Nykyään hahmotamme aikaamme seitsenpäiväisten viikkojen tahdissa. Antiikin Roomassa elettiin kahdeksan päivän markkinaviikon (nundinae) rytmiin. Seitsenpäiväinen viikko omaksuttiin vähitellen Rooman valtakunnassa 100–300-lukujen kuluessa. Mainintoja seitsemän päivän syklistä on jo aikaisemmissakin roomalaisissa lähteissä, ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. Seitsemän päivän rytmin juuret johtavat lopulta muinaiseen Mesopotamiaan, mutta Roomaan se kotiutui kahta tietä.
Seitsemän päivää
Yhtäältä seitsemän päivän rytmi tuli tutuksi astrologiasta, tähdistä ennustamisen taidosta. Roomalaiset tutustuivat astrologiaan hellenistisen kulttuurin myötä, ja keisariajan Roomassa tähdistä ennustaminen oli aikakauden muotivillitys. Päivät nimettiin seitsemän planeetan mukaan: planeetoiksi laskettiin Marsin, Mercuriuksen, Juppiterin, Venuksen ja Saturnuksen lisäksi Kuu ja Aurinko. Taivaankappaleet ymmärrettiin myös kreikkalais-roomalaisen jumalmaailman jumaliksi.
Toisaalta roomalaiset tutustuivat juutalaisten seitsenpäiväiseen viikkoon. Juutalaisessa kalenterissa seitsenpäiväinen viikko tunnetaan 100-luvulta eaa. lähtien. Rytmiin kuului myös lepopäivä, sapatti. Varhaiset kristityt omaksuivat juutalaisen viikon, mutta nostivat tärkeimmäksi päiväksi sunnuntain Herran päivänä, sapatin sijaan.
Myöhäisantiikissa viikon seitsemää päivää kutsuttiin joko planeettojen eli jumalien nimillä tai päivän järjestysluvun mukaan. Päivät laskettiin usein siten että sunnuntai oli viikon ensimmäinen päivä. Planeettojen eli jumalien nimien mukaan päivät olivat latinaksi dies Solis, dies Lunae, dies Martis, dies Mercurii, dies Iovis, dies Veneris ja dies Saturni. Nimitykset olivat yleisiä, ja myös kristityt kutsuivat päiviä näillä nimityksillä, mikä suuresti suututti monia piispoja. Useat kristityt kirjoittajat valittelivat tapaa, jota he pitivät pakanallisena erheenä. Esimerkiksi Martinus, Bracaran (nyk. Braga Portugalissa) piispa 500-luvulla moitti kirjoituksessaan ”Maalaisten virheiden korjaamisesta” (De correctione rusticorum), kuinka ihmiset edelleen kutsuivat päiviä jumalien mukaan.
Juppiterin päivä
Muutamat myöhäisantiikin piispat kiinnittivät huomiota Juppiterin päivään (dies Iovis) eli meidän torstaipäiväämme. Caesarius, Arelaten (nyk. Arles) piispa 500-luvulla valitti (saarna 13), että jotkut kristityt viettivät päivää pakanallisena lepopäivänä:
Paholainen on viekoitellut joitakin miehiä ja naisia siinä määrin, että viidentenä päivänä (quinta feria) miehet eivät tee töitä eivätkä naiset kehrää villaa (laneficium).
Caesarius uhkasi, että tällaiset ihmiset tulisivat palamaan yhdessä paholaisen kanssa. Caesarius tulkitsi viidennen päivän pyhittämisen lepopäiväksi Juppiterin palvontana:
Sillä nämä onnettomat surkimukset, jotka eivät tee työtä viidentenä päivänä Juppiterin kunniaksi, eivät epäilemättä häpeä tai pelkää yhtään tehdä töitä Herran päivänä.
Caesarius valitti toistamiseen (saarna 19) viidennen päivän vietosta Juppiterin kunniaksi (in honorem Iovis); tällöin ihmiset siirsivät Juppiteriin päivään sen, mitä piti viettää Herran päivänä. Caesarius kielsi kuulijoitaan tekemästä niin, elleivät he halunneet olla pakanoita Herran silmissä. Caesarius mainitsi (saarna 52), että Juppiterin päivää vietettiin paitsi muissa paikoissa myös ”tässä kaupungissa” eli Arelatessa ja edelleenkin oli ”joitakin onnettomia naisia, jotka eivät halunneet kutoa eivätkä kehrätä villaa viidentenä päivänä, Juppiterin kunniaksi”. Viikonpäivien nimeämisestä valittanut Martinus Bracaralainen totesi, että pakanat viettivät Juppiterin päivää pidättäytymällä työnteosta.
Mistä oli Juppiterin päivässä oli kyse? Caesarius valitti, että kristityt viettivät päivää Juppiterin kunniaksi pakanoiden tapaan. Martinuksella (jonka lähteenä mahdollisesti oli Caesarius) päivän vietto oli pakanoiden käytäntö. Oliko kyse todella Juppiterin päivän viettämisestä pyhänä, työstä vapaana päivänä sapatin ja Herran päivän tapaan? Useinkaan piispoilla ei ollut välttämättä kovin tarkkaa käsitystä siitä, mitä heidän seurakuntalaisensa puuhasivat. Juppiterin päivä esiintyy vielä vuonna 589 Narbon (nyk. Narbonne) kirkolliskokouksen määräyksessä. Siinä mainitaan, että ”monet katoliseen väestöön kuuluvat viettävät kirotuin menoin (execrabili ritu) viidettä päivää, jota Juppiterin päiväksi kutsutaan, eivätkä tee töitä.”
Muutama 600–700-luvuilta säilynyt lähde vielä yhdistää Juppiterin päivän johonkin ’pakanalliseen’ ja siten kirkonmiesten epäilyttävänä tuomitsemaan tapaan. Löysin 300-luvun loppupuolella kirjoittaneen Marcellus Empiricuksen ”Lääkehoidoista” (De medicamentis 25.13) reseptin iskiaan hoitoon. Siinä neuvotaan keräämään Britannica-nimistä yrttiä Juppiterin päivänä, vähenevän kuun aikana ja vuoroveden vetäytymisvaiheessa. Tässä reseptissä Juppiterin päivällä on selvästi tärkeä rituaalinen merkitys.
Oliko Juppiterin päivä juhlapäivä?
Ennen näitä myöhäisantiikin mainintoja meillä ei ole tietoa mistään erityisestä Juppiterin päivän vietosta. Dies Iovis herättää minussa suurta ihmetystä ja uteliaisuutta. Ilaria Bultrighini (2018) on tutkimuksessaan Juppiterin päivästä löytänyt 200-luvun lopun ja 300-luvun alun Egyptin papyruksista muutaman mielenkiintoisen maininnan. Yksi dokumenteista on viraston päiväkirja (P. Oxy. LIV 3741), jossa pidettiin kirjaa liiketoiminnasta. Joka seitsemäs päivä toistui merkintä Dios eli ”Zeuksen”, jolloin ei ollut merkintöjä. Kreikan hemera Dios, Zeuksen päivä, vastaa latinan dies Iovis -päivää. Toinen dokumentti (P. Oxy. XXII 2343) on anomus, jossa mainitaan Zeuksen juhlapäivä, jolloin hakija ei voinut jättää anomusta. Kolmas dokumentti (P. Oxy. LX 4075) mainitsee Zeuksen päivän, mutta muuta siitä ei voi saada selville, koska papyrus on niin fragmentaarinen. Vaikka papyrusten maininnat ovat hyvin jännittäviä, mitään kovin rohkeita johtopäätöksiä ei voi tehdä. Oliko Zeuksen päivä virastojen virallinen lepopäivä? Jos oli, miksi meillä ei ole mitään muita mainintoja missään muissa lähteissä?
Myös Bultrighini on varovainen päätelmissään. Hän toteaa, että Juppiterin päivästä oli ehkä muotoutunut viikon tärkein päivä. Juppiter eli Zeus oli kreikkalais-roomalaisen jumalmaailman pääjumala. Juppiterin päivällä saattoi olla myös yhteys keisari Diocletianuksen propagandaan, jossa hän esiintyi Juppiterin jälkeläisenä ja lisänimellä Iovius.
Myöhäisantiikin piispat kehottivat kristittyjä seurakuntalaisiaan luopumaan viikonpäivien jumalisista nimistä ja siirtymään järjestyslukuihin perustuviin nimiin, kuten nimestä dies Iovis nimeen quinta feria. Idän kirkon piirissä järjestyslukuihin perustuvat viikonpäivät pitkälti vakiintuivatkin, kuten nykykreikan viikonpäivien nimet osoittavat; niinpä torstai on pémpti, viides päivä. Sen sijaan lännessä kirkollisten johtajien paheksumat jumalien nimet jäivät. Niinpä Juppiterin päivä on jeudi, giovedì ja jueves ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi. Germaanisiin kieliin Juppiterin päivä periytyi ukkosenjumalan Thorin päivänä, ja siten nykyään on Donnerstag, Thursday, torsdag ja torstai saksaksi, englanniksi, ruotsiksi ja jopa suomeksi.
Oliko Martinus Bracaralaisen valituksilla vaikutusta Galiciassa, jossa hän oli piispana? Joka tapauksessa nykyisessä galician kielessä eli galegossa voi valita, sanooko quinta feira vai xoves. Nykyiseen portugalin kieleen vakiintui järjestyslukuun perustuva nimitys, sillä torstai on quinta feira.
Muuten, ”Torstai on toivoa täynnä” on suomentaja Jouko Linturin käännös John Steinbeckin romaanista Sweet Thursday. Toiveikasta torstaita kaikille!
Kirjallisuutta
Caesarius Arelatensis, Sermones, toim. D. G. Morin, Corpus Christianorum Series Latina 103–104. Turnhout: Brepols, 1953.
Concilium Narbonnensis, in Patrologia Latina 84. Patrologia Latina tietokanta http://pld.chadwyck.co.uk/
Martinus Bracarensis. De correctione rusticorum, Martini episcopi Bracarensis Opera omnia, toim. Claude W. Barlow. New Haven: Yale University Press, 1950.
Anderson, Mark. 2019. “Christianizing the Planetary Week and Globalizing the Seven-Day Cycle.” Studies in Late Antiquity 3.2: 128–91.
Bultrighini, Ilaria. 2018. “Thursday (dies Iovis) in the later Roman Empire.” Papers of the British School at Rome 86: 61–84.
Filotas, Bernadette. 2005. Pagan Survivals, Superstitions and Popular Cultures in Early Medieval Pastoral Literature, Toronto: Pontifical Institute of Mediaeval Studies.
Filotas, Bernadette. 2002. “Popular Religion in Early Medieval Pastoral Literature.” Le petit people dans l’Occident medieval: Terminologies, perceptions, réalités, toim. Pierre Boglioni, Robert Delort, and Claude Gauvard, 535–48. Paris: Éditions de la Sorbonne. Books.openedition.org/psorbonne/14070, katsottu 9.12, 2019.
Grig, Lucy. 2018. “Caesarius of Arles and the campaign against popular culture in late antiquity.” Early Medieval World 26: 61–81.
Klingshirn, William E. 1994. Caesarius of Arles. The Making of a Christian Community in Late Antique Gaul. Cambridge: Cambridge University Press.
Salzman, M.R. 2004. “Minding Time: Pagan and Christian Notions of the Week in the Fourth-Century Roman Empire.” Time and Temporality in the Ancient World, toim. Ralph M. Rosen, 185–212. Philadelphia: University of Pennsylvania Museum of Archaeology and Anthropology.
Artikkelin otsikkokuva: Cameorannekoru, jossa on kuvattuina viikonpäivien jumaluudet: Diana, Mars, Mercurius, Juppiter, Venus, Saturnus ja Apollo. Walters Art Museum. (Wikimedia Commons)