Juureva jouluruusu

Kirjoitussarja ”Antiikin kasveja pohjoisen taivaan alla”, osa 3

Suomalaiset puutarhurit tuntevat jouluruusun (Helleborus) varhaiskevään uskollisena kukkijana. Nimi ”jouluruusu”, joka suvun kasveilla on useissa eurooppalaisissa nykykielissä, juontuu kauniista ja kookkaista kukista sekä talveen tai alkukevääseen ajoittuvasta kukinnasta. Keski-Euroopan korkeudella kukinta voi osua juuri joulukuuhun, ja ihmeenomaisesti talven kylmyydessä ja pimeydessä kukkivassa jouluruusussa onkin nähty maailmaan syntyvän Jeesus-lapsen vertauskuva. Eräistä jouluruusulajeista on meilläkin tullut suosittuja joulunajan koristekasveja, joskin ne viihtyvät huonosti lämpimien sisätilojen ruukkukasveina. Ulos suojaisaan paikkaan istutettuna ne sen sijaan menestyvät ainakin eteläisessä Suomessa ja ilahduttavat kukillaan varhain keväällä, usein vielä lumen ollessa maassa.

Antiikintutkija Antero Tammiston jouluruusu kukki Helsingissä 1. helmikuuta poikkeuksellisen lämpimänä talvena 2020. Kuvaaja Antero Tammisto.

Antiikissa kreikan sanalla helleboros viitattiin muihinkin kasveihin kuin jouluruusuun, eikä aina ole selvää, mitä kasvia teksteissä milloinkin tarkoitetaan.[1]Sanan helleboros etymologia on epävarma. Jälkiosan on yleensä tulkittu viittaavan syömiseen (vrt. bora, ”ruoka”), kun taas alkupuoli voisi tulla verbistä helein, jonka yksi merkitys … Continue reading Helleboria ei antiikin aikana ymmärretty kotipihan koristekasviksi, vaan sanan tarkoittamat kasvit olivat villinä kasvavia lääkekasveja, joiden vaikutus oli ”puhdistava”, toisin sanoen oksennuksia ja/tai ulostuksia aikaansaava. Ajatuksena oli, että ”puhdistaminen” sai vääränlaiset, liialliset tai pilaantuneet nesteet tai muut huonot ainekset poistumaan kehosta ja auttoi näin parantamaan tällaisten ainesten aiheuttamiksi uskottuja sairauksia. Hippokraattisissa kirjoituksissa helleboriin viitataan tehokkaana joskin varoen käytettävänä puhdistajana, ja myös kreikan verbimuodoste helleborizein, ”puhdistaa helleborilla”, kertoo rohdon laajalle levinneestä maineesta.

Erityisen kuuluisa hellebori oli mielisairauksien ja mielenhäiriöiden hoitokeinona kautta antiikin ajan. Hippokraattisissa teksteissä helleborilla puhdistaminen mainitaan hoitona tietynlaisessa ”hulluudessa” (mania).[2]Hippokrates, De diaeta (”Elämäntavoista”) 1, 35. Teosta ei ole suomennettu. Teksti ajoittunee vuoden 400 eKr. tienoille. Mutta keino tunnettiin laajasti lääketieteen ulkopuolellakin. ”Mikset ota helleboria?” kysyy puhuja Demosthenes (384–322 eKr.) vastustajaltaan: [3]Demosthenes, Puhe kunniaseppeleestä (De corona) 18, 121 tarkoituksena on tällöin kysyä, mikset jo tule järkiisi. Myös vanhassa komediassa kehotetaan järjettömiä puhuvaa ”juomaan helleboria”.[4]Aristofanes, Ampiaiset (Vespae) 1489. Näytelmä esitettiin ensi kerran 422 eKr. Sitä ei ole suomennettu. Tällainen puhe oli epäilemättä tarkoitettu loukkaavaksi letkautukseksi, ei todelliseksi kehotukseksi. Kun filosofi Seneca (n. 4 eKr. – 65 jKr.) selittää, että ihmisten yleinen ”hulluus”, josta stoalaiset paljon puhuivat, on eri asia kuin lääketieteellinen mielisairaus, hän viittaa juuri eroon helleborihoidon tarpeessa: vaikka stoalaiset väittivätkin kaikkien ihmisten olevan perustavasti järjettömiä ja sitä myöten ”hulluja”, he eivät kuitenkaan tarkoittaneet, että näiden olisi syytä nauttia helleboria, joka oli tarkoitettu lääketieteellisten tilojen hoitoon.[5]Seneca, De beneficiis (”Hyvistä teoista”) 2, 35, 2. Teosta ei ole suomennettu. Antiikin lääkärit käyttivät helleboria yleisesti sekä manian että melankolian hoitokeinona. Ensin mainittu ei tosin vastannut nykypsykiatrian tunnistamaa maniaa, vaan sen alle kuului monenlaisia norminvastaisia tekoja, tunteita ja ajatuksia. Melankolia taas ymmärrettiin masennuksen, pelon ja ahdistavien harhojen hallitsemaksi tilaksi. Helleboripuhdistusta käytettiin myös epilepsian hoidossa.

Helleborilla puhdistaminen lienee ollut ikivanha kansankeino erilaisten vaivojen parantamisessa ja ehkäisyssä. Toistuvat oksennus- ja ulostuskuurit olivat osa antiikin ajan itsehoitoa, ja hellebori oli yksi keino niiden toimittamiseen. Theofrastoksen (n. 371–287 eKr.) Luonteiden ”epämiellyttävä” mies selostaa ruokapöydässä, miten on nauttinut helleboria ja puhdistunut kummastakin päästä ja ulostanut ”tätä keittoa mustempaa sappea” – hätkähdyttävää ja poikkeuksellista ei ole suinkaan puhdistavan lääkeaineen käyttö, vaan se, että moukkamainen mies selostaa vessa-asioita ruokailun yhteydessä.[6]Theofrastos, Luonteita (Characteres) 20.

Valkopärskäjuuri, Veratrum album. Kuvalähde Wikimedia Commons, kuvaaja Robert Flogaus-Faust.

Helleborin laatu voitiin tarkentaa puhumalla ”valkeasta” (leukos) ja ”mustasta” (melas) helleborista. Värillä viitattiin juuren väriin, sillä juuri oli se helleborin osa, jota lääkinnässä käytettiin. Theofrastos, Plinius vanhempi (23–79 jKr.) ja Dioskorides (n. 40–90 jKr.) kuvaavat näiden kasvien ulkonäköä ja ominaisuuksia yksityiskohtaisesti. Yleisen tulkinnan mukaan musta hellebori oli jokin jouluruusulaji, luultavimmin vaaleajouluruusu (Helleborus niger) tai idänjouluruusu (Helleborus orientalis), kun taas valkoisella helleborilla tarkoitettiin valkopärskäjuurta (Veratrum album). Kasvit eivät muistuta lainkaan toisiaan, ja voi tuntua oudolta, että näin erilaisiin lajeihin viitattiin samalla sanalla, usein niitä mitenkään erottelematta. On kuitenkin syytä muistaa, että antiikin ihmiset tunsivat helleborin ennen muuta valmiiksi työstettynä lääkeaineena. Esimerkiksi Aulus Gellius (n. 130–180 jKr.) kertoo, että tajusi helleborilaatujen eron vasta kun ryhtyi asiaa erikseen selvittämään, ja hän oli sentään monipuolisesti oppinut henkilö.[7]Aulus Gellius, Noctes Atticae (”Attikan öitä”) 17, 15. Teosta ei ole suomennettu. Toisaalta mustan ja valkean helleborin vaikutus mainitaan usein erilaiseksi, sillä mustan helleborin katsottiin olevan ulostuttava aine, kun taas valkoinen sai nauttijansa oksentamaan.

Kummankin helleborilajin juuren kerääminen näyttää olleen ammattimaisten ”juurenleikkaajien” (kr. rhizotomos) työtä, johon liittyi runsaasti taikauskoa. Theofrastoksen mukaan mustaa helleboria kasvoi ”joka paikassa”, kun taas valkeaa helleboria vain harvakseltaan.[8]Theofrastos, Historia plantarum (”Kasvioppi”) 9, 10. Teosta ei ole suomennettu. Paras hellebori saatiin tietyiltä kasvupaikoilta, yleensä vaikeakulkuisesta vuoristosta. Oiten, Helikonin ja Parnassoksen hellebori mainitaan teksteissä korkealaatuisena, mutta erityisen kuuluisa helleborin lähde oli Antikyran satamakaupunki, jota ympäröivillä vuorilla kasvoi kumpaakin lajia. Kerrottiin, että sankari Herakles olisi parantunut hulluudestaan tässä kaupungissa Antikyreus-nimisen tietäjän avulla.[9]Tarina mainitaan ensimmäisen kerran Hippokrateen nimissä säilyneissä epäperäisissä kirjeissä (Epistulae 16). Kirjeet ovat peräisin ehkä 2. tai 1. vuosisadalta eKr. Niitä ei ole … Continue reading Parantaja Melampus (”Mustajalka”) taas yhdistyi nimenomaan mustajuuriseen helleboriin, josta käytetiin myös nimeä melampodion. Hänen kerrottiin ensimmäisenä keksineen tämän rohdoskasvin hyödyt ja käyttäneen sitä kuningas Proitoksen hulluksi tulleiden tyttärien parantamiseen.[10]Galenos kuitenkin väittää Melampuksen käyttäneen valkoista helleboria: De atra bile (”Mustasta sapesta”) 5, 132 (ei suom.). Pliniuksen kertoman version mukaan hän olisi käyttänyt tähän tarkoitukseen helleboria syöneiden vuohien maitoa.[11]Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 25, 21. Teosta ei ole suomennettu. Theofrastos kertoo, että helleborilla puhdistettiin paitsi ihmisiä, myös taloja ja karjaa – jälkimmäisessä yhteydessä oli lisäksi luettava tietty loitsu.[12]Theofrastos, Historia plantarum 9, 10. Juurenleikkaajilla oli omat rituaalinsa. Mustan helleborikasvin ympärille piti ennen juuren esiin kaivamista piirtää ympyrä veitsellä ja rukoilla sitten kasvot itään päin ja pyytää lupaa kasvin nostamiseen. Kotkan lento läheltä ennusti leikkaajan kuolemaa vuoden sisällä.[13]Theofrastos, Historia plantarum 9, 8. Plinius ja Dioskorides kertovat saman tarinan, hieman eri yksityiskohdilla. Helleborin kerrottiin myös tekevän juurenleikkaajat uneliaiksi, mitä vastaan piti varustautua syömällä ennalta valkosipulia ja juomalla laimentamatonta viiniä. Pliniuksen mukaan tämä varokeino tosin koski vain valkoista helleboria.[14]Plinius vanhempi, Naturalis historia 25, 21.

Dioskorideen mukaan kumpaakin helleborilajia voitiin käyttää myös kohdun puhdistamiseen, sillä niiden avulla saatiin kuukautiset tulemaan ja jopa raskaus keskeytymään.[15]Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 4, 148 (valkea hellebori) ja 4, 162 (musta hellebori). Teosta ei ole suomennettu. Helleborin vaikutukset tunnettiin rajuudestaan, ja kasvien tiedettiin surmaavan niitä syöviä eläimiä. Nykykäsityksen mukaan kumpikin kasvi on vaarallisen myrkyllinen, ja on jopa arveltu, että Aleksanteri Suuren varhaisen kuoleman syynä olisi voinut olla pärskäjuurimyrkytys.[16]Leo Schep (2013), ”Was the death of Alexander the Great due to poisoning? Was it Veratrum album?”. Clinical Toxicology 54 (1): 72–77. Mutta on antiikista säilynyt tarinoita matalan kynnyksenkin käytöstä. Pliniuksen ja Aulus Gelliuksen säilyttämän tarinan mukaan filosofi Karneades olisi nimittäin nauttinut valkoista helleboria terävöittääkseen järkeään vaativan älyllisen suorituksen edellä.[17]Plinius vanhempi, Historia naturalis 25, 21; Aulus Gelliuss, Noctes Atticae 17, 15.

Vaaleajouluruusu myynnissä helsinkiläisessä puutarhaliikkeessä maaliskuussa 2021. Kuvaaja Marke Ahonen.

Jouluruusuja näkee suomalaisissa puutarhoissa tätä nykyä jo yleisesti, kun taas valkopärskäjuuri ei ole koskaan ollut suosittu viljelykasvi, vaikka sekin on omalla tavallaan näyttävä ilmestys. Puutarhurin on syytä pitää kasvien myrkyllisyys visusti mielessä. Valkopärskäjuurta kasvaa Suomessa luonnonvaraisenakin, joskin vain yksi esiintymä Pohjois-Lapissa tunnetaan. Kasveja käytetään jossain määrin myös luontaislääkinnässä sekä homeopaattisissa valmisteissa.


Artikkelikuva: Joulukodin kaunistukseksi tarkoitettuja Helleborus-istutuksia myynnissä helsinkiläisessä tavararatalossa joulukuussa 2020. Kuvaaja Marke Ahonen.

Sarjan kaikki osat tästä.

Alaviitteet

Alaviitteet
1 Sanan helleboros etymologia on epävarma. Jälkiosan on yleensä tulkittu viittaavan syömiseen (vrt. bora, ”ruoka”), kun taas alkupuoli voisi tulla verbistä helein, jonka yksi merkitys on ”surmata”. Toisaalta on ehdotettu myös, että alkupuoli viittaisi hirvieläimeen (alkē), jonka ruokaa kasvi siis olisi.
2 Hippokrates, De diaeta (”Elämäntavoista”) 1, 35. Teosta ei ole suomennettu. Teksti ajoittunee vuoden 400 eKr. tienoille.
3 Demosthenes, Puhe kunniaseppeleestä (De corona) 18, 121
4 Aristofanes, Ampiaiset (Vespae) 1489. Näytelmä esitettiin ensi kerran 422 eKr. Sitä ei ole suomennettu.
5 Seneca, De beneficiis (”Hyvistä teoista”) 2, 35, 2. Teosta ei ole suomennettu.
6 Theofrastos, Luonteita (Characteres) 20.
7 Aulus Gellius, Noctes Atticae (”Attikan öitä”) 17, 15. Teosta ei ole suomennettu.
8 Theofrastos, Historia plantarum (”Kasvioppi”) 9, 10. Teosta ei ole suomennettu.
9 Tarina mainitaan ensimmäisen kerran Hippokrateen nimissä säilyneissä epäperäisissä kirjeissä (Epistulae 16). Kirjeet ovat peräisin ehkä 2. tai 1. vuosisadalta eKr. Niitä ei ole suomennettu.
10 Galenos kuitenkin väittää Melampuksen käyttäneen valkoista helleboria: De atra bile (”Mustasta sapesta”) 5, 132 (ei suom.).
11 Plinius vanhempi, Naturalis historia (”Luonnonoppi”) 25, 21. Teosta ei ole suomennettu.
12 Theofrastos, Historia plantarum 9, 10.
13 Theofrastos, Historia plantarum 9, 8. Plinius ja Dioskorides kertovat saman tarinan, hieman eri yksityiskohdilla.
14 Plinius vanhempi, Naturalis historia 25, 21.
15 Dioskorides, De materia medica (”Lääkeaineista”) 4, 148 (valkea hellebori) ja 4, 162 (musta hellebori). Teosta ei ole suomennettu.
16 Leo Schep (2013), ”Was the death of Alexander the Great due to poisoning? Was it Veratrum album?”. Clinical Toxicology 54 (1): 72–77.
17 Plinius vanhempi, Historia naturalis 25, 21; Aulus Gelliuss, Noctes Atticae 17, 15.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments