Persialaiset ja me

Espoon Kaupunginteatterissa avautui harvinainen mahdollisuus päästä kuulemaan Aiskhylosta (nyky-) kreikaksi, kun Ateenaan päätyneiden turvapaikanhakijoiden taidetyöpajasta alkunsa saanut teatteriryhmä Station Athens Group saapui vierailulle Suomeen. Jolanda Markopouloun ohjaama We are the Persians! – Είμαστε οι Πέρσες! tuo näyttämölle kuusi Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista lähtenyttä miestä, jotka kertovat omat tarinansa.^[1]Espoossa miehistä nähtiin vain viisi, kun bangladeshilainen Aidim Joyimal ei keskeneräisen turvapaikkaprosessin vuoksi saanut matkustuslupaa Ateenasta Suomeen – tätäkin on esiintyvän … Continue reading Dokumentaarisia puheosuuksia rytmittävät otteet Aiskhyloksen vanhimmasta säilyneestä tragediasta Persialaiset, väliin myös persiaksi, jota osa afgaaneista puhuu ädinkielenään.

Niin Persia saa kaivata ja valittaa
rakkaita kasvattejaan, nuorta voimaansa.
Tämä on kaikki totta.

Näyttämöä hallitsee koko pakolaiskriisin symboliksi kasvanut, Välimeren ylittämiseen ja kaikkien näiden kohtaloiden kantamiseen aivan liian pieni vene, kuin alttari, jonka ympärille esityksen koreografia on rakennettu. Öisellä merellä soutaminen, kiinniotetuksi ja kuulustelluksi tuleminen ja kohtalon uhreillaan pelaama julma polttopallo ruumiillistetaan esityksessä eräänlaiseksi kuorotanssiksi. Puheosuuksien ja lyyristen Aiskhylos-otteiden välinen vuorottelu seuraa antiikin tragediasta tuttua rytmiä.

En ole ainoa, joka poistuu esityksen jälkeen salista märkä nenäliina pusertuneena nyrkkinsä sisään. Kohtaaminen ”persialaisten” kanssa teatterin hämärässä silmästä silmään nostattaa vuoden 2017 Suomessa jo niin tuttuja häpeän tunteita – miten me turvaan ja hyvinvointiin turtuneet eurooppalaiset olemme vastanneet tai jättäneet vastaamatta meiltä apua pyytävien ihmisten hätään, ja miten myös Euroopan sisällä Kreikka on saarrettu kestämättömään tilanteeseen 65 000:n maahan juuttuneen pakolaisen kanssa – mutta ennen kaikkea tämä persialaisjoukko herättää myötätunnon, joka ei tahdo mahtua oman kehon rajojen sisään.

Voi! Syvällä ruumiini perukoissa
minun sydämeni huutaa, huutaa!

Nämä vieraat, idän barbaarit, outoja kieliä puhuvat ja eksoottisin tavoin rukoilevat ihmiset katsovat näyttämöltä takaisin meitä katsojia, peilikuviaan. Hekin ikävöivät rakkaitaan, laulavat isoäitiensä kehtolauluja, pelkäävät terroristeja, masentuvat ja syövät psyykenlääkkeitä, opiskelevat kieliä, unelmoivat mahdottomia unelmia ja haluavat jäädä henkiin.

Ehkä Ateenan miehistä aikoinaan tuntui juuri tältä, kun tragediarunoilijat marssittivat Dionysos-teatterin orkhestralle kuoron toisensa perään näitä ”toisia”: sukunsa, kotikaupunkinsa ja kansalaisen osansa menettäneitä sotien uhreja, naisia, muukalaisia, orjia, barbaareja. 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua juuri teatteri oli se paikka, jossa ateenalaiset joutuivat kohtaamaan myös toisten äänen ja altistumaan vieraille näkökulmille. Toisinaan nämä näkökulmat suuntautuvat suoraan meidän omiin tekoihimme ja poliittisiin valintoihimme.

Lukemattomat naiset repivät nyt
päähuntunsa hennoilla käsillään,
syvän murheen vallassa hukuttavat
puvunrintaa paartavat laskokset
kyyneleitten kosteaan tulvaan.

Erityisen koskettava on ”persialaisten” kertomuksissa toistuva unelma pelastumisesta pitkän matkan päätteeksi nimenomaan kreikkalaiselle rannalle. Kun Kreikkaa katsoo täältä meidän suunnastamme, tulijoiden ajatus Egeanmeren rantakivikoista koko maanosan symbolina kirkastaa hetkeksi sen, mistä Euroopassa kaiken eurokriiseilyn ja sisäisen selkäänpuukotuksen alla oikeasti on kysymys. Turvananojille Kreikka – Eurooppa – merkitsee turvaa, rauhaa ja vapautta. Mahdollisuutta olla jälleen ihminen ihmisten joukossa.

Pystyykö pidättämään kukaan
ihmisvirran tulvaa,
hillitsemään padon voimin
meren vastustamatonta hyökyaaltoa?

Tulijoiden Euroopassa kohtaama todellisuus haraa vastaan. Juuri tässä ideaalin ja todellisuuden välisessä hankauksessa tragedia syntyy – yhä uudestaan.

Station Athens Group ei ole ensimmäinen antiikin tragediaperinteeseen tarttunut pakolaisista koostuva teatteriryhmä. Ammanin kansallisteatterissa v. 2013 esitettiin adaptaatio Euripideen Troijan naisista, jossa suurinpiirtein klassisen tragedian kuoron kokoinen joukko Jordaniaan paenneita syyrialaisia naisia kertoo tarinansa hieman We are the Persians -esityksen tapaan. Draamaterapiaryhmänä aloittaneen ja lopulta Iso-Britanniaan kiertueelle asti päätyneen teatteriproduktion harjoitusprosessi on ikuistettu Jasmin Feddan ohjaamaan vaikuttavaan dokumenttielokuvaan Queens of Syria, joka nähtiin syksyllä 2015 myös Helsingissä.

Vuosi Troijan naisten jälkeen Beirutissa toteutettiin vastaavalla konseptilla Sofokleen Antigone-näytelmään pohjautuva Antigone of Syria, esiintyjinä tällä kertaa Libanoniin selvinneitä syyrialaisnaisia. Molemmat produktiot ohjasi syyrialainen dramaturgi ja ohjaaja Omar Abu Saada.

Mikä saa nykyajan pakolaiset tarttumaan juuri antiikin tragediaan? Ja miksi tarttuminen niin puhuttelee katsojaa?

Ateenassa muotoutunut klassinen teatteri levisi 300-luvun lopulta alkaen hellenismin myötä Syyriaan, Mesopotamiaan, Persiaan ja aina nykyisen Afganistanin luoteisosiin saakka. Alueilla, joilta ihmiset tällä hetkellä pakenevat, antiikin tragedialla on siis pidempi historia kuin vaikkapa täällä meillä. Toisaalta tragediarunous myytteineen on vaikuttanut koko eurooppalaiseen kulttuuriin niin syvästi, että hyvällä syyllä voidaan puhua ”länsimaisen” sivilisaation sydänjuurista.

Ehkä vastaus piilee tässä: Aiskhyloksen, Sofokleen ja Euripideen kanssa me ja ne toiset olemme jonkin perustavanlaatuisella tavalla yhteisen äärellä.

Minä julistan outoa murhetta,
meren iskujen ankaraa voimaa;
sinun sukusi ja kansasi surijana
minä valitan, valitan, huudan.

Artikkelin otsikkokuva: E. Giounanli, Polyplanity Productions / Espoon Kaupunginteatteri

Sitaatit Aiskhyloksen näytelmästä Persialaiset on suomentanut Maarit Kaimio, teoksessa Aiskhylos: Neljä tragediaa, Gaudeamus 1975.