Delfiineistä ja ihmisistä

… mutta mitään jumalallisempaa kuin delfiini ei ole vielä syntynyt; sillä delfiinit todella olivat entisaikaan ihmisiä, asuivat kaupungeissa kuolevaisten miesten kanssa, mutta Dionysoksen tahdosta vaihtoivat asuinsijansa mereen ja sonnustautuivat kalan hahmoon. Mutta delfiini on säilyttänyt inhimillisyytensä niin teoissaan kuin ymmärryksessään; yhä edelleen sen sisimmässä on tallessa oikeamielinen ihminen. – Oppianos, Halieutika I, 648–653.^[1]δελφίνων δ᾽ οὔπω τι θεώτερον ἄλλο τέτυκται· / ὡς ἐτεὸν καὶ φῶτες ἔσαν πάρος ἠδὲ πόληας / ναῖον ὁμοῦ … Continue reading

Juhannuksen alla netissä levisi huhu, jonka mukaan Särkänniemen delfiinejä oltaisiin siirtämässä Ateenan kupeessa sijaitsevaan laittomaan delfinaarioon. Attiko Zoologiko Parkon yhteydessä toimivan laitoksen varjopuolet pulpahtivat heti esiin: delfiiniesitykset on muun eläinsirkustoiminnan ohella Kreikassa kielletty, joten delfinaariota uhkaavat isot sakot ja teoriassa jopa sulkeminen; talouskriisin takia eläinpuistolla on ollut muutenkin vaikeuksia ruokkia eläimiään; delfinaariossa tapahtuneita delfiinikuolemia on salailtu; altaat ovat liian matalat; ja niin edelleen. Sinänsä tyypillisiä eläintarhaviihteen ongelmia, mutta antiikintutkijalle ajatus altaaseen vangituista delfiineistä juuri Kreikassa tuntuu erityisen groteskilta. Miksi näin?

Delfiini on eläin, jota antiikin maailmassa ei pääse pakoon. Minolaisista freskoista mykeneläisiin koruihin, arkaaisiin vaaseihin, klassisiin rahoihin, sinetteihin ja roomalaisajan mosaiikkeihin asti se on kreikkalaisen taiteen lempiaiheita. Jumalista delfiini liittyy erityisesti Poseidoniin, Apolloniin ja Dionysokseen, ja delfiinin ja ihmisen välisestä suhteesta kertova tarinaperinne on rikas alkaen Herodotoksesta ja Aristoteleesta, päätyen Plutarkhokseen, Ailianokseen ja aina pyhimyslegendoihin asti. Kun kreikkalaisten ykkössankari, merenjumalattaresta syntynyt Akhilleus tekee troijalaisista hakkelusta, Homeros vertaa häntä kalaparven kimppuun ryntäävään delfiiniin.^[2]Ilias, 21. laulu, säkeet 20–26. Neuvokas Odysseus puolestaan kantaa delfiinin kuvaa kilvessään ja sinetissään, koska hänen pienen poikansa oli joukko delfiinejä kerran pelastanut hukkumiselta.^[3]Tieto on peräisin 500-luvun alussa eKr. eläneeltä lyyrikko Stesikhorokselta, ja sitä referoi Plutarkhos kirjoituksessaan Eläinten älykkyydestä, s. 73–74. – Plutarkhos: Eläinten … Continue reading

Sana delfiini (δελφίς) juontaa juurensa kohtua merkitsevään kreikan sanaan δελφύς. Selitystä yhteydelle on haettu niin eläimen muodosta kuin siitä yksinkertaisesta seikasta, että (naaraspuolinen) delfiini on merieläimeksi poikkeuksellisesti, joskaan ei ainutlaatuisesti, kohdukas. Asiaa mutkistaa yhteys Delfoihin, maailman keskipisteenä tunnettuun Apollonin oraakkelipaikkaan, jonka nimi niin ikään palautunee kohtua merkitsevään sanaan.^[4]Beekes, Etymological Dictionary of Greek: hakusanat δελφίς, δελφύς, Δελφοί, ἀδελφεός. Varhaisessa homeerisessa hymnissä Apollonille kuvataan, kuinka jumala itse muuntautuu delfiiniksi ja ohjaa laivallisen kreetalaisia kauppiaita vasta perustamaansa pyhäkköön papeiksi. Apollonia palvottiin paikoin myös Delfoin ulkopuolella epiteetillä Delfinios, delfiini-Apollon. Kenties Apollonin myötä, tai ehkä koetun todellisuuden pohjalta, delfiineihin liitetään myös rakkaus musiikkiin.

Dionysos, joka isännöi Delfoin pyhäkköä talvella ja pitää muodonmuutoksista, puolestaan muutti kerran joukon petollisia merimiehiä delfiineiksi. Erään version mukaan juuri laivankannen täyttänyt dionyysinen musiikki oli se viimeinen pisara, joka sai merirosvot hyppäämään yli laidan uuteen kosteaan kotoonsa. Myytti tunnetaan jo arkaaisesta runoudesta,^[5]Esim. Homeerinen hymni Dionysokselle nro 7. Homeric Hymns. Loeb Classical Library, 2003. mutta kaikuja Dionysoksen delfiini-suhteesta voi kuulla vielä yli puoli vuosituhatta myöhemmin, esimerkiksi Oppianoksen sitaatissa yllä. Toisaalta filosofi Anaksimandros esitti jo 500-luvulla eKr. teorian, jonka mukaan ihminen lajina on syntynyt vedessä, kalvomaisen kalapuvun sisällä, ja kömpinyt kalvoistaan kuivalle maalle. Delfiineiksi muutetut ihmiset ovatkin tästä näkökulmasta katsottuna eräänlaisia paluumuuttajia.

Antiikissa kaikkein runsaslukuisin delfiineihin liittyvä tarinaryhmä ovat kertomukset ihmisen ja delfiinin välisestä ystävyydestä ja delfiinien suorittamista pelastusoperaatioista. Kuuluisin lienee kertomus Arionista, puolimyyttisestä lesboslaisesta runoilija-muusikosta, joka kerran kotimatkallaan Sisiliasta itään joutui merimiesten ryöstöyrityksen uhriksi. Arionin kitharansoitto houkutteli paikalle joukon delfiinejä, jotka sitten kantoivat murhayritystä veteen paenneen miehen selässään turvaan, Peloponneseoksen eteläkärkeen Tainaronin niemeen.^[6]Delfiinien pelastamasta Arionista kertovat esimerkiksi Herodotos (Historia I, 23–24), Plutarkhos (Septem sapientium convivium 18) ja Oppianos (Halieutika V, 448–452.) Antiikin tarinaperinteessä delfiinit pelastavat joukon muitakin laivasta tai kallionkielekkeiltä pudonneita, saattavat ihastua ihmislapsiin, leikkitovereihinsa, surevat vimmatusti ystäviensä kuolemaa ja kuljettavat myös murhien uhreja rantaan sillä seurauksella, että syylliset lopulta joutuvat kiinni. Tarinoita yhdistää se, että delfiinit toimivat poikkeuksetta kunniallisesti ja vastavuoroisesti, auttavat pulaan joutuneita ja huolehtivat oikeuden toteutumisesta, kun oikeamielistä ihmistä vastaan on rikottu. Klassisessa kreikkalaisessa maailmankuvassa delfiini on siis merellinen vastine sille, mitä vapaasyntyinen ihminen on kuivalla maalla: erityislaatuinen olento, jonka ristiksi on annettu moraali ja oikeudentunto.

Jotain näissä tarinoissa kuvatusta yhteydestä lienee heijastunut kreikkalaisten ihmisten ja delfiinien väliseen suhteeseen myös käytännössä. Oppianos, 100-luvulla jKr. elänyt opetusrunoilija, jolta on säilynyt 3500 heksametrisäkeen mittainen kalastusopas Halieutika, kirjoittaa delfiinien vahingoittamisesta ihmisen murhaan verrattavana syntinä:

Delfiinien saalistaminen on kauhistus, kummajaisen teko – se joka tietoisesti puuhaa delfiineille tuhoa, ei voi lähestyä jumalia uhraajana eikä koskea alttariin, koska ei ole jumalille rakas eikä tahrattoman puhdas, vaan saastuttaa kaikki saman katon alla olevat. Sillä yhtä lailla kuin miesten murhaa jumalat vihaavat meren opastajien osaksi koituvaa väkivaltaista kuolemaa. Yhtäläinen nimittäin on mieli ihmisillä ja delfiineillä, merenpauhaaja-Zeuksen palvelijoilla. – Oppianos, Halieutika V, 416–423.^[7]Δελφίνων δ᾽ ἄγρη μὲν ἀπότροπος, οὐδὲ θεοῖσι / κεῖνος ἔτ᾽ ἐμπελάσειε θυτὴρ φίλος οὐδέ κε βωμῶν /  … Continue reading

Delfiinin tappaminen ei ollut antiikissa täydellinen tabu (kuten ei ollut tietysti ihmisenkään). Aristoteles mainitsee delfiininmetsästyksen kuvaillessaan delfiinin ääntelyä, ja Oppianos kertoo pohjoisen traakialaisten ja byzantionilaisten barbaarisesta tavasta saalistaa delfiininpoikasia, joita niiden emot sitten seuraavat kuolemaan.^[8]Historia animalium IV, 533b; Halieutika V, 519–588. Enimmäkseen kalastajien ja delfiinien välinen suhde vaikuttaa kuitenkin olleen rauhanomainen, jopa kujeileva. Plutarkhokselta on nimittäin säilynyt tieto, että nuotasta tavattu delfiini oli tapana päästää vapauteen, mutta jos se oli popsinut verkosta kaloja, sen selkäevään solmittiin merkiksi ruoko. Mikäli ruokomerkkiä kantava yksilö toisen kerran löytyi nuotasta aterioimasta, se sai selkäänsä. ”Tätä tapahtuu harvoin. Useimmat delfiinit nimittäin tuntevat kiitollisuutta siitä, että ne kerran päästettiin vapaaksi…”^[9]Eläinten älykkyydestä, s. 57.

Ehkä ajatus merellisistä sisaristamme ja veljistämme kumpuaa jo kielestä. Sisarta ja veljeä merkitsevät kreikan sanat ἀδελφή ja ἀδελφός, jotka nekin toki palautuvat yhteiseen kohtuun, ovat äänteellisesti hyvin lähellä delfiini-sanaa.

Viinintumman merensä ympäröimillä kreikkalaisilla oli ja on intensiivinen mutta myös ristiriitainen suhde mereen: meri on elämän ehto ja kohtu, mutta myös hallitsematon, outo ja vaarallinen. Delfiini on antiikin kulttuurissa kasvanut koko meren symboliksi. Kuvataiteessa delfiinimotiivi riittää kertomaan, että nyt ollaan merellisessä ympäristössä. Esimerkki: naista selässään kantavan härän alapuolelle on kuvattu delfiini – härkä siis ui, eli nainen on tietysti Zeus-härän ryöväämä Europa matkalla Foinikiasta Kreetalle. Runoudessa kaoottista poikkeustilannetta voidaan puolestaan kuvata niin, että delfiini on noussut kuivalle maalle nautiskelemaan puiden antimia (kuin eräskin hauki meikäläisen kuusen punaista käpyä!).^[10]Esim. Lykofron, Alexandra, säkeet 83–85; vrt. myös Arkhilokhos IEG 122.

Ennen kaikkea delfiini tuntuisi kuitenkin edustavan meren positiivisia puolia: kauneutta, elämäniloa, yhteydenpidon mahdollisuutta ja vapautta. Delfiinin vapaudenjano kiteytyy Plutarkhoksen^[11]Eläinten älykkyydestä, s. 60–61. kirjaamassa kreikkalaisessa käsityksessä, jonka mukaan delfiini on luotu liikkumaan ja kuolee, mikäli liike pysähtyy. Plutarkhosta nelisensataa vuotta aiemmin elänyt runoilija, vuoden 300 eKr. tienoilla eläimille hautaepigrammeja kirjoittanut tegealainen Anyte, ilmaisi matalikolle juuttuvan, kuolevan delfiinin tuntoja näin:

Οὐκέτι δὴ πλωτοῖσιν ἀγαλλόμενος πελάγεσσιν
αὐχέν᾽ ἀναρρίψω βυσσόθεν ὀρνύμενος,
οὐδὲ περὶ σκαλμοῖσι νεὼς περικαλλέα χείλη
ποιφύσσω τἀμᾷ τερπόμενος προτομᾷ,
ἀλλὰ με πορφυρέα πόντου νοτὶς ὦσ᾽ ἐπὶ χέρσον
κεῖμαι δὲ ῥαδινάν τάνδε παρ᾽ ἠιόνα.^[12]Anyte, The Epigrams. A Critical Edition with Commentary by D. Geoghegan. Dell’Ateneo 1979.

Enää en kelluvia ulapoita palvoen hyppää, en loiskauta
niskaani syvyydestä pintaan, en
puhaltele suihkuja ympäri airojen kirjoman partaan
iloiten kuvastani laivan keulassa –
minut purppurantumma puuska työnsi kuivalle maalle
ja tässä makaan, matalassa rannassa.

Ehkä Attiko Parkon johtaja osui siis oikeaan todetessaan, että ajatus vapauteen syntyneiden eläinten sulkemisesta eläintarhaan ei ole oikein juurtunut kreikkalaiseen kulttuuriin?

* * *

Delfiinin kohtaaminen vapaana meressä on unohtumaton elämys, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun. (Tosin Homeros olisi luultavasti keksinyt jotain.) Sain kokea tämän ihmeen kerran nuorena tyttönä laivamatkalla Samoksesta Efesokseen – samoilla vesillä, missä turvananojat parhaillaan taittavat matkaa toiseen suuntaan. Harhailin itse tosin Odysseustakin kauemmin, kunnes ymmärsin palata kreikan pariin ja eurooppalaisen eläinsuhteen juurille. Nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, huomaan että sama ainutlaatuinen kohtaamisen kokemus yhdistää meitä sukupolvien ja vuosisatojen yli.

Millainen ihme, millainen ihana ilo täyttääkään mielen, kun purjehtiessasi leppeässä tuulessa tai tyynellä säällä näet delfiinien muotovaliot parvet, katselet suolaisen meren rakastettua, kaivattua! Ensimmäisenä kulkee uusi polvi yhtenä joukkona kuin naimattomat pojat, vaihtaen vuorollaan paikkaa niin kuin monimutkaisen piiritanssin kirjavassa pyörteessä. Ja aivan lastensa perässä tulevat suuret ja etevät, kaitsijoiden joukko-osasto, joka seuraa kuin kevätlaitumella paimenet hentoja karitsojaan. … Ilman delfiinejä ei ole merta, sillä yli kaiken Poseidon heitä rakastaa.  – Oppianos, Halieutika I, 670–676 & 384–385.^[13]οἷον δὴ τότε θαῦμα μετὰ φρεσὶ θηήσαιο / τερπωλήν τ᾽ ἐρόεσσαν, ὅτε πλώων ἐσίδηαι / αὔρῃ ἐν εὐκραεῖ … Continue reading

Artikkelin otsikkokuva: Delfiinifresko Knossoksesta
Kuva: Wikimedia Commons