Miksi jotkin sairaudet tarttuvat, mutta terveys ei koskaan tartu, kysyy Aristoteleen koulun piirissä syntynyt teos Luonnontieteelliset ongelmat (Problemata).1 Napakoista kysymyksistä ja rönsyilevistä vastauksista muodostuva teos ei osaa antaa ilmiölle varmaa selitystä. Mutta kysymys ei ole millään muotoa tyhmä. Antiikki ei tiennyt mitään bakteereista eikä viruksista. Sairauksien voitiin havaita esiintyvän usein ryppäinä ja epidemioina, ja tätä selitettiin esimerkiksi sillä, että potilaan uloshengityksen poikkeava ja sairaalloinen laatu levisi lähellä oleviin ja samaa ilmaa hengittäviin. Mikseivätpä siis myös terveys ja terveestä henkilöstä uhkuva ominaislaatu voisi siirtyä ihmisestä toiseen?
Jumalalliset ja inhimilliset taudit
Antiikin – ja samalla länsimaiden – kirjallisuus alkaa kuvauksella sairaudesta, joka näyttäytyy meille tartuntatautina. Aivan Iliaan alussa kreikkalaisten sotaleirissä leviää nimittäin tappava tauti, joka saa ruumisroviot roihumaan ja ihmiset hätääntymään. Sairaudesta käytetään eepoksessa sanoja nousos (eli nosos), ”tauti”, sekä loimos, ”rutto”. Tauti tulkitaan kuitenkin alkuperältään yliluonnolliseksi, ja asia varmistetaan kääntymällä tietäjän puoleen. Käy ilmi, että Apollon ampuu kreikkalaisia ruttonuolilla, koska kreikkalaiset ovat loukanneet hänen pappiaan. Kun loukkaus sovitetaan, rutto loppuu. Vaikka kreikkalaisten leirissä on taidoistaan tunnettuja lääkäreitä (kr. iatros), heidän puoleensa ei missään vaiheessa käännytä. Sitä, että tauti iskee kerralla useisiin ihmisiin ja myös eläimiin, selitetään eepoksessa vihaisen jumalan jatkuvasti ampumilla nuolilla. Taudin ei siten tarvitse siirtyä ihmisestä toiseen.
Iliaan runollinen ruttokertomus yliluonnollisine ratkaisuineen voisi tuskin olla kauempana historioitsija Thukydideen kuuluisasta kuvauksesta kulkutaudista, joka alkoi levitä Ateenassa peloponnesolaissodan aikana 430 eKr.2 Thukydides viittaa tautiin Iliaasta tutuilla sanoilla nosos ja loimos, mutta hän ei anna sille spesifiä nimeä eikä yritä selittää sen syitä, vaan keskittyy kuvaamaan yksityiskohtaisesti epidemian kulkua ja sairauden oireita. Sairaus tuli sodan sulkemaan Ateenaan ulkopuolelta: mahdollisesti se oli saanut alkunsa Pohjois-Afrikassa, ja ensimmäisenä siihen sairastuttiin Pireuksen satamassa. Thukydides, joka kertoo itsekin sairastaneensa tuon taudin, kuvaa oireiden alkaneen silmistä ja suusta ja siirtyneen sieltä alaspäin, ensin keuhkoihin ja sitten suolistoon. Taudinkuvaan kuuluivat paiseet iholla ja ankara kuume, mikä sai potilaat käyttäytymään sekavasti ja lisäsi yleistä kaaosta kaupungissa. Tauti tappoi suuren osan väestöstä – nykyarvioiden mukaan kenties jopa satatuhatta henkeä. Thukydideen mukaan taudin tuhovoima vaikutti koko yhteiskuntajärjestykseen. Tautiin ei löydetty apua mistään, vaan lääkärit olivat sen edessä neuvottomia ja sairastuivat ja kuolivat usein itsekin ensimmäisten joukossa, ja Thukydides tekee selväksi, että tauti tarttui ihmisestä toiseen erityisesti lähikontaktissa. Mutta apua ei saatu myöskään rukouksista tai oraakkeleilta, ja lopulta ihmiset alkoivat elää kuin viimeistä päivää: he näkivät, ettei tulevaisuutta kannattanut suunnitella, joten mielitekoja toteutettiin tässä ja nyt ja myös rikollisuus lisääntyi. Tauti vei yhtä nopeasti ja arvaamatta hyvät ja pahat, köyhät ja rikkaat. Perinteisten arvojen koettiin menettäneen merkityksensä.
”Ihmisiä ei pidättänyt jumalien eikä lain pelko, katsottiin samantekeväksi oltiinko hurskaita vai ei, koska nähtiin kaikkien erotuksetta kuolevan, eikä kukaan otaksunut elävänsä niin kauan, että voisi joutua rangaistavaksi rikoksistaan. Otaksuttiin päinvastoin että tauti oli jo määrätty ihmisille paljon suuremmaksi rangaistukseksi ja että oli vain oikein ja kohtuullista, että nautittiin elämästä ennen kuin tauti oli sen tuhonnut.”3
Hengitysilman merkitys
Vaikka Thukydideen ruttokuvaus on kuuluisa lohduttomuudestaan, antiikissa eli myös traditio, jonka mukaan lääkäri Hippokrates olisi parantanut tuon kulkutaudin sytyttämällä valtavan tuliroihun, joka puhdisti ruttoilman jälleen terveelliseksi. Tarina tästä uroteosta näyttää kehittyneen vuosisatojen mittaan, osana Hippokrateen hämärää hahmoa ympäröinyttä rikasta legendaperinnettä.4 Hippokraattiset kirjoitukset eivät mainitse mitään Ateenan ruttoa muistuttavaa tautia. Käsitys nimenomaan ilmasta ja sen huonoista kvaliteeteista sairauksien aiheuttajana on kuitenkin vahvasti läsnä hippokraattisessa korpuksessa. Etenkin teos Ilmoista, vesistä ja paikoista korostaa kullakin seudulla hengitettävän ilman merkitystä sille, millaisia sairauksia siellä sairastetaan: onhan ilman jatkuva virtaus sisään ja ulos keskeinen kosketuspinta ihmisen ja ympäristön välillä. Ympäristön olosuhteet muovaavat ihmisiä ja heidän alttiuksiaan sairastua, mutta olosuhteet voivat aiheuttaa sairauksia myös suoraan, omalla voimallaan. Yleensä hippokraattiset sairaudet ovat yksilön sisäisten ominaisuuksien ja ulkoisten olosuhteiden yhteispeliä, ja koska synnynnäisiä ominaisuuksia ja ulkoisia olosuhteita on vaikea muuttaa, lääkärin tärkeimpiä keinoja sairauksien ehkäisyssä ja parantamisessa ovat ruokavaliota ja muita elämäntapoja koskevat ohjeet ja neuvot. Teos Ihmisen luonnosta huomioi kuitenkin, että toisinaan jokin tietty sairaus iskee kaikenlaisiin ihmisiin yhdellä kertaa, ja tällöin syynä on yksinomaan pahalaatuinen ilma. Tällaista tautia vastaan teos neuvoo laihduttamaan ja heikentämään kehoa, jotta keho tarvitsisi mahdollisimman vähän ilmaa: mitä harvemmin ja kevyemmin ihminen hengittää, sitä paremmassa turvassa hän on. Mahdollisuuksien mukaan on myös poistuttava alueelta, jossa tuo epidemia jyllää.5
Vaikka monet hippokraattiset tekstit ovat peräisin Ateenan ruton ja Thukydideen ajoilta, ne eivät juurikaan huomioi mahdollisuutta, että sairaudet tarttuisivat ihmisestä toiseen. Tietyt näissä teksteissä toistuvasti mainitut oireet ja sairaudentilat on yhdistetty malariaan – etenkin rajut rytmiset kuumeet, suurentunut perna ja kuumeiset sekavuustilat näyttävät viittaavan malarian eri muotoihin ja vaiheisiin. Malariaa ei antiikissa kuitenkaan tunnistettu yhdeksi sairaudeksi, eikä oireiden yhteyttä malarialoista levittäviin hyttysiin ymmärretty. Koska malaria ei tartu suoraan ihmisestä toiseen esimerkiksi hoitokontaktissa, mutta sairautta esiintyy tietyillä alueilla ja tietynlaisissa ympäristöissä, oli luontevaa yhdistää oireet ilman tai veden ominaisuuksiin ja yleistää tämä ympäristön ja sairauksien yhteys koskemaan myös muita sairauksia.
Poikkeavan ja huonolaatuisen ilman uskottiin voivan aiheuttaa jopa mielisairauksia. Ensimmäisellä vuosisadalla jKr. elänyt kulttuurihistorioitsija ja filosofi Plutarkhos kertoo tarinan Miletoksen kaupungin tytöistä, jotka hirttäytyivät yksi toisensa jälkeen. Emme tiedä, kuinka kaukaiseen menneisyyteen Plutarkhos ajatteli tapahtumien sijoittuvan, mutta hän mainitsee miletoslaisten uskoneen, että vimmaista kuolemankaipuuta aiheuttanut sairaus johtui ilman myrkyllisestä ”sekoituksesta” (kr. krasis). Lopulta toivottomalta näyttänyt itsemurha-aalto loppui kuin seinään, kun määrättiin, että jokainen hirttäytynyt tyttö kannettaisiin alasti kaupungin keskustorin läpi. Plutarkhos piti lopputulosta osoituksena naisten hyveellisyydestä: heidän luontainen siveydenkaipuunsa oli niin suuri, että pelko kuolemanjälkeisestä häpäisystä oli kyllin vahva nujertamaan sairauden pakotuksen.6
Galenoksen rutto
Antiikin tuhoisimpia pandemioita oli keisari Marcus Aureliuksen aikana miljoonia ihmisiä surmannut ”suuri rutto”, joka alkoi mahdollisesti Kiinasta ja levisi ympäri Rooman valtakuntaa vuosina 165–180 jKr.7 Lääkäri Galenos, joka hoiti lukuisia tautiin sairastuneita potilaita, kuvaa teoksissaan sen oireita – tummaa ripulia, hengitystieoireita, kuumetta sekä näppylöitä tai rakkuloita iholla. Tautia yritettiin paeta, joskaan turvallista paikkaa ei taudin alati levitessä ollut helppo löytää. Galenos itse välttyi kaikesta päätellen tartunnalta, kun taas antiikin kuuluisin sairastaja, smyrnalainen reettori Ailios Aristeides, oli menehtyä tautiin, mutta pelastui unessa Asklepiokselta saamiensa ohjeiden ansiosta.8 Rationalistinen lääketiede, kansankonstit ja jumalien apuun turvaaminen elivät rinnakkain, toisiaan täydentävinä pikemminkin kuin toisilleen vaihtoehtoisina keinoina, kun vakaviin epidemioihin etsittiin helpotusta. Marcuksen ajan ”ruton” uskotaan yleisesti olleen isorokkoa, joskaan varmuutta pandemian aiheuttajasta ei ole. Ateenan rutto taas on ratkeamaton mysteeri, jonka aiheuttajaksi on tutkimuksissa esitetty kymmeniä eri mikrobeja pilkkukuumeesta ebolaan. Sen sijaan 500-luvulla jKr. puhjenneen Justinianuksen ruton kanssa ollaan jo varmalla pohjalla, sillä se on luulöydöistä eristetyn DNA:n perusteella voitu osoittaa Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamaksi – siis saman bakteerin, joka aiheutti myöhemmän keskiajan tappavimmat ruttoepidemiat.
Palataan vielä alussa esitettyyn Luonnontieteellisten ongelmien kysymykseen. Vaikka teoksen kirjoittaja hapuilee vastauksessaan, hän esittää, että ehkä sairaus on liikettä, jonkin tapahtumista, kun taas terveys on tila, ei-tapahtumista. Me emme voi välttyä kaikkialla mediassa toistuvilta mallikuvilta koronaviruksesta, ja me näemme tuosssa pikkuruisessa, aurinkoa ympäröivältä kehältä nimensä lainanneessa pallerossa eron terveyden ja sairauden välillä. Myös antiikki aavisteli, että sairaus oli jonkin haitallisen läsnäoloa ja tunkeutumista kehoon, kun taas terveys oli tällaisen vaikutuksen poissaoloa. Vaikka me voimme nähdä viruksen suoraan elektronimikroskoopin kuvassa, me katsomme sitä useimmiten etäältä, ruutujemme takaa, kaukana ruumisrovioiden lihallisesta löyhkästä. Silti me olemme, jälleen kerran, osallisia tapahtumissa ja kokemuksissa, jotka muokkaavat historiaa arvaamattomilla tavoilla. Jo Iliaassa rutto seurauksineen on käännekohta Troijan sodassa. Marcuksen ajan pandemian on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti Rooman valtakunnan loppuvaiheisiin – talouteen, ihmisten mielialoihin, elämäntuntoon ja uskonnollisiin kokemuksiin. Nyt elävät sukupolvet saavat jälleen todistaa sitä, millaisena maailma nousee jaloilleen pandemian pyyhkäistyä sen ylitse.
Otsikkokuva: Apollon ampuu ruttonuolia kreikkalaisten leiriin, Stanisław Wyspiańskin lyijykynäpiirros n. 1897. Apollon yhdistettiin antiikissa usein aurinkoon, mistä kertovat auringonsäteet jumalan pään ympärillä. Kuvalähde: Wikimedia Commons.
1Problemata 7, 4, 886b4–8. Teosta ei ole suomennettu.
2Peloponnesolaissota 2, 47–53.
3Peloponnesolaissota 2, 53. Suomennos J.A. Hollo.
4Tarina on kerrottu esimerkiksi Galenoksen teoksessa De theriaca ad Pisonem (”Teriakista Pisolle”) 14, 281 (Kühn).
5De natura hominis 9, 32–47. Teosta ei ole suomennettu. Jaksossa esiintyy ilmaus nousēmatos henos epidēmiē, ”yhden sairauden [muodostama] epidemia”. Kreikan sana epidēmia tarkoittaa oikeastaan vain jossakin paikassa olemista: tauti on siis tällöin läsnä ja sitä esiintyy tietyssä paikassa ja tietyssä väestössä (dēmos), mutta sana ei ota suoraan kantaa taudin yleisyyteen.
6Plutarkhos, Mulierum virtutes (”Naisten hyveellisyydestä”), Moralia 249b–c.
7Pandemiaa kutsutaan usein ”Antoninusten rutoksi” (engl. Antonine Plague) keisarin sukunimen ”Antoninus” mukaan, mutta joskus myös ”Galenoksen rutoksi”.
8Aristeides kirjasi sairauksiaan, oireitaan ja hoitojaan teokseensa Hieroi logoi, ”Pyhät kirjoitukset”, jota ei ole suomennettu.