimitettiin piispaksi Aleksandriaan, kaupunkiin joka omasta aloitteestaan ja ilman syytä nousee usein kapinaan ja mellakoihin, minkä oraakkelilauseetkin todistavat. […] useimmat egyptiläiset ovat varsin tummaihoisia ja ilmeeltään jokseenkin nyreän oloisia, hoikkia ja jäseniltään kuivahtaneita, helposti väkivaltaan syttyviä, riitaisia, ja mitä itsepäisimpiä .” (Amm. Marc. 22.11.14, 22.16.23)

Ilmasto kansojen piirteiden selityksenä

Hippokrates, ilmastollisen determinismin isä
Hippokrates, ilmastollisen determinismin isä. Hellenistisen marmorioriginaalin kopio, Pushkin-museo, Moskova.

Edellä kuvailtu makrotason selitysmalli egyptiläisten luonteeseen oli syntynyt jo kauan ennen Dionin aikaa, ja perustui pohjimmiltaan klassiseen hippokraattisen teoriaan ilmastojen, ruumiinnesteiden, ja ihmisluonteen yhteyksistä. Ilmastollisen determinismin mukaan tietyt ilmastot tuottivat kansoja joiden kehoja luonnehtivat ennustettavissa olevat ja tyypilliset sekoitukset ruumiinnesteitä. Kuivat ja kuumat kehot tuottivat äkkipikaisuutta, himokkuutta, ja mielen vilkkautta, mutta myös pelkuruutta, sillä vähäverisinä tämän tyyppiset ihmiset pyrkivät välttämään sen vuodattamista. Kosteat ja viileät kehot puolestaan johtivat henkiseen hitauteen, potenssiongelmiin, syvä-äänisyyteen ja passiivisuuteen; toisaalta tällaisen kehon omaavien kansojen arveltiin sotivan mielellään, sillä heidän ei tarvinnut varoa verensä puolesta. Näistä omituisilta kuulostavista mutta sisäisesti loogisista ja käyttötavaltaan teknisistä ja teoreettisista lähtökohdista syntyneet ilmastollis-kulttuurilliset stereotyypit levisivät antamaan jonkinlaista episteemistä uskottavuutta suurelle määrälle jo olemassa olleita tai myöhemmin kehittyneitä etnisiä kliseitä. Nämä puolestaan edustavat tyyppejä joiden varaan ulkoryhmille nauranut tai niitä kommentoinut populaari keskustelu on rakentunut kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Traakialaiset esitettiin niin vitseissä kuin ohimennen tehdyissä viittauksissakin usein tyhmänpulskeina ja viinaan taipuvaisina, fryygialaiset pelkureina, foinikialaiset ahneina ja periaatteettomina, skyytit julmina, ja iberialaiset ryöväreinä.

Kulttuurilliset ja ilmastolliset selitysmallit ihmiskunnan kirjavuudelle saattoivat siis kietoutua tiiviisti yhteen, ja niiden kollektiivinen selitysvoima päätyi usein legitimoimaan ja vahvistamaan jo olemassa olevia kulttuurillisia stereotyyppejä. Myös genealogisia selityksiä kansojen erikoispiirteille löytyy: Herakleesta polveutuneet kansat – kuten skyytit ja keltit – tavattiin kuvitella sotaisiksi ja lihaksikkaiksi, kuten myyttinen esi-isänsä. Hellenistiseltä ajalta alkaen ja etenkin keisariajalla myös astrologiset selitysmallit ja fysiognominen retoriikka (josta lisää kirjoitussarjan osassa 2) tulivat suosituiksi välineiksi ihmiskunnan kulttuurillisista ja fyysisistä variaatioista kirjoitettaessa. Lähes koskaan ei kyse kuitenkaan ollut pelkästään neutraalista kuvailemisesta, vaan arvolatautuneesta, retorisesti virittyneestä ja tarkoitushakuisesta diskurssista, jossa eksotismi, ksenofobia, idealisaatio ja sekä kirjoittajien omien että vieraiden kulttuurien kritiikki olivat kaikki osatekijöinä. Nämä oman aikansa ’tieteelliset’ selitysmallit toivat uskottavuutta myös kirjallisuudessa vuosisatoja periytyneille kliseille ja stereotyypeille muista kansoista; niitä myös käytettiin selittämään helleenien (tai roomalaisten) omaa erinomaisuutta verrattuna kaikkiin muihin ryhmiin. Täten ne olivat tehokkaita työkaluja ’normaaliutta’ rajattaessa. Fysiognomisen teorian perusteella ’etniseksi’ mielletyn ulkonäön voitiin katsoa koodittavan kyseisen etnisen ryhmän stereotyyppistä luonnetta:

”Kiharat hiukset osoittavat ihmisen olevan mitä petollisin, pelkurimainen, ahne, ja rahanhimoinen, sillä ne viittaavat egyptiläisiin, jotka ovat pelkureita, sekä syyrialaisiin, jotka ovat ahneita. […] Punervat ja paksut hiukset jotka ovat melko vaaleat ovat sivistymättömien ja vaikeasti opetettavien ihmisten merkkinä, sillä ne viittaavat germaaneihin.” (Anon. Lat. De physiogn. 14)

Pohjimmiltaan monen etnisen stereotyypin taustalla ovat kulttuurien kohtaamisen kiemurat ja silkat väärinymmärrykset. Yhtenä esimerkkinä voidaan antaa vaikkapa pitkään kreikkalaisessa perinteessä elänyt klisee kelteistä viinin- ja kullanhimoisina ja homoseksuaalisia suhteita preferoivina retostelijoina – mutta tämä kokoelma mielikuvia ei välttämättä ole irrotettavissa siitä seikasta että ensimmäiset keltit Kreikassa olivat läntisten kreikkalaiskaupunkien kuten Syrakusan emämaahan lähettämiä palkkasotureita. Foinikialaisten maine periaatteettomina huijareina puolestaan saattaa alun perin liittyä siihen, että nämä saapuivat kreikkalaisten pariin ensin kauppiaina: samassa asemassa foinikialaiset esiintyvät myös myyttiselle ajalle projisoiduissa narratiiveissa. ’Etniset ammatit’ ja tietyt ulkoryhmät olivat usein tiukkaan sidottuja toisiinsa kreikkalaisessa maailmankuvassa, ja roomalaiset hyödynsivät omia vastaavia kategorioitaan, joissa kreikkalaiset orjat puolestaan soveltuivat opettajien ja kirjastonhoitajien rooleihin: Lukianos irvailee Oppineet rikkaiden talojen hyyryläisinä -satiirissaan[5]Tekstin englanninkielinen käännös. oletukselle että kreikkalainen sofisti on automaattisesti muodikas oppinut. Toisaalta jo klassisen ajan kreikkalaiset olivat myös käyttäneet kliseisiä adjektiiveja ja elinkeinoja kuvaillessaan omia heimojaan: ryhmät kuten ateenalaiset ja spartalaiset sekä myöhemmin muiden muassa aitolialaiset hyödynsivät myös itse näitä stereotyyppejä luodessaan identiteettejään. Tässä mielessä ’etnisoiva’ kuvasto käyttäytyy aivan samalla tavoin sekä kreikkalaisen maailman sisällä että sen ulkopuolista maailmaa selitettäessä.

 

zonekaarttroyes-bm-ms-804-f-233v-11de-eeuw-macrobius-commentaar-op-droom-scipio-cicero1
Antiikin ilmastoteorian vyöhykkeet Macrobiuksen Commentarii in Somnium Scipionis -käsikirjoituksesta (Troyes, Bibliothéque municipale). Punaisella merkity, auringon korventaman vyöhykkeen ja pohjoisen jäisen vyöhykkeen välille on merkittynä temperata nostra – ’meidän asuttamamme lauhkea vyöhyke’, jolle myös Italian niemimaa on sijoitettuna. Eteläisellä pallonpuoliskolla teoretisoitiin olevan samalla tavoin lauhkea vyöhyke.

Kuvalähteet:

Niilimosaiikki: Wikimedia Commons

Hippokrates: Wikimedia Commons

Ilmastoteoriat

Alaviitteet

Alaviitteet
1 Esimerkkeinä mainittakoon Maijastina Kahloksen blogin kriittinen ja keskustelullinen tarjonta, mm. http://www.maijastinakahlos.net/b/kansainvaellukset-eivat-olleet-kansain-vaelluksia/; Marja-Leena Hännisen, Maijastina Kahloksen ja Ville Vuolannon vastine poliittisesti värittyneeseen debattiin ’moraalisen rappion’ käsitteestä ja Rooman valtakunnan lopusta: http://www.hs.fi/mielipide/art-2000002819988.html; sekä Ville Vuolannon vastine kirjoitukseen sukupuolirooleista antiikissa: http://www.hs.fi/mielipide/art-2000002780782.html. Kansainvälisessä mediassa esiintyneestä keskustelusta voidaan mainita mm. https://www.wsj.com/articles/ancient-rome-and-todays-migrant-crisis-1445005978 sekä http://www.newstatesman.com/politics/media/2016/12/fight-arron-banks-versus-mary-beard-fall-rome
2 Outgroup: vastakohta puhujien omalle mielletylle sosiaaliselle sisäryhmälle
3 Pro Scauro 39. Kaikki suomennokset ovat kirjoittajan omia.
4 ”Sen suhteen miten aterioitte omissa kodeissanne, miten nukutte, tai miten hoidatte talouttanne, ette ole millään muotoa yksittäisinä henkilöinä poikkeavia. Sen sijaan käyttäytymisenne katsomossa ja se, millaisia olette teatteriyleisönä, on sekä kreikkalaisten että barbaarien yleisesti tuntema tosiasia. Sillä teidän kaupunkinne on mitä maineikkain sekä kokonsa että sijaintinsa suhteen, niin että se eittämättä luetaan toiseksi tärkeimmäksi koko maailmassa. Sen lisäksi että Egyptin merkittävä maa on kaupunkinne ympäristönä – tai pikemminkin sen lisäkkeenä – on jokenne luonnoltaan niin omalaatuinen muihin verrattuna, että sen ihmeellisten vaiheiden ja hyödyllisyyden kuvaaminen käy liki mahdottomaksi. […] Ja se mitä sanoin äsken oli tarkoitettu osoittamaan teille, että mihin ikinä sopimattomuuteen te syyllistyttekään, luetaan se tapahtuvaksi ei vain harvojen edessä vaan koko ihmiskunnan todistaessa.” (Dion Chrys. Or. 32.35)
5 Tekstin englanninkielinen käännös.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments