Maa järisee, tulivuoret purkautuvat: 24.8.79 ja 24.8.2016

Aamulla 24.8.2016 kello 3.37 heräsin Roomassa siihen, että sänkyni tärisi, kattolamppu heilui ja kaapinovet kolisivat. Se tuntui kestävän todella kauan, vaikka järistys oli ohi ehkä kymmenessä sekunnissa. Syynä oli Roomasta noin 170 km päässä tapahtunut maanjäristys, jonka vahvuus oli Richterin asteikolla 6.0. Tuntia myöhemmin tuli toinen, melkein yhtä iso järistys, joka pelotti vielä enemmän: ihminen on todella pieni ja avuton luontoäidin osoittaessa voimiaan. Pienemmät jälkijäristykset ovat tuntuneet aina silloin tällöin vielä Roomassakin ja niitä on ollut järistysalueen keskuksessa pitkälti yli 2500 tuon aamuhetken jälkeen. (Italian geofysiikan ja vulkanologian instituutin sivuilta löytyy runsaasti tietoa, mm. joka aamu päivitys tilanteesta, tosin pääosin italiaksi.)

Tiedenainen ryhtyi tietysti ottamaan selvää mitä oli tapahtunut ja missä, kuinka voimakas järistys, kuinka lähellä tai kaukana asutuskeskuksista, jne. Tieto siitä, että Rooma sijaitsee kaukana aktiivisimmista seismisistä alueista ja että täällä harvoin tapahtuu pahoja vahinkoja, rauhoitti hiukan. Nopeasti selvisi, että pienehköt, eristäytyneet vuoristokaupungit Umbrian ja Marchen rajamailla, varsinkin Accumoli ja Amatrice, olivat pahimmin vaurioituneita. Yö on paha aika järistyksen yllättää ja uhrien määrä on noussut korkeaksi.

Päivä, jolloin tämä Italian viimeisin iso maanjäristys tapahtui, oli enteellinen, koska noin kaksi tuhatta vuotta sitten eli 24.8.79 tulivuori Vesuvius purkautui Napolin eteläpuolella. Se tuhosi ympäristöstään kaksi antiikin kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin. Samainen alue oli kärsinyt voimakkaasta maanjäristyksestä 17 vuotta aiemmin 62 jaa. Seismisyys ja tuliperäisyys käyvät käsi kädessä.

Maanjäristyksiä ja niiden syitä

Vaikka antiikin aikana ei tunnettu maanjäristyksiä aiheuttavien mannerlaattojen liikkeiden tai tulivuorten purkausten mekanismeja, niin tuskin keneltäkään jäi huomaamatta se, että maa järisee, talot romahtavat tai että tulivuori syytää ilmaan tuhkaa ja kiveä. Antiikin kirjallisissa lähteissä on runsaasti mainintoja aikansa tunnetun maailman erilaisista luonnonkatastrofeista. Ne tulkittiin useimmiten enteiksi suurista tulevista tapahtumista tai merkeiksi jumalien vihasta tai epäsuosiosta. Monissa lähteissä mainitaan huomattavia aineellisia tuhoja ja ihmishenkien menetyksiä.

Muutamissa rakennuspiirtokirjoituksissa on muistettu korjaustöitä, joiden syyksi on mainittu maanjäristys. Roomasta esimerkiksi on löydetty tämä teksti, jossa muistetaan pienen pyhäkön korjauksia luultavasti vuoden 51 jaa. maanjäristyksen jäljiltä (CIL VI 40415. Alkuperäinen löytyy Epigraphik-Datenbank Clauss-Sabystä.) Tämä järistys tunnetaan myös muista lähteistä, mm. Tacituksen Keisarillisen Rooman historiasta (kirja XII).

Eräs toinen piirtokirjoitus on löydetty aivan vuoden 2016 tuhoalueen läheltä Abruzzosta ja siinä kerrotaan, että kylän mensa ponderarium eli pöytä, jossa oli mittojen ja painojen mallit, oli korjattu maanjäristyksen aiheuttamien tuhojen jäljiltä kahden veljeksen rahoittamana (CIL IX 3046. Alkuperäisen lähde sama kuin edellä.) Tätä järistystä ei ole pystytty ajoittamaan.

Pompejia vuonna 62 tuhonnut maanjäristys ulottui myös muualle Campanian maakuntaan. Filosofi ja kirjailija Lucius Anneus Seneca kuvasi Naturales quaestiones -teoksessaan pian tapahtuman jälkeen maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja samalla pohtien myös maanjäristysten esiintymistä, tyyppejä, tuhovoimaa sekä syitä. (Maanjäristyksiä käsittelevä kirja VI löytyy latinaksi täältä ja ja englanniksi käännettynä täältä.) Sekä Senecan että muiden roomalaisten kirjailijoiden havainnot maanjäristyksien tyypeistä ja esiintymisestä vastaavat hyvinkin tarkasti sitä, mitä moderni tiede on saanut selville. Maanjäristykset syyt jäivät antiikin tiedemiehille kuitenkin hämärän peittoon: Senecan mukaan ne johtuivat maan alle jääneestä ilmasta, joka pyrki väkivaltaisesti ulos. Hänen käsityksensä pohjatuivat jo aikaisempiin, hellenistisen maailman filosofien pohdintoihin. Laattatektoniikan keksimistä joudittiin odottamaan 1900-luvulle saakka.

Vuoden 62 maanjäristyksen hetki on ikuistettu myös erään pompejilaisen yksityistalon kotialttarissa olleeseen reliefiin, jossa temppelitkin sortuvat kuin korttitalo (kuva: Wikimedia Commons). Tuhon jälkiä oltiin ehkä vielä korjaamassa vuonna 79 Vesuviuksen purkautuessa, mutta on myös luultavaa, että purkausta edelsi maanjäristyksiä ja että ainakin osa rakennustöiden jäljistä liittyy niiden aiheuttamiin vahinkoihin.

Maailmanhistorian kuuluisin tulivuoren purkaus

Vesuviuksen purkaus vuonna 79 on myös modernin tieteen kannalta merkittävä tapahtuma, sillä sitä voidaan pitää tulivuorien tutkimuksen eli vulkanologian alkuna. Tuona kohtalokkaana elokuun päivänä läheisessä Misenumin laivastotukikohdassa oli paikalla nuori Gaius Plinius Caecilius Secundus (eli Plinius nuorempi), joka tarkkaili purkauksen kulkua ja myöhemmin aikuisena tallensi muistikuvansa kirjeeseen jo aiemmin mainitulle historioitsija Tacitukselle. (Teksti eli kirje numero 16 löytyy latinankielisenä täältä. Marja Itkonen-Kailan suomennoksena puolestaan löytyy täältä, alkaen sivulta 63.)

Plinius kuvaa elävästi, miten purkaus alkaa räjähdyksellä ja nostaa korkealle taivaalle sienimäisen tai – Pliniuksen mukaan – pinja-männyn muotoisen pilven. Vulkaaninen tuhka, kevyt hohkakivisora ja isommat kivenkappaleet satoivat pääosin Vesuviuksesta etelään ja kaakkoon tuulen suunnan mukaan. Merenranta vetäytyi kauemmas maasta – on myös ehdotettu, että purkauksen yhteydessä olisi ollut jonkinlainen tsunami, josta tosin ei ole muuta todistusaineistoa kuin tämä Pliniuksen kuvaus. Yön pimeydessä vuoren rinteillä näkyi liekkejä. Seuraavana päivänä purkaus edelleen jatkui ja kiviä ja tuhkaa satoi edelleen. Tämä on yksi merkittävä tulivuorenpurkauksen tyyppi ja sitä kutsutaan edelleenkin pliniaaniseksi.

Vesuviuksen alueella tehtyjen kaivausten ja muiden havaintojen perusteella nykyään tiedetään, että purkaus alkoi Pliniuksen mainitsemalla räjähdyksellä sekä sienimäisellä pilvellä. Räjähdyksen vuoren uumenista tuoma kiviaines satoi tuhkana ja sorana Pompejiin ja sen ympäristöön jopa muutaman metrin paksuiseksi kerrokseksi, joka lopulta painollaan romautti kattoja. Samalla satoi myös isompia kiviä eli ns. vulkaanisia pommeja. Myöhemmin pilven energia loppui ja se romahti alas vieden mahdollisesti mukanaan myös osan vuoren rinnettä. Tästä muodostui kuuma kiven, tuhkan ja kaasun sekainen pilvi, joka jopa 80 km/t vauhtia vyöryi alas vuoren rinnettä. Tällaisia pyroklastisia hyökyjä tiedetään olleen kuusi ja niistä yksi aiheutti Pompejin lopullisen tuhon vyöryessään kaupungin yli: se romautti vielä pystyssä olleita rakennuksia ja tappoi mennessään kaiken elävän.

Kuvassa näkyy alinna Pompejiin satanutta hohkakivisoraa ja sen päällä vaalean- ja tummanharmaita tuhkakerroksia pyroklastisesta hyö’ystä. Kerrosten päällä on kaatunut seinä, jonka perusteella tuhkapilven nopeus on voitu laskea eli miten paljon nopeutta tarvitaan törmäyksessä, joka on kaatanut seinän ja siirtänyt sen tuolle etäisyydelle. (Kuva kirjoittajan.)

Pompejin kuuluisat kipsivalokset uhreista liittyvät tähän vaiheeseen. Hyöky muodosti ohuehkon tiiviin tuhkakerroksen, joka säilytti uhrin muodon, vaikka itse ruumis on aikaa myöden hävinnyt miltei kokonaan – onkalo tuhkassa täytettiin kipsillä ja valos kaivettiin esiin. Viimeaikaiset tutkimukset moderneilla kuvaustekniikoilla ovat osoittaneet, että valoksissa on jäljellä usein paljon enemmän luurankoa kuin on kuviteltu. (Hyvä raportti kuvineen löytyy mm. Daily Mailin tiedesivuilta.) Kaupungista on löydetty noin 1200 uhrin jäännökset – on todennäköistä, että varsin monet kaupungin asukkaat ehtivät poistua turvallisemmille alueille. Melbournen museossa vuonna 2013 pidetyn Pompeji-näyttelyn yhteydessä tehtiin erittäin tarkka rekonstruktiovideo purkauksen kulusta, joka kannattaa katsoa.

***

Pliniuksenkin kuvaukseen liittyy olennaisesti inhimillinen tragedia. Hän oli käymässä Misenumissa setänsä, Plinius vanhemman luona, joka lähti ystäviensä pyynnöstä avustamaan pelastustöissä. Setä kuitenkin menehtyi jäätyään loukkuun Napolinlahden eteläpuolella sijaitsevan Stabiaen kaupungin lähelle – veljenpoika epäilee hänen kuolleen savuun ja myrkkykaasuihin. Auttajistakin voi tulla uhreja.

Pompeji ja Herculaneum vajosivat purkauksen jälkeen unholaan yli tuhanneksi vuodeksi, kunnes kaivaukset alkoivat 1700-luvulla. Uskomattoman hienon roomalaisesta arkielämästä kertovan arkeologisen aineiston lisäksi kaupungit ovat myös omalla tavallaan muistomerkki kaikille luonnonmullistuksissa menehtyneille. Ihmisen itsepäisyydestä ja peräänantamattomuudesta (tai tyhmyydestä?) kertoo se, että maanjäristys- ja tuliperäisillä alueilla edelleen asutaan Italiassa ja kaikkialla muuallakin maailmassa. Vaikka katastrofi kohtaa, kaupungit rakennetaan ja asutetaan uudelleen, mullistuksen kauhut ja surut unohdetaan kunnes uusi tapahtuma nostaa ne jälleen mieliin. Ihmiskunta on toiminut pääasiassa Senecan esittämien periaatteiden mukaan: ihminen ei voi lopettaa maanjäristyksiä tai edes täysin poistua niiden vaivaamilta alueilta, mutta hän voi voittaa pelkonsa ja jatkaa elämäänsä.

Muistamme kaikkia menneissä ja nykyisissä luonnonmullistuksista kärsineitä ja niissä menehtyneitä!

Artikkelin pääkuvassa Vesuvius Pompejin forumin takana vuonna 2011. Kuva kirjoittajan.