Kreikkalainen rakkaustarina. Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon

Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon on vastikään ilmestynyt Maarit Kaimion suomentamana (Helsinki: WSOY 2019).

Mies ja nainen, molemmat nuoria, kauniita ja yläluokkaisia, näkevät toisensa ja rakastuvat ensisilmäyksellä. He joutuvat eroon toisistaan ja kohtalo ajaa heitä ympäri Välimeren aluetta. He kokevat haaksirikkoja ja jäävät merirosvojen ja ryövärien kynsiin. Kilpailevat kosijat ahdistavat heitä, mutta koko ajan he pysyvät uskollisina toisilleen. Lopulta nuoripari saa toisensa ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Rakkausromaanien perusjuoni ei ole parissa tuhannessa vuodessa juuri kokenut muutoksia. Yhä edelleen rakkausromaanien päähenkilöinä on yleensä heteroseksuaalinen pari, jonka täytyy selvittää erilaisia esteitä voidakseen elää onnellisena yhdessä. Kreikkalainen romaani oli luomassa tätä rakkausromaanin perinnettä. Antiikin kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi: Kharitonin Khaireas ja Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Näistä Kharitonin ja Longoksen teokset ovat ilmestyneet Maarit Kaimion suomentamina jo aiemmin. Nyt on Akhilleus Tatioksen Leukippen ja Kleitofonin vuoro (WSOY, 2019).

Romaanin kirjoittaja

Leukippe ja Kleitofon on laitettu Akhilleus Tatioksen nimiin, mutta teoksen kirjoittaja ei itse kerro itsestään. Bysanttilaisessa ensyklopediassa Sudassa nimi esiintyy muodossa Akhilleus Statios. Sudan mukaan kirjoittaja oli aleksandrialainen ja kirjoitti rakkauskertomusten lisäksi myös muista aiheista, esimerkiksi historiasta ja etymologiasta. Sudan tietojen mukaan Akhilleus Tatioksesta tuli myöhemmin kristitty piispa, mutta tätä tietoa on yleisesti pidetty epätodennäköisenä.

Leukippe ja Kleitofon ajoitettiin aikaisemmin 300–500-luvuille jaa., ja Akhilleusta pidettiin romaanikirjailija Heliodoroksen jäljittelijänä. Papyruslöytöjen jälkeen ajoitus on aikaistunut. Varhaisimmat papyrukset ovat peräisin 100–200-luvuilta, joten teoksen täytyy olla kirjoitettu sitä ennen. Karl Plepelits (1996, 388–390) ajoittaa teoksen toisen vuosisadan jälkipuoliskolle. Perusteena tälle on se, että kirjassa mainitaan naamioitumiskeinona partojen ajaminen. Parroista tuli muotia Hadrianuksen aikana, joten teos on kirjoitettu tämän jälkeen. Toinen ajoitukseen vaikuttava seikka on maininta Aleksandrian Aurinko- ja Kuu-porteista, jotka rakennettiin toisen vuosisadan puolessa välissä. Säilyneiden käsikirjoitusten määrän perusteella Akhilleus Tatioksen romaani oli melko suosittu antiikissa. Teoksesta on säilynyt seitsemän papyrusfragmenttia ja neljä käsikirjoitusta. Ainoastaan Heliodoroksen romaanista on säilynyt useampia käsikirjoituksia, muiden romaanien teksti on säilynyt ainoastaan muutamassa käsikirjoituksessa.

Papyrusfragmentti, joka sisältää Leukippen ja Kleitofonin toisen kirjan alun (P.Oxy. X 1250).

Akhilleus Tatioksen romaani eroaa muista säilyneistä kreikkalaisista romaaneista siinä, että se on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, päähenkilö Kleitofonin näkökulmasta. Paikoittain minäkertojan rajoitettu näkökulma kuitenkin väistyy melko rajoittamattoman kaikkitietävyyden tieltä. B. P. Reardonin sanoin kertoja on kaikkitietävä silloin, kun se on kertomuksen kannalta kätevää (Reardon 1994, 85). Toisaalta silloin kun kertomus sitä vaatii, kerronta palaa rajoitettuun minäkertojan perspektiiviin. Kreikkalaiset romaanit kuvaavat yleensä päähenkilöparin rakastumista ja tunteita symmetrisinä, lähes tasa-arvoisina. Akhilleus Tatioksen romaanissa minäkertojan käyttö tekee päähenkilöiden suhteesta epäsymmetrisemmän. Lukija ei saa ensikäden tietoa Leukippen tunteista tai ajatuksista, vaan ne suodatetaan Kleitofonin tiedon tai arvailujen läpi.

Romaanin juoni

Tarinan kehyskertomuksessa ensimmäinen minäkertoja näkee nuoren miehen Europan ryöstöä esittävän taulun äärellä. Kertojan pyynnöstä tämä nuori mies, Kleitofon, alkaa kertoa tarinansa. Tämän jälkeen kehyskertomus unohdetaan eikä siihen enää palata missään vaiheessa romaania. Loppuosa romaanista kerrotaan siis Kleitofonin äänellä. Kleitofon rakastuu serkkuunsa Leukippeen ensisilmäyksellä, kun tämä tulee Tyyrokseen Kleitofonin perheen luo asumaan. Hän pyytää apua serkultaan Kleiniaalta, joka on vannoutunut poikarakastaja. Saamiensa ohjeiden avulla Kleitofon aloittaa Leukippen viettelyn, eikä Leukippe vaikuta haluttomalta. Parin suhde alkaa kehittyä, ja lopulta Kleitofon ehdottaa Leukippelle yöllistä tapaamista. Leukippe suostuu, mutta tapaaminen keskeytyy Leukippen äidin rynnätessä sisään painajaisen herättämänä. Pari päättää paeta yhdessä Kleiniaan ja Satyros-orjan kanssa. Matkalla he tapaavat Menelaoksen, joka on menettänyt poikarakkaansa metsästysturmassa. Kleitofon ja Menelaos heittäytyvät keskusteluun poikien ja naisten ansioista rakkauden kohteina.

Matkustavaiset päätyvät Egyptiin, missä he joutuvat rosvojen vangiksi. Kleitofon näkee, miten Leukippe tapetaan leikkaamalla hänen vatsansa auki. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että rosvojoukkoon soluttautuneet Menelaos ja Satyros olivat pukeneet Leukippelle irtovatsan ja käyttäneet teatterimiekkaa Leukippen valemurhaan. Sotajoukko pelastaa heidät rosvojen kynsistä, ja heidän päästyään turvaan Kleitofon yrittää jälleen vietellä Leukippen. Leukippe kieltäytyy, koska Artemis on unessa kehottanut häntä pidättäytymään seksistä, kunnes hän on naimisissa Kleitofonin kanssa. Kleitofon suostuu tähän, ja päähenkilöt kumppaneineen lähtevät Aleksandriaan. Siellä Leukippeen rakastuu Khaireas, joka ryöstää Leukippen laivaansa. Kleitofon näkee, kuinka merimiehet katkaisevat naiselta kaulan ja heittävät hänen ruumiinsa mereen.

Puolen vuoden kuluttua rikas leski Melite on rakastunut Kleitofoniin ja yrittää suostutella hänet avioliittoon kanssaan. Lopulta Kleitofon suostuu sillä ehdolla, että he eivät harrasta seksiä Egyptissä eivätkä myöskään matkalla Efesokseen, koska sekä Egypti että merimatka muistuttavat häntä liikaa Leukippesta. Meliten maatilalla orjattareksi joutunut ja Lakainan nimeä käyttävä Leukippe tulee pyytämään apua Meliteltä – myöhemmin selviää, että Kleitofonin näkemän murhan uhri olikin prostituoitu. Kleitofon ei aluksi tunne Leukippea, mutta saa myöhemmin kirjeen tältä. Ennen kuin Kleitofon ehtii keksiä, miten päästä eroon Melitestä, Meliten kuolleeksi luultu aviomies Thersandros saapuu paikalle. Thersandros hyökkää Kleitofonin kimppuun ja heittää tämän vankilaan. Kamppailun tiimellyksessä Melite saa käsiinsä Leukippen kirjeen ja saa näin tietää Kleitofonin morsiamen olevan elossa. Hän saapuu vankilaan tapaamaan Kleitofonia ja pyytää tätä parantamaan hänet rakkaudentaudista seksin avulla. Kleitofon suostuu ja he harrastavat seksiä vankilassa. Samaan aikaan Thersandros on saanut tietää Leukippesta, tapaa tämän ja rakastuu ensisilmäyksellä. Ihmissuhdevyyhdin selvittämiseksi käydään oikeudenkäynti, jossa sekä Leukippen että Meliten täytyy todistaa siveytensä. Miten tämä käy päinsä, jääköön lukijan selvitettäväksi.

Suomennos

Kaimion käännöstä on miellyttävä lukea. Käännös tavoittaa hyvin Akhilleus Tatioksen kielen leikkisyyden ja huumorin esimerkiksi kohdassa, jossa matkustajat juoksevat myrskyssä kallistelevan laivan laidalta toiselle tasapainottaakseen laivaa. Kääntäminen on kuitenkin aina valintojen tekemistä, eikä kaikkia lähtökielen piirteitä voi saada näkymään käännöksessä. Näin on esimerkiksi kohdassa, jossa Thersandros hyökkää Kleitofonin kimppuun ja Kleitofon toteaa: ”Kun hän vihdoin väsyi hakkaamaan minua ja minä puolestani hillitsemään itseäni…” (s. 160). Kreikankielisessä tekstissä Kleitofon kirjaimellisesti kyllästyy ”filosofoimaan”. Kertoja tekee näin pilaa stoalaisista filosofeista, jotka korostivat kärsimysten kestämistä valittamatta ja vastaan panematta.

Maarit Kaimio on tehnyt ansiokkaan työn suomentaessaan Akhilleus Tatioksen romaanin. Antiikin romaanit valottavat moderneista seksuaalisuusnäkemyksistä poikkeavaa käsitystä erotiikasta ja myös laajentavat näkemystä seksuaalisuuksista antiikissa. Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa usein miesten välisiä suhteita pidettiin parempina kuin miehen ja naisen suhdetta – tämä perinne vilahtaa Akhilleus Tatioksen humoristisessa keskustelussa pojan ja naisen rakastamisen eduista. Heterosuhteiden kuvauksessa antiikin tekstit esittävät yleensä miehen aktiivisena ja naisen passiivisena partnerina. Romaanien keskiössä sen sijaan on heteroseksuaalinen pari, joka esitetään lähestulkoon tasavertaisina. Samalla on huomattava, etteivät romaanit ole samasta puusta veistettyjä. Leukippe ja Kleitofon on kerrottu miehen näkökulmasta, ja Leukippen kokemukset suodatetaan Kleitofonin kerronnan läpi, mikä tekee parin kuvauksesta epätasa-arvoisemman kuin muissa romaaneissa.

Käännöksen lisäksi suomennos sisältää johdannon ja alaviitteissä selitykset muun muassa teoksen intertekstuaalisiin viittauksiin. Akhilleus Tatios viljelee runsaasti tällaisia viittauksia muun muassa mytologiaan ja Homeroksen eepoksiin. Tämä asettaa kyseenalaiseksi vanhemman tutkimuksen näkemyksen romaanien lukijoista kouluttamattomina. Akhilleus Tatios selvästi olettaa lukijansa ymmärtävän teoksensa intertekstuaaliset viittaukset, ja siten olleen koulutettu. Nämä huomiot romaanien korkeasta kirjallisesta tasosta ovat lisänneet kiinnostusta antiikin romaanien tutkimukseen viime aikoina. Toivottavasti myös Ksenofon Efesoslaisen ja Heliodoroksen romaanit saadaan ennen pitkää suomalaisten lukijoiden saataville.

Kirjallisuutta:
Khariton. Kallirhoe. Suom. Maarit Kaimio. Helsinki: WSOY, 1983.
Longos. Dafnis ja Khloe. Suom. Maarit Kaimio. Helsinki: WSOY, 1990.
Plepelits, Karl. ”Achilles Tatius.” The Novel in the Ancient World. Ed. Gareth Schmeling. Mnemosyne 159. Leiden: Brill, 1996. 387–416.
Reardon, B. P. ”Achilles Tatius and Ego-Narrative.” Greek Fiction: The Greek Novel in Context. Ed. J. R. Morgan & Richard Stoneman. London: Routledge, 1994. 80–96.

Artikkelin otsikkokuva: Francesco Albani (1578–1660), Jupiter härän muodossa ryöstää Europan. Kuvalähde: Wikimedia Commons (P. S. Burton)

P.Oxy. X 1250. Kuvalähde: Wikimedia Commons

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments