Hevonen vailla logosta?

Äskettäin osui silmiini tutkimus, jossa hevosten osoitettiin kykenevän symboliseen kommunikaatioon: ne oppivat erottamaan erilaisia visuaalisia symboleja, liittämään symboleihin merkityssisällön ja symboleja osoittamalla kertomaan toimintaohjeita ihmishoitajilleen. Yleinen käsitys on ollut, että ihmisen lisäksi vain muutamalla eläinlajilla, joihin hevonen ei totisesti kuulu, saattaisi aivojensa puolesta olla mahdollisuus tällaiseen kykyyn. Tulos oli siis monille yllätys. Jopa hevosten kanssa aikaansa viettäneiden parissa nimittäin saattaa törmätä ajatukseen, että vaikka hevonen voi olla herkkä, sensuelli, uskollinen, sydämeltään viisas ja monin tavoin upea otus, mikään logiikan jättiläinen se ei ole. Suoraan sanottuna: hevosta on tavattu pitää vähän tyhmänä.[1]Kaikki on tietysti suhteellista. Tutkimusten (esim. Bastian & al. 2012 ja Kupsala & al. 2016) mukaan meillä ihmisillä on taipumus havainnoida tarkemmin ja arvottaa korkeammalle sellaisten … Continue reading

Arkaainen pronssiveistos Kuva: Liisa Kaski Kansallinen arkeologinen museo, Ateena
Arkaainen pronssiveistos
Kuva: Liisa Kaski
Kansallinen arkeologinen museo, Ateena

Mitä ihmeen tekemistä tällä on antiikin kanssa? Paljonkin. Vaikka juuri hevonen oli antiikin kulttuureissa ehkä arvostetuin kaikista toisenlajisista eläimistä – tunnemme useita yksilöitä nimeltä, hevosille kirjoitettiin hautaepigrammeja ja ihmisille hevosenhoito-oppaita, runous pursuaa hevosiin liittyviä metaforia ja niin edelleen – nimenomaan antiikissa kuitenkin muotoiltiin meitä näihin päiviin asti hallinnut käsitys siitä, että ihminen yksin kaikista eläimistä kykenee symboliseen ajatteluun. Tai kuten Aristoteles toteaa, vain ihmisellä on λόγος.[2]Politiikka I, 1253a8. Aristoteleen teoksista välittyvää eläinkuvaa ei tietenkään voi palauttaa tähän yhteen Politiikan kohtaan, eikä tarkoitukseni tässä kirjoituksessa ole avata niinkään … Continue reading

Logoksen kääntäminen aiheuttaa jatkuvasti päänvaivaa, koska sanan merkityskenttä on niin laaja. Sen käännösten historia on samalla tärkeä luku tarinassa, jolla ihminen on rakentanut omakuvaansa muista eläimistä radikaalisti erillisenä olentona. Nykyään logos tahtoo kääntyä järjeksi – rationaalinen olento on se, jolle logos on suotu ja joka logostansa myös käyttää. Aristoteles lienee mainitussa Politiikan kohdassa kuitenkin tarkoittanut logoksella ensisijaisesti sanallista puhetta, siis inhimillistä kieltä, jolla kreikkalaisessa ajattelussa toki jo ennen Aristotelesta oli kytkös järkeen, älyllisyyteen ja ihmisen arvoon.[3]Lukuvinkkinä John Heath: The Talking Greeks. Speech, Animals, and the Other in Homer, Aeschylus, and Plato. Cambridge University Press, 2005.

Konstantinopolin hippodromia koristanut hevosnelikko ryöstettiin Venetsiaan, pyhän Markuksen kappeliin v. 1204. Kuva: Wikimedia Commons
Konstantinopolin hippodromia koristanut hevosnelikko ryöstettiin v. 1204 ja toimitettiin Venetsiaan, pyhän Markuksen kappeliin. Kuva: Wikimedia Commons

Muut eläimet kykenevät Aristoteleen mukaan kyllä itseilmaisuun, mitä tulee tuskaan ja mielihyvään, joita antiikin ihminen tietysti ymmärsi niidenkin kokevan. Mutta logoksensa avulla vain ihminen kykenee ilmaisemaan sen mikä on hyödyllistä ja mikä vahingollista, ja kykenee siksi havaitsemaan myös oikeudenmukaisen ja epäoikeudenmukaisen välisen eron. Aristoteleella moraalin taju siis edellyttää logosta.

Aristoteleen jälkimainingeissa alkaa vakiintua ajatus, että logos ei ainoastaan tuota moraalin tajua, vaan on itsessään edellytys moraaliselle arvolle. Erityisesti stoalaisfilosofi Khrysippos (279–207 eKr.) tunnetaan näkemyksestä, jonka mukaan toisenlajiset eläimet eivät voi kuulua moraalimme piiriin, koska niiltä puuttuu logos. Eli ihminen voi toimia oikeudenmukaisesti tai epäoikeudenmukaisesti vain lajitoveriaan kohtaan, muut lajit jäävät logoksettomuudessaan kokonaan moraali(ste)n rajojemme ulkopuolelle. Voimme tehdä tai jättää tekemättä toisenlajisille mitä tahansa, ilman että joudumme siitä niinsanotusti tilille.

Myös ihmislapsi syntyy logoksettomana. Lelu 900-luvulta eKr. Kuva: Liisa Kaski Kerameikoksen arkeologinen museo, Ateena
Myös ihmislapsi syntyy logoksettomana. Lelu 900-luvulta eKr. Kuva: Liisa Kaski
Kerameikoksen arkeologinen museo, Ateena

Koska vielä Aristoteleen ajan kreikassa läheisimmin meidän eläintämme vastaava sana ζῷον piti sisällään myös ihmiset, stoalaiset joutuivat täsmentämään toisenlajisista puhuessaan, että kyse oli nimenomaan niistä muista, siis logoksettomista eläimistä, ta aloga zōa. Ajan myötä toisenlajisiin voitiin viitata yksinkertaisesti termillä ta aloga, ”järjettömät / puhekyvyttömät”. Oikeastaan vasta tällöin olemuksellinen ero ihmisen ja muiden eläinten välillä piirtyy selkeästi kieleen. Meidän nykyistä eläinkuvaamme pohjustava, ihmisestä erillistä eläinten luokkaa kuvaava käsite on syntynyt, ja tällaisena se myöhemmin siirtyy kristinuskon dogmeihin ja juurtuu osaksi ns. länsimaista perinnettä.

Aristoteleen auktoriteettiin nojaava ja stoalaisten kultivoima kytkös logoksen ja moraalin välillä selittää myös sen, miksi myöhäisantiikin eläineetikot, ennen muuta Plutarkhos (n. 45–120 jKr.) ja Porfyrios (n. 234–305), pyrkivät niin kiivaasti puolustamaan muiden eläinten rationaalisuutta. Voidakseen uskottavasti vaatia oikeudenmukaisuuden hyvettä sovellettavaksi myös toisenlajisten kohteluun oli pystyttävä kumoamaan stoalaisten väitteet siitä, että muut eläimet ovat aloga, ja sillä selvä. Esimerkki Porfyriokselta on valaiseva, myös logoksen kaksoismerkityksen kannalta:

”Koska se, mikä kielellä (glōtta) äännetään, totisesti on puhetta (logos), äännettiinpä se sitten barbaarin, kreikkalaisen, koiran tai naudan tavalla, ovat äänelliset eläimetkin osallisia järjestä / puheesta (logos) – ihmiset ääntelevät ihmisten tavan mukaan, eläimet taas sellaisten tapojen mukaan, mitä jumala ja luonto on kunkin osaksi suonut. Ja jos me emme heitä ymmärrä, mitä sitten? Eiväthän kreikkalaiset ymmärrä intialaisiakaan, tai Αttikassa kasvaneet skyyttien, traakialaisten tai syyrialaisten puhetapaa. Yhden ihmisryhmän sanailu kuulostaa toista kieltä puhuvien korviin samalta kuin kurkien huuto.”[4]Τοῦ τοίνυν ὑπὸ τῆς γλώττης φωνηθέντος, ὅπως ἂν καὶ φωνηθῇ, εἴτε βαρβάρως εἴτε ἑλληνικῶς εἴτε κυνικῶς … Continue reading

skyrian-horse-at-ari-plateau-photo-by-g-giannelos
Pienikokoinen, äärimmäisen uhanalainen skyroksenhevonen on elävä muinaisjäänne: sen arvellaan periytyvän antiikin ajan hevosroduista.
Kuva: G. Giannelos / Δήμος Σκύρου – Municipality of Skyros

Mikä siis oikein on tämä monipolvinen logos – sana, puhe, laskelma, sanojen muodostama toteamus, sanoista koostuva kertomus tai teoria, selvitys, peruste, järki – jonka omistajuuden ihminen on niin kovasti pyrkinyt pitämään itsellään? Sanan merkitysjuurena on (esimerkiksi marjojen, sadon, valiojoukon) poimimista, (lukumäärien) lukemista eli laskemista ja lopulta puhumista merkitsevä verbi legein. Aristoteleen aikaan tultaessa logoksen käsitteellisiksi vastapareiksi ovat jo vakiintuneet toisaalta ergon (jolloin logos on jotakin teoreettista ja puheen/kielen tasolla olevaa – ja ergon tekoja, käytäntöä ja jotakin ”todellista”, konkreettista), toisaalta niin ikään sanoja, puhetta ja kertomusta tarkoittava mythos (jolloin logos painottuu järjen, argumentaation, toden, faktuaalisuuden ja analyyttisen kielenkäytön/ajattelun suuntaan – autoritatiivista, eeppistä, fiktiivistä ja lopulta jopa ”valheellista” mythosta vasten).[5]Logoksen ja mythoksen suhteesta lisää ks. Robert Fowler: ”Mythos and Logos”, The Journal of Hellenic Studies, vol. 131 (2011).

Näin logoksen merkitykseksi voisi haarukoida jotakin sellaista kuin kielellisen kyvyn, joka mahdollistaa symbolisen ajattelun ja keskustelun – esimerkiksi juuri asioiden hyödyllisyydestä, vahingollisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, niin kuin Aristoteles sanoo.

Seinämaalaus Delokselta, n. 100 eKr. Kuva: Liisa Kaski Deloksen arkeologinen museo
Seinämaalaus Delokselta, n. 100 eKr.
Kuva: Liisa Kaski
Deloksen arkeologinen museo

Kielitieteen näkökulmasta symbolisuus on kielen yksi välttämätön ominaispiirre. Tämä tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että kielellisen merkin (esim. sana hevonen) ja sen tarkoittaman merkityksen (se kaunis, suurehko, hyvin kauan sitten ihmisen rinnalleen valjastama surusilmäinen kavioeläin) välillä ei ole mitään ns. luonnollista yhteyttä, vaan yhteys on sopimuksenvarainen, kieliyhteisön jäsenten kesken muovautunut ja heidän yhteisesti tunnustamansa.[6]Kielen määritelmästä ja symbolisuudesta esim. Fred Karlsson: Yleinen kielitiede, Gaudeamus 2008, 1–14.

Alussa mainitun hevostutkimuksen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että – satojen vuosien vastaväitteistä huolimatta – hevonen kykenee 1) muodostamaan ihmisen kanssa sopimuksen siitä, että tietty symboli tarkoittaa tiettyä asiaa (loimi pois / loimi päälle) ja 2) hyödyntämään sopimuksenvaraista symbolia kommunikoidakseen ihmiselle, miten toivoo tämän toimivan kulloisessakin tilanteessa (minun on kylmä, puethan loimen). Miten on siis Aristoteleen väitteen laita, että ihminen on logoksineen maailmassa yksin? Nauravatko sille jo hevosetkin?

Kenties eläinsuhteemme remontti pitääkin aloittaa sen loogisilta juurilta, kreikan kielestä. Jostain syystä nimittäin tuo aikansa elänyt määre, jolla muut eläimet erotettiin omaksi ihmisestä eroavaksi ryhmäkseen, fossilisoitui myöhempään kreikkaan muodossa alogo – kaventuneena merkityksenään, uskokaa tai älkää, hevonen.

Korinttilaista keramiikkaa 500-luvun alusta eKr. Kuva: Wikimedia Commons Staatliche Antikensammlungen, München
Korinttilaista keramiikkaa 500-luvun alusta eKr.
Kuva: Wikimedia Commons
Staatliche Antikensammlungen, München


Artikkelin otsikkokuva: Horsefly Films / Skyros Island Horse Trust

Alaviitteet

Alaviitteet
1 Kaikki on tietysti suhteellista. Tutkimusten (esim. Bastian & al. 2012 ja Kupsala & al. 2016) mukaan meillä ihmisillä on taipumus havainnoida tarkemmin ja arvottaa korkeammalle sellaisten eläinlajien älykkyyttä, joita emme esimerkiksi syö. Koiran ja sitä älykkyystutkimuksissa jopa paremmin pärjäävän sian mielellisiä kykyjä koskevien maallikkoarvioiden ero on tästä hyvä esimerkki. Lemmikkieläinten joukossa hevonen saatetaan mieltää vähän ”tyhmäksi”, mutta toki useimmat ihmiset pitävät sitä vaikkapa lehmää älykkäämpänä – mikä taas ei perustu oikeastaan muuhun kuin kulttuurimme tuottamiin eroihin kyseisten eläinlajien yhteiskunnallisessa asemassa.
2 Politiikka I, 1253a8. Aristoteleen teoksista välittyvää eläinkuvaa ei tietenkään voi palauttaa tähän yhteen Politiikan kohtaan, eikä tarkoitukseni tässä kirjoituksessa ole avata niinkään sitä, mitä Aristoteles itse ajatteli toisenlajisten eläinten henkisistä kyvyistä tai mikä on juuri hänen ilmaisemiensa käsitysten tausta ja syntyhistoria – pikemminkin lähestyn asiaa nykyajan näkökulmasta, siitä perinnöstä käsin, jota me nykyiset kannamme mukanamme ja jonka referenssipisteitä mieluusti haetaan ja löydetään Aristoteleen tyyppisten auktoriteettihahmojen yksittäisistä lauseista.
3 Lukuvinkkinä John Heath: The Talking Greeks. Speech, Animals, and the Other in Homer, Aeschylus, and Plato. Cambridge University Press, 2005.
4 Τοῦ τοίνυν ὑπὸ τῆς γλώττης φωνηθέντος, ὅπως ἂν καὶ φωνηθῇ, εἴτε βαρβάρως εἴτε ἑλληνικῶς εἴτε κυνικῶς ἢ βοϊκῶς, λόγου γε ὄντος μέτοχα τὰ ζῷα τὰ φωνητικά, τῶν μὲν ἀνθρώπων κατὰ νόμους τοὺς ἀνθρωπείους φθεγγομένων, τῶν δὲ ζῴων κατὰ νόμους οὓς παρὰ τῶν θεῶν καὶ τῆς φύσεως εἴληχεν ἕκαστον. Εἰ δὲ μὴ ἡμεῖς ξυνίεμεν, τί τοῦτο; Οὐδὲ γὰρ τῆς Ἰνδῶν <φωνῆς>οἱ Ἕλληνες οὐδὲ τῆς Σκυθῶν ἢ Θρᾳκῶν ἢ Σύρων οἱ ἐν τῇ Ἀττικῇ τραφέντες· ἀλλ’ ἴσα κλαγγῇ γεράνων ὁ τῶν ἑτέρων τοῖς ἑτέροις ἦχος προσπίπτει. – Porfyrios, Pidättäytyminen sielullisten tappamisesta III, 3. Porphyre: De l’abstinence, livres II-III, ed. Jean Bouffartigue & Michel Patillon, Les Belles Lettres, Paris 1979.
5 Logoksen ja mythoksen suhteesta lisää ks. Robert Fowler: ”Mythos and Logos”, The Journal of Hellenic Studies, vol. 131 (2011).
6 Kielen määritelmästä ja symbolisuudesta esim. Fred Karlsson: Yleinen kielitiede, Gaudeamus 2008, 1–14.
1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Tuomas Salo
5 vuotta sitten

Koko logos-keskustelu sai 100-luvulla jKr. uuden käänteen, kun kirkon piirissä syntyi erimielisyyksiä Johanneksen tulkinnasta. Haukuttiinpa myös erästä tämän evankeliumin hylännyttä ryhmittymää alogeiksi viitaten evankeliumin alusta johdettuun Logos-oppiin.