Klassikot: Thukydides, Ovidius – ja Bob Dylan

Bob Dylan sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon eikä tähän päivään (lokakuun viimeinen viikko) mennessä ole ilmoittanut, mitä mieltä hän siitä on. Päätin postata lyhyesti tiedon, että tämä kirjallisuuden nobelisti arvostaa (tai on sanonut arvostavansa) Thukydidestä, mutta sainkin havaita, että Ovidius on se klassikko, jolle Dylan on eniten suoranaisesti velkaa.

Nuori Bob Dylan oli kuin tummahiuksinen kerubi, vanha on kuin Ramses II Kairon Egyptiläisen museon muumiohuoneessa. Mies, joka eräässä vuosituhannen vaihteen haastattelussa kertoi tuntevansa kulkevan kuin Pompejin raunioissa, elävänsä hesiodoslaisittan rauta-aikaa. Tietysti olin kuullut ja kuunnellut sellaisia kappaleita kuin Like A Rolling Stone ja Mr. Tambourine Man, mutta (lievä) Dylan-herätys aikuisella iällä tapahtui pohjoismaisessa konferenssissa, jossa eräs taitava retoriikan tutkija soitti ja tulkitsi pitkälle aamuyöhön Dylan-bootlegeja eli Dylanin konserttien laittomasti nauhoitettuja taltiointeja. Kuuntelin lauluja tekstien kanssa ja tajusin, että Robert Zimmermanin intuitio toimi hänen valitessaan taiteilijanimekseen Dylanin – samanlaista pakotonta sanaryöppyä kuin Dylan Thomasilla.

Lainasin Bob Dylanin omaelämäkerran (Chronicles: Volume One, 2004) ja  kiinnitin luonnollisesti huomiota siihen, että Dylan kertoo lukeneensa antiikin klassikkoja parikymppisenä, juuri muutettuaan New Yorkiin ja asuessaan vähän siellä sun täällä, kerran myös kirjallisesti sivistyneen ystävän nimeltä Ray Gooch (ehkä Dylanin keksimä hahmo?) luona. Dylan luki Goochin kirjahyllystä romanttisia runoilijoita (Shelley, Byron), mutta myös keskiajan filosofiaa todeten, että monet filosofien kirjoista olivat liian suuria, kuin valtavia kenkiä, jotka oli tehty jättiläisille (hyvä vertaus!). Antiikin klassikoita hän mainitsee seuraavasti:

Kirjoja kuten […] The Twelve Caesars, Tacituksen luennot ja kirjeet Brutukselle. Perikleen Ideal State of Democracy, Thukydideen The Athenian General – kertomus joka nostatti ihon kananlihalle. Se on kirjoitettu neljäsataa vuotta ennen Kristusta ja selittää, että ihmisluonto on aina kaiken paremman vihollinen. Thukydides kirjoittaa myös siitä, miten sanojen tavanomainen merkitys on hänen aikanaan muuttunut, miten teot ja mielipiteet saattavat vaihtua toiseksi silmänräpäyksessä. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut hänen aikojensa ja minun välissä […] Ovidiuksen Muodonmuutoksia, kammottava kauhutarina […] Loputtomia kirjarivejä – Sofokleen kirja jumalien luonteesta ja tarkoituksesta – miksi sukupuolia on vain kaksi.

– Bob Dylan, Muistelmat, osa I, s. 42. Suom. Erkki Jukarainen 2005

’Kaksitoista keisaria’, Perikleen teos ’Demokratian ihannevaltio’ – mitä ihmettä? Suomentaja on tarkoituksella jättänyt kääntämättä nämä oudot kirjojen nimet. Löysin antiikintutkija ja dylanologi Richard F. Thomasin artikkelin ’The Streets of Rome: the Classical Dylan’ (2012), [1] Brockliss, William et al. (2012) Reception and the Classics: An Interdisciplinary Approach to the Classics, Yale Classical Studies 36 (Cambridge: Cambridge University Press, 2012), 134–162. jossa hän avaa kirjannimiä, mutta hänen artikkelinsa hämmästyttävin anti on kuitenkin se, mitä Dylan ei kerro antiikin kirjallisuuden harrastuksestaan: Dylan on ottanut Ovidiuksen teoksista Tristia (’Surullisia lauluja’) ja Epistulae ex Ponto (’Kirjeitä Mustaltamereltä’) [2] Timo Partanen on kääntänyt yhden kirjeen ’Mustanmeren kirjeistä’ Folium classicumissa (nro 77) 2010. suoraan lauseita lauluihinsa – tietysti teosten käännöksistä.

Mutta palataan ensin noihin Dylanin mainitsemiin teoksiin. Ovidiuksen Muodonmuutoksia, ’kamala kauhutarina’, on tietysti selkeä viittaus, kun taas ’Kaksitoista keisaria’ viitannee Suetoniuksen teokseen De vita Caesarum (suomennettu nimellä Rooman keisarien elämäkertoja). ’Tacituksen luennot ja kirjeet Brutukselle’ ovat puolestaan todennäköisesti Tacituksen Dialogus de oratoribus, jossa Brutuskin mainitaan. Toisaalta Ciceron kirjekorpuksessa on säilynyt useita kirjeitä Brutukselle (Ad Brutum I–II). Sofokles ei kirjoittanut teosta ihmisistä ja jumalista, mutta säilyneissä tragedioissa ihmisen rajallisuus ja heikkous vertautuu jumalien kuolemattomuuteen ja voimallisuuteen. (’Sukupuolia on kaksi’ – ilmeisesti viittaus Platonin Pitoihin (189c–193d), Aristofaneen puheeseen pallonmuotoisista alkuihmisistä?)

Perikleen teoksella (’Ateenalainen kenraali’) Dylan puolestaan viittaa mitä ilmeisemmin Thukydideeseen, Peloponnesolaissotien toisen kirjan tunnettuun hautajaispuheeseen, jossa Perikles käsittelee ateenalaista demokratiaa (2.35–46). Dylanille Peloponnesolaissota on ’kertomus joka nostatti ihon kananlihalle’ (’a narrative which would give you chills’) ja että teoksessa kuvataan sitä, kuinka ihminen aina vastustaa itseään parempaa (’it talks about how human nature is always the enemy of anything superior’).

Dylan nostaa Peloponnesolaissodista esille kohdan ensimmäisestä kirjasta, viittauksen sanojen äkilliseen merkityksen muutokseen – Dylania lainaten: ’miten sanojen tavanomainen merkitys on hänen aikanaan muuttunut, miten teot ja mielipiteet saattavat vaihtua toiseksi silmänräpäyksessä’. Thukydideen kontekstina on kahteen osaan jakautuneet kaupunkivaltiot, Ateenaa tai Spartaa – demokratiaa tai oligarkiaa – kannattavat puolueet:

Kaupungeissa riehui puoluetaisteluja, ja aloitteen tehneiden kaupunkien esimerkki yllytti sitten toisia menemään yhä pitemmälle ja turvautumaan ennen kuulumattomiin keinoihin ovelassa juonittelussa ja julmissa kostotoimissa. Myös sanojen tuttu merkitys tosiasioiden ilmaisuna muutettiin mielivaltaisesti. Järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin uhrautuvana uskollisuutena puolueelle, ja viisasta pidättyväisyyttä ilmeisenä pelkuruutena, kohtuullisuutta noudattava ihminen katsottiin akkamaisen araksi ja järkevästi käyttäytyvä veltoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi. Mieletöntä kiivautta pidettiin oikean miehen merkkinä ja varovasti suunnittelevaa moitittiin siitä, että hän aikoi torjua suunnitelman hyvän tekosyyn avulla.

– Thukydides, Peloponnesolaissota 3.82. Suom. J.A. Hollo

Thukydides puhuu yhtä lailla arvojen kuin sanojen merkitysten muuttumisesta ja toteaa myöhemmin: ’jalon luonteen imagestärkein ominaisuus, vilpittömyys, joutui naurunalaiseksi ja hävisi’, ’luonteettomat pääsivät […] yleensä voitolle; peläten omaa heikkouttaan […] he toimivat häikäilemättömästi, haluamatta joutua häviölle sanasodassa kekseliään vastustajansa kanssa’ (3.83). Jotenkin tästä tulee mieleen meneillään olevat, globaalisti vaikuttavat vaalit… [3]Jukaraisen suomennoksessa Dylan toteaa: ’Oli myös kirja Joseph Smithistä, autenttisesta amerikkalaisprofeetasta […]. Sekin kama kalpeni Thukydideen rinnalla. Hänen kirjansa sai koko huoneen … Continue reading

Antiikin kirjallisuudentutkija Michael Silk on todennut, että Peloponnesolaissota on Kreikan kirjallisuuden ensimmäinen huomattava teos, jonka lähestymistapa on puhtaasti ’skeptinen’ (sceptical), mikä tässä tapauksessa tarkoittaa hyväuskoisen vastakohtaa. Mutta Peloponnesolaissota henkii myös suurta pettymystä – politiikkaan, sotatoimiin, seassa kuitenkin valonpilkahduksia, kuten Perikleen hautajaispuhe (’me tottelemme viranomaisia ja lakeja, erityisesti niitä, jotka on säädetty vääryyttä kärsivien turvaksi’). Dylan kirjoittaa 60-luvun laulussaan It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding):

Darkness at the break of noon
Shadows even the silver spoon
The handmade blade, the child’s balloon
Eclipses both the sun and moon
To understand you know too soon
There is no sense in trying.

Laulussa on 16 kuusisäkeistä säettä ja viisi kolmesäkeistä lopetussäkeistöä. Teksti toimii itsessään, mutta vielä paremmin Dylanin esittämänä. Muistelmissaan hän kertoo lapsuudestaan Hibbinsissä, minnesotalaisessa kaivoskaupungissa toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan aikaan, jolloin atomisuoja oli amerikkalaisten tavallinen hyödyke.

Dylan toteaa:3992162_187

Meille kerrottiin myös, että venäläisiä saatettaisiin pudottaa laskuvarjolla kaupunkiimme koska hyvänsä. Niitä samoja venäläisiä, joiden rinnalla setäni ja enoni olivat taistelleet muutamaa vuotta aiemmin. Nyt heistä oli tullut hirviöitä ja he viiltäisivät kurkun ja polttaisivat meidät tuhkaksi. Se vaikutti omituiselta. Sellaisen pelon vallassa eläminen riistää lapselta elämänuskon. – Dylan, Muistelmat, s. 35. Suom. E. Jukarainen

… riistää elämänuskon – siitähän säkeet ’To understand you know too soon /
There is no sense in trying
’ kertovat…

Mutta nyt Ovidiukseen – tai ensin Vergiliukseen: edellä mainittu Richard F. Thomas aloittaa Dylan-artikkelinsa Vergiliuksella. Dylanin kappaleessa ‘Lonesome Day Blues’ on säe: ‘I am goin’ to teach peace to the conquered / I’m gonna tame the proud’, joka on lähes suora lainaus Allen Mandelbaumin eloisasta, paikoitellen tulkinnallisesta Vergilius-käännöksestä, Aeneiksen säkeistä 6.851–3: pacique imponere morem / parcere subiectis et debellare superbos.

Richard F. Thomas on yhdellä aukeamalla listannut Dylanin lainauksia Tristiasta ja ‘Mustanmeren kirjeistä’ (Thomas 2012, 140–1). Thomas ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka lainauksia havaitsi. Uusseelantilainen runoilija ja kirjoittamisen opettaja Cliff Fell sattui vuonna 2006 kuuntelemaan Dylanin Modern Times -levyä kädessään Peter Greenin Ovidius-käännös (siis luki Ovidiusta kuunnellen Dylania). Eräässä kappaleessa Dylan laulaa mm. ‘no-one can claim that I ever took up arms against you’ (Tristia 2.26) ja ‘to lead me off in a cheerful dance’ (Tristia 5.12) – jälkimmäisessä kohdassa Ovidius vertaa itseään mytologian Niobeen. Ovidiuksen on yhtä mahdotonta iloita kuin itkeväksi kallioksi muuttuneen Nioben johtaa iloista kuorotanssia. Fell julkaisi löytönsä paikallisessa lehdessä ja toinen dylanologi löysi niitä lisää. Kun Thomas itse jatkoi etsintää, tulokseksi saatiin kaikkiaan 19 suoraa lainausta Greenin Ovidius-käännöksestä.

Dylan osaa ilmeisesti kuitenkin hiukan latinaa. Hän oli ainakin jäsenenä Hibbingin lukion ‘latinakerhossa’ (Latin club). Tällaisia latinakerhoja on Yhdysvalloissa edelleen runsaasti. Latinan kielen lisäksi niissä opiskellaan antiikin kulttuuria ja tehdään matkoja Välimeren maihin.

tristia

Thomas muiden muassa samaistaa Dylanin nykyisen elämänmuodon maanpaossa eläneeseen Ovidiukseen, roomalaisrunoilijaan, joka kirjoitti surullisia laulujaan kaukana Roomasta, Mustanmeren rannalla. Toisaalta, sattumaa tai ei, Dylanin äidinpuoleiset sukujuuret ovat sieltä päin:

Alkuaan mummoni oli kotoisin Turkista ja oli purjehtinut Trabzon-nimisestä satamakaupungista Mustanmeren yli – muinaiset kreikkalaiset käyttivät merestä nimeä Euksinos Pontos. – Dylan, Muistelmat, s. 99. Suom. E. Jukarainen.

Euksinos Pontos (eli Eukseinos tai Euksenos Pontos – vieraille hyvänsuopa meri tai ulappa) –  kreikkaakin näistä Dylanin ‘kronikoista’ siis löytyy. Mainittakoon vielä, että Dylan kertoo myös tapaamisestaan tunnetun runoilijan Archibald MacLeishin kanssa, joka vertasi Dylanin ‘John Brown’-nimistä laulua kreikkalaiseen tragediaan. Laulu kertoo sotilaan äidistä. Kuuntelin kappaleen ja luin tekstin: se on mielestäni yksitasoinen ja ennalta-arvattava, ei todellakaan mitään Sofoklesta.

Muutenkin Dylan-innostukseni pysyy vakiintuneissa uomissaan. Hänellä on klassikkolaulunsa ja hänen muusikkouransa monipuolisuus jaksaa hämmästyttää: se muistuttaa kreikkalaisten jumalien tapaa ottaa alati uusia hahmoja – ei uutta imagoa, vaan syvällekäyvää muodonmuutosta (ajattelen jumalia Iliaassa, ovat milloin lintuja, milloin ihmisiä). Mutta Dylania on vaikea jaksaa kuunnella muutamaa kappaletta enempää. Toisaalta muistelmat, Chronicles, vakuuttaa Dylanin kuvailukyvystä ja siitä, miten poikkeuksellinen ihminen, tämä kreikkalaiseen Trebizondiin sukujuurensa ulottava amerikkalainen laulaja-lauluntekijä on.

Lopputulemana Dylanin antiikinharrastuksesta on se, että Dylan on selaillut Penguin-käännöstä, löytänyt sieltä sopivia säkeitä, ottanut niitä lauluihinsa – mikä intertekstuaalisuuden ja hakukonerunouden aikakautena on täydellisen ’sallittua’. Lisäksi hän on saanut dylanologeja tarttumaan Ovidiuksen käännökseen, ehkä muihinkin antiikin klassikoihin. Ja mitä tulee Thukydideeseen: Dylan on ehkä Peloponnesolaissotiakin lukenut vain sieltä ja täältä – vaatiihan sen lukeminen aikamoista taustatietoa Kreikan poliittisesta historiasta – löytänyt vaikuttavia kohtia, kuten ruton kuvauksen, imponoitunut. Tämä kertoo runoilijan avoimuudesta, kyvystä kohdata klassikko omakohtaisesti.

Antiikin klassikoita on aina luettu fragmentaarisesti – jo myöhäisantiikista alkaen, jolloin kompilaattorit, kuten Stobaios kokosivat sopivia lauseita eri otsikoiden alle. Dylanille itselleenkin on käynyt näin. Aikoinaan demokraattien presidenttiehdokkaaksi valittu Jimmy Carter siteerasi laulusta It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) ehkä sen tunnetuinta säettä:

That he not busy being born is busy dying.

Alaviitteet

Alaviitteet
1 Brockliss, William et al. (2012) Reception and the Classics: An Interdisciplinary Approach to the Classics, Yale Classical Studies 36 (Cambridge: Cambridge University Press, 2012), 134–162.
2 Timo Partanen on kääntänyt yhden kirjeen ’Mustanmeren kirjeistä’ Folium classicumissa (nro 77) 2010.
3 Jukaraisen suomennoksessa Dylan toteaa: ’Oli myös kirja Joseph Smithistä, autenttisesta amerikkalaisprofeetasta […]. Sekin kama kalpeni Thukydideen rinnalla. Hänen kirjansa sai koko huoneen värähtelemään inhottavalla ja voimallisella tavalla.’ Mutta alkuteoksessa on ’The stuff pales in comparison to Thucydides, too. The books make the room vibrate in a nauseating and forceful way’ (Chronicles: Volume One, p. 37). Dylan tarkoitti mielestäni kaikkia Ray Goochin kirjahyllyjen kirjoja tai luettelemiaan kirjoja – vaikka tietysti voimme puhua ja puhumme Peloponnesolaissotien luvuista ‘kirjoina’. Dylan toteaa, että hänen pitäisi varata huone jostakin lepokodista (rest home) voidakseen kunnolla perehtyä näihin kirjoihin. Jukarainen kääntää rest homen vanhainkotina, mikä on varmaan nykyenglannissa yleisempi merkitys, mutta ehkä Dylanilla oli mielessään entisajan leppoisat lepokodit.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments