Hannu Riikonen jäi viime keväänä eläkkeelle yleisen kirjallisuustieteen professuurista Helsingin yliopistossa. Yksi hänen erityisalojaan on antiikin kirjallisuus. Hänen jäähyväisluentosarjaansa seurasivat nykyiset ja entiset oppilaat. Helsingin Sanomat uutisoi hänen eläkkeelle lähtemisestään pitkällä lehtijutulla.
Keisari satiirikkona ja muita tutkimuksia Euroopan kulttuuriperinnöstä (SKS 1998) on kokoelma Riikosen suomenkielisiä artikkeleita kahdenkymmenen vuoden ajalta. Ei siis aivan tämän kvartaalin julkaisuja. Mutta kaikki asiat eivät vanhene yhdessä sesongissa.
Riikonen kirjoittaa suvereenisti antiikin runoudesta, satiireista ja romaaneista ja yhtä lailla Robinson Crusoesta, Wagnerista, Marxista ja 1940-luvun uusklassismin ideologiasta. Kirjasta selviää esimerkiksi se, että Karl Marx oli alun perin antiikintutkija. Marx mm. käsitteli väitöskirjassaan kahden antiikin ’materialistin’, Demokritoksen ja Epikuroksen, filosofioiden eroja.
Kirjassa on kiinnostava artikkeli keisari Julianuksen kreikaksi sepittämästä satiirista Symposion (tunnetaan myös nimellä Kaisares eli Keisarit). Julianus kuului keisarilliseen sukuun ja nousi vuonna 361 keisariksi serkkunsa Constantius II:n kuoltua. Kuten tunnettua, Julianus kasvatettiin kristityksi, mutta hän kääntyi ’hellenismiin’; tämän vuoksi jälkimaailma muistaa hänet nimellä Julianus Apostata eli Luopio. Symposion-satiirissa hän kuvaa Olympokselle nousseiden Rooman hallitsijoiden pitoja. Paikalle saapuu keisareita, joita Julianus kuvaa pilkaten tai kiittäen. Ihailemaansa filosofikeisaria Marcus Aureliusta hän ylistää, kristinuskoon kääntynyttä Konstantinusta ei päästetä ulko-ovea pidemmälle.
Kiehtova on myös Riikosen kirjoitus uusklassismista 1940-luvun Suomessa ja erityisesti Edwin Linkomiehestä. Linkomies oli monessa mukana. Hän toimi Helsingin yliopiston latinan professorina, jatkosodan aikaan pääministerinä, ja sotasyyllisyysvankeutensa jälkeen Helsingin yliopiston rehtorina. Riikonen analysoi antiikin tradition näkökulmasta Linkomiehen puhetta Väinö Aaltosen reliefin ”Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden” paljastustilaisuudessa vuonna 1940. (Reliefi vaurioitui pahasti pommituksissa 1944 – erityisesti marmoriin imeytyneestä ja sitten jäätyneestä sammutusvedestä – mutta torso on edelleen Helsingin yliopiston juhlasalin lämpiössä ja reliefistä kopio yliopiston juhlasalissa). Samoin Riikonen pohtii Linkomiehen muistelmia Vaikea aika roomalaisen omaelämäkerrallisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Linkomies muistetaan mahtipontisena puhujana. Riikonen siteeraa Gunnel Steinbytä, joka muisteli Linkomiehen esiintymistä Suomen Rooman instituutin avajaisissa; aluksi Linkomies oli puhunut suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi, mutta
”laajalla imperaattorineleellä hän laittoi paperinsa yhteen ja pisti ne ostentatiivisesti povitaskuun. Ja hän jatkoi, nyt ilman käsikirjoitusta, kaunissointuisella ja sujuvalla latinalla. Yleisön läpi kävi kohaus. Sisältöä ymmärsivät hyvin vain harvat, mutta sanojen melodiaa seurattiin imponoituneina ja hieman huvittuneina. Se oli hetki joka löi loven jäykkään juhlatilaisuuteen sitä häiritsemättä.” [1]suomennos Riikoselta s. 244 n. 6
Riikonen kirjoittaa useassa artikkelissa Edward Gibbonista (1737-1794), joka tunnetaan Rooman tuhoa selittävästä järkäleestä Decline and Fall of the Roman Empire. Gibbonin Decline and Fall on jättänyt pitkän varjon myöhempiin yrityksiin selittää Rooman valtakunnan hajoamista. Decline and Fall -teoksen ohella Riikonen analysoi Gibbonin omaelämäkertaa. Gibbon opiskeli Oxfordissa, mutta pettyi 1700-luvun loppupuolen yliopistomaailmaan. Eräästä opettajastaan Gibbon toteaa, että tämä muisti palkkasaatavansa, mutta unohti opetusvelvollisuutensa. Toinen opettaja ei antanut opetusta juuri lainkaan, vaan viihtyi mieluummin Lontoossa. Lisäksi tutkimuksen sijaan collegen jäsenet puhuivat politiikkaa ja kertoivat skandaalijuttuja. Gibbon sai innostuksensa yliopiston ulkopuolelta kirjoista ja Italian matkaltaan. Gibbon kirjoittaa, kuinka hän sai Rooman kaupungista syvän elämyksen ja virikkeen tutkimukseensa:
”… kahdenkymmenen viidenkään vuoden jälkeen en voi unohtaa enkä kunnolla ilmaista niitä tunteita, jotka järkyttivät mieltäni, kun ensi kertaa lähestyin Ikuista Kaupunkia ja saavuin sinne. … ja useita hurmion päiviä kului tai pikemminkin niistä iloittiin ennen kuin kykenin laskeutumaan viileään ja yksityiskohtaiseen tutkimukseen.” [2]suomennos Riikoselta s. 259
Gibbonin kuvaus osoittaa, miten tärkeää on innostus. Pelkkä hurmio ei kuitenkaan riitä, vaan on laskeuduttava viileään puurtamiseen. Riikosen ote on hyvä esimerkki innosta ja uurastamisesta. Helsingin yliopiston nostattavimpia asioita minulle ovat olleet Hannu Riikonen ja yliopistoliikunta (Unisport). Riikosen jäätyä eläkkeelle on jäljellä yliopistoliikunta.
Artikkelin pääkuva: Julianus Apostata johtaa uskonlahkojen neuvotteluja (Julian the Apostate presiding at a conference of sectarians, Edward Armitage 1875). Walker Art Gallery, National Museums, Liverpool.