Carpe diem!

Tu ne quaesieris, scire nefas, quem mihi, quem tibi
finem di dederint, Leuconoe, nec Babylonios
temptaris numeros. ut melius, quidquid erit, pati.
seu pluris hiemes seu tribuit Iuppiter ultimam,
quae nunc oppositis debilitat pumicibus mare
Tyrrhenum: sapias, vina liques, et spatio brevi
spem longam reseces. dum loquimur, fugerit invida
aetas: carpe diem quam minimum credula postero.

Älä sinä, Leukonoe, kysy – ei ole lupaa tietää –
minkä rajan ovat vetäneet minulle ja sinulle jumalat,
älä kokeile babylonialaisia laskelmia. Parempi on elää sen kanssa, mitä on,
on talvia sitten edessä useampi tai käsillä viimeinen Juppiterilta saatu,
se, joka tälläkin hetkellä väsyttää Tyrrhenanmerta rannan hiomakivillä.
Ole järkevä, suodata viini, katkaise pitkä toivo, sillä hetkesi on lyhyt.
Meidän puhuessamme kateellinen aika on paennut tiehensä.
Poimi päivä. Juuri yhtään älä luota huomisen tuloon.

Tämä runo – ensimmäisen oodien kirjan 11. runo – kuuluu tunnetuimpiin roomalaisen runoilijan Quintus Horatius Flaccuksen (65–8 eaa.) sepittämistä ”lauluista” (odae tai carmina). Horatius julkaisi oodikirjat I-III, yhteensä 88 runoa, vuonna 23; myöhemmin ilmestyi vielä neljäs runokirja. Runon sisältämä ajatus carpe diem on niitä latinankielisiä hokemia, jonka useimmat tunnistavat: ”poimi päivä”, ”tartu hetkeen”. Horatius neuvoo ottamaan kiinni siitä, mikä on katoavaista – ihmisen aika. Elä täysillä juuri nyt! Tämä näyttää olevan Horatiuksen runon ydinsanoma; kokonaisuudessaan luettuna runo ei kuitenkaan varsinaisesti pursua elämäniloa, vaan pikemminkin alakuloa, alistumistakin.

Runo alkaa nuhtelulla: älä yritä selvittää kuolinpäivääsi, sen tietäminen on rikos jumalia kohtaan (nefas) – luvatonta. Viittaus ”babylonialaisiin laskelmiin” tarkoittaa astrologiaa, joka oli saapunut Babyloniasta Egyptin kautta Roomaan ja ollut jo pitkään suosittua. Horatiuksen varoitus on varsin käytännöllinen: keisari Augustuksen tiedettiin suhtautuvan nurjamielisesti astrologiaan, mikäli tarkoituksena oli saada selville henkilökohtainen kuolinpäivä.^[1]Muutamia vuosia ennen kuolemaansa Augustus loppujen lopuksi kielsikin kokonaan tämän kaltaisten astrologipalveluiden käyttämisen. Yksinvaltiaan kuolinpäivällä spekuloiminen tuskin olikaan … Continue reading Mutta miksi runossa puhuteltu nainen, Leukonoe, sitten haluaa tietää kuolinpäivänsä? Onko hän ahdistunut, elääkö hän kuolemanpelossa? Vai onko hän vain utelias? Tarkoittaako Horatius sanansa lohduksi vai varoitukseksi?

Horatius ei vaikuta kiistävän tulevaisuuden tuntemisen mahdollisuutta, mutta huomauttaa sen käytännössä olevan epäviisasta: Leukonoen ei kannata yrittääkään tällaista, koska se on jumalten näkökulmasta laitonta ja esivallan näkökulmasta sopimatonta. Muissakin Horatiuksen runoissa on viittauksia astrologiaan, mikä ei ole ollenkaan epätyypillistä ajan kirjoittajille. Horatius saattoi pohtia kuolinpäivää (finis, loppu, raja) asiaa filosofisesta näkökulmasta. Epikuroksen oppien mukaan, joita Horatius näyttää pääasiassa kannattaneen, kuolemaa ei tarvitse pelätä: ihmisen hajoaa atomeiksi eikä kuolemanjälkeistä elämää ole.^[2]Paitsi runojen kautta: kolmannen oodikirjan viimeisessä runossa Horatius rohkeni ennustaa itselleen kohtaloa non omnis moriar, en tule kuolemaan kokonaan. Tällaista epikurolaista vapautusta runoilija ei kuitenkaan Leukonoelle tässä runossa tarjoa, ainakaan suorin sanoin: ehkä kuitenkin kehotus olla ajattelematta kuolemaa aktiivisesti viittaa siihen, että huolenaihetta varsinaisesti ei ole.

Roomalaisten ylijumala, ukkosenjumala Juppiter säätää ihmisen elon päivät, joita runossa edustavat ”talvet” (hiemes); sana merkitsee myös huonoa säätä, myrskyä. Runo sijoittuu johonkin talviseen päivään Tyrrhenanmeren rannikolle, ja viittaus ”hohkakiviin” (pumices) vie ajatuksen Napolinlahden rannoille, joilta hohkakiveä – vulkaanista huokoista kiviainesta – löytyy erityisen runsaasti. Horatiuksen yllättävässä runokuvassa talvisää lannistaa merenkin: rannan ynseät hohkakivet kuluttavat, hiovat ja tylsyttävät merta, ei siis päinvastoin, kuten saattaisi ajatella. Talvisäässä, jolle ihminen ei missään tapauksessa mitään mahda, on parasta tyynesti ottaa vastaan, mitä tulee.

Horatius kehottaa Leukonoeta olemaan viisas ja suodattamaan viiniä (sapias, vina liques). Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään kehoitus viinin nauttimiseen, vaan muistutus siitä, että tässäkään asiassa ei sovi hukata aikaa: viinin suodattaminen on nimittäin nopea menetelmä epäpuhtauksien poistamiseksi. Se on kuitenkin kulinaristien mielestä^[3]Myös Horatiuksen itsensä mielestä: ks. Saturae 2,4. viinin aromien kannalta huonompi vaihtoehto kuin se, että viiniä dekantoidaan eli annetaan sakan laskeutua rauhassa pohjalle. Dekantoidessa voi mennä jopa seuraavaan päivään. Mutta eihän ole lainkaan varmaa, että seuraava päivä ylipäänsä tulee. Nopeasti suodattamalla varmistat, ettet kuole kuivin suin! Muitakaan kauaskantoisia suunnitelmia ei kannata tehdä: miten ”pitkä toivo” (spes longa) muka sopii ihmisen ”lyhyeen hetkeen” (spatium breve)? Siispä carpe diem, Leukonoe!

Runoilija puhutteleman naisen nimi on kreikkalainen: leukos, ’kirkas, selkeä, vaalea’ ja noos ’mieli, järki’. Nimen valinta ei varmaankaan ole sattumaa. ”Selväjärkinen” ihminen ottaa Horatiuksen rationaaliset, lakoniseen sävyyn annetut neuvot vastaan. Toisaalta Leukonoe voi olla nainen, jonka mieli on turhankin selkeä, jopa tyhjää täynnä – mitä runoilija haluaa sanoa tällaiselle naiselle? Aikaa ei olisi tuhlattavaksi edes keskustelemiseen, kun sillä välin ”kateellinen aika” (invida aetas), tuo inhimillisen kanssakäymisen ikiaikainen kolmas pyörä, menee jo menojaan! Mitä siis keskustelun sijaan?

Tähän kysymykseen Horatius ei suoraan vastaa, mutta voimme todeta seuraavaa: Latinan verbi carpere liittyy sadonkorjuuseen ja merkitsee kirjaimellisesti ’poimimista’. Jokainen päivä tarjoaa ihmiselle kypsän hedelmän poimittavaksi ja nautittavaksi – tämän ”poimimisen” eroottinen sisältö ei jää lukijalta aistimatta. Runoilijan ääni on kuitenkin väsynyt, melkein (keski-ikäisen?) halutonkin: taustanaan harmaan talvisen meren rytmikäs, tauoton vellonta harmaita rantakiviä vasten hän muistuttaa aivan yhtä paljon itseään kuin Leukonoeta siitä, että aikaa kulkee vääjäämättä eteenpäin. Jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta miten yksi päivä ihmiselämässä edes eroaa toisesta? Poimi päivä – ja tarkastele sitä riittävän läheltä nähdäksesi sen ainutkertaisuuden?

Carpe diem -kehotus nostaa lukijan mieleen toisen roomalaisen hokeman: memento te hominem esse – muista, että olet ihminen, siis kuolevainen.^[4]Tästä käytännöstä kertoo Tertullianus teoksessaan Apologeticus (33,4). Tämä lause kuului rituaalisena formulana triumfisaattueeseen, jossa orja kannatteli seppelettä voitokkaan ja juhlitun sotapäällikön pään yllä muistuttaen tätä kaiken juhlinnan keskellä siitä, ettei häntä sentään ole korotettu jumalaksi, ihmisen ajallisuus on hänen osansa ja kaikki tulee ennen pitkää päätökseensä. Horatiuksen tunnelmat ovat kuitenkin varsin kaukana triumfista. Viime kädessä ihmisen elämän takarajan voikin nähdä yhtenä Horatiuksen monessa yhteydessä kammoaman äärimmäisyyden käsitteen edustajana: elämä on sopusointuista elämistä varten, ei kuolemanajatuksia tai jahkailua varten.

Otsikkokuva: Hopeapikari roomalaisesta huvilasta Boscorealessa,
joka hautautui Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 jaa.
Copyright: 1997 RMN / Hervé Lewandowski. Louvre.