Antoninusten rutto, koronavirus ja ksenofobia

Rooman valtakunta joutui vuonna 166 kasvokkain kauhistuttavan epidemian kanssa. Taudin saaneita piinasivat kuume, keuhkokuume, kurkunpään tulehdus, veren yskiminen sekä suoliston ja ihon erilaiset oireet. Kuolleisuus oli historioitsija Dion Kassioksen mukaan pahimmillaan jopa 2000 henkilöä päivässä, ja tämä pelkästään Rooman kaupungissa itsessään.^[1]Dio 72.14.3-4. Hyvän yleiskuvan antaa mm. Duncan-Jones 2018, 44-50. Aikalaiset kertoivat taudin levinneen ensin Lucius Veruksen armeijan keskuudessa näiden sotiessa Mesopotamiassa parthialaisia vastaan, ja sotaretken päätyttyä länteen palaavat sotilasosastot auttoivat epidemiaa leviämään Vähään-Aasiaan, Kreikkaan, ja aina Italiaan asti. Epidemia tunnetaan ’Antoninusten ruttona’ vallassa olleen hallitsijahuoneen (Marcus Aureliuksen ja hänen ottoveli-hallitsijakumppaninsa Lucius Veruksen) mukaan, mutta joskus siitä käytetään myös nimeä Galenoksen rutto, sillä tämä aikansa kuuluisin lääkäri sekä antoi siitä taudinkuvan että todisti itse sen aiheuttamia vahinkoja sekä Italiassa että Vähässä-Aasiassa, josta hän itse oli kotoisin.^[2]Ks. Littman & Littman 1973.

Epidemian laajat yhteiskunnalliset vaikutukset

Vuosien 166-180 epidemioiden sarja vaikuttaisi olleen siihenastisen tunnetun historian laajimmalle levinnyt kulkutauti. Se palasi aalloittain Italiaan myös Marcus Aureliuksen seuraajan (ja pojan) Commoduksen valtakauden alkuvuosina ja vielä 189 jaa. Myöhemmin 200-luvun puolessavälissä valtakuntaa koetteli toinen tautiepidemia, mutta ei ole varmaa oliko sen takana sama taudinaiheuttaja.^[3]McNeill 1978, 104. Tutkijat ovat yrittäneet tulkita Galenoksen raportteja taudista yrittäessään päätellä mikä meidän tuntemamme tauti olisi voinut olla kyseessä 160-180-luvuilla: tavallisimpana oletuksena pidetään isorokkoa, vakavaa virusperäistä ja kuumetta aiheuttanutta tartuntatautia. Epidemia ei siis varmaankaan ollut ’rutto’ lääketieteellisessä mielessä, mutta tämä nimitys on vakiintunut siitä puhuttaessa useisiin eurooppalaisiin kieliin joissa peste, Pest, pestilence ja plague tarkoittivat vanhastaan mitä tahansa vakavaa ja rajusti leviävää epidemiaa. Äskettäin Marke Ahonen syväluotasi blogikirjoituksessaan antiikin tauteja ja tartuntoja. Tämä artikkeli puolestaan keskittyy ennemminkin epidemioiden sosiaaliseen puoleen ja ennen kaikkea niiden aiheuttaman muukalaisvihamielisyyden (ksenofobian) historiaan.

Moni tutkija on nähnyt 160-180 -lukujen epidemian eräänä niistä tekijöistä jotka aiheuttivat Rooman valtakunnassa niin sanotun ’200-luvun kriisin’.^[4]Ks. mm. Bruun 2007, 202-203, joka antaa yleiskuvan aiemman tutkimuksen argumenteista, vaikka artikkeli päätyykin olemaan ottamatta vahvaa kantaa syy- ja seuraussuhteisiin. Antoninusten epidemian ja muiden samanaikaisten epävarmuutta luoneiden tapahtumien seuraukset ulottuivat myös uskonnolliseen kulttuuriin asti. Eräiden tutkijoiden mukaan epidemian luoma eksistentiaalinen epävarmuus sai ihmiset kääntymään uusien, lohtua tuovien ja tunteisiin vetoavien kulttien pariin. Kristinusko mainitaan usein kulttina joka hyötyi tästä henkisen epävarmuuden ajasta, mutta myös perinteisten kulttien kuten Eleusiin mysteerien uusi suosio sekä karismaattiset uskonnolliset innovaattorit kuten Aleksandros Abonoteikhoslainen – jonka luoma Glykon-käärmeen oraakkelikultti houkutteli sekä tavallista kansaa että valtakunnan eliittiä – ovat selvästi erottuvia ilmiöitä lähteissämme.^[5]Luc. Alex. 36. Ks. myös Duncan-Jones 2018, 57-58. Myös keisarin moraalis-uskonnollista erikoisasemaa korostavia tarinoita alkoi liikkua tautiepidemian aikana ja jälkeen aiempaa enemmän. Kuuluisin esimerkki näistä on kertomus Marcus Aureliuksen niin sanotusta sadeihmeestä noin vuonna 172, jolloin keisari rukouksillaan sai vesipulasta kärsivän armeijansa pelastettua keskellä vihamielisiä germaaniheimoja.^[6]Ks. Kovács 2009, 212.

Kulkutaudin aiheuttamista moralisoivista reaktioista eräs kiinnostavimpia – joka samalla myös vertautuu varsin hyvin tämänhetkiseen koronaviruksen aiheuttamaan paniikkiin – on se, miten selkeästi antiikin lähteissä korostuu ruton itäisen alkuperän korostaminen. Antiikin etnisiä representaatioita ja kulttuurien välistä dialogia tutkivalle historioitsijalle tämä aspekti on sekä huomionarvoinen että myös omalla tavallaan pessimismiä herättävä. Tuntuu että yhteiskuntien reaktiot tautiepidemioihin vuosisadasta toiseen pyrkivät stigmatisoimaan taudin alkuperäksi tulkitun alueen tai ihmisryhmän kulttuuria ja jopa arvoja.^[7]Vrt. mm. Schoichet 2020. Etenkin sinofobia eli kiinalaisten (ja joskus myös Kiinan) pelko sekä sen aiheuttama diskriminaatio ovat nousseet vahvasti esille covid-19 -epidemian aikana. Sosiaalisessa mediassa leviävät huhut ja diskriminoiva, osaksi paniikin värittämä reagointi perustuu tietenkin pelkkiin stereotyyppeihin joita länsimaisessa kulttuurissa edelleenkin elää itäaasialaisiin yhteiskuntiin liittyen, mutta näiden reaktioiden aiheuttama henkilökohtainen uhatuksi ja syrjityksi tulemisen tunne on monelle niiden kohteeksi joutuvalle surullinen ja epäoikeudenmukainen ahdistuksen lähde.^[8]Uutisia syrjinnästä, mm. Benton 2020; Ferraresi 2020; Hay & Caspani 2020; Hirvonen & Koivisto 2020; Liu 2020.

Ex oriente pestis? Ajatus idästä tautien kotina

Antiikin kirjallisuuden kulkutautikuvaukset olivat myös konventionaalisten narratiivisten elementtien värittämiä. Näihin kliseisiin kuului myös ajatus pahimpien kulkutautien alkuperästä etelässä tai idässä; antiikin vallitsevat ajatukset ilmastoista ja elementeistä tukivat tätä mielikuvaa. ^[9]Duncan-Jones 1996, 114. Jo Plinius vanhempi ensimmäisellä vuosisadalla väitti kivenkovaan että rutto (pestilentia) levisi aina maailman eteläisistä osista kohti länttä.^[10]Plin. NH 26.4.

Itämainen alkuperä toisin sanoen valmisteli kreikkalais-roomalaisen yleisön oletukset vastaanottavaisiksi tietyntyyppisille juoruille ja anekdooteille ruttoon liittyen. Historia Augusta, todennäköisesti 300-luvulla kirjoitettu kokoelma vahvasti fiktionalisoituja keisarillisia elämäkertoja, tarjoaa tavan takaa ja moniin eri aiheisiin liittyen arvokasta todistusaineistoa roomalaisen yhteiskunnan ennakkoluulojen ja stereotyyppien luonteesta. Keisari Lucius Veruksen elämäkerrassa käy hyvin selvästi esille se moralisoiva tapa jolla eettisten rikkomusten ja epidemian suhdetta kuvattiin.

Hänen kohtalonaan oli että hänen katsottiin tuoneen mukanaan ruton niihin provinsseihin joiden kautta hän palasi, ja aina Roomaankin asti. Uskotaan nimittäin että tämä kulkutauti sai alkunsa Babyloniasta, jossa Apollonin temppelissä eräs sotilas sattui avaamaan kultaisen kirstun, josta ruttoa kantanut ilma (spiritus pestilens) karkasi ja levisi Parthiaan ja koko maailmaan. Lucius Verus ei kuitenkaan ollut tähän yhtä syyllinen kuin Cassius, joka valloitti Seleukeian rynnäköllä rikkoen sopimuksen (contra fidem), kun tuo kaupunki oli vastaanottanut sotilaamme ystävällismielisesti. (Historia Augusta, Verus 8.1-2)

Wuhanin kalatorin ja Seleukeian Apollonin temppelin välillä on toki eronsa, mutta oleellista on se, että sekä 160-luvulla että 2020 sisäryhmän keskisissä puheakteissa ja epidemian kausaliteettien kerronnassa uhkaavan taudin ulkopuolinen alkuperä korostuu aivan erityisen vahvasti. Eikä kyseessä ollut ainoastaan Historia Augustan tyypillinen juoruilevuus ja halu kertoa mieleenpainuvia anekdootteja. Myös samoihin aikoihin kirjoittanut Ammianus Marcellinus, myöhemmän keisariajan tärkein historioitsija, heijastelee samaa ajatusta Antoninusten rutosta jonkinlaisena yliluonnollisena rangaistuksena roomalaisten hybriksestä. Ammianuksen narratiivissa Seleukeian Apollonin temppelissä oli kaldealaisten maagisilla taidoillaan sulkema pyhäkkö, johon murtautuneet roomalaiset sotilaat vapauttivat ilmoille ruton.^[11]Amm. Marc. 23.6.24.

Pandemian stereotypiat ja ksenofobia

Harva uhka koetaan vahvemmin eksistentiaaliseksi ja kokonaisten yhteiskuntien (samoin kuin yksilöiden ja perheiden) tulevaisuutta uhkaavaksi kuin kulkutauti. Vaikka 1900-luvun myötä kulkutautiepidemiat harvinaistuivat, eikä länsimaisissa yhteiskunnissa ole ollut moneen sukupolveen enää aktiivista tai henkilökohtaista kokemusta laaja-alaisista epidemioista, on viime vuosikymmenien dystooppisessa fiktiossa, elokuvissa ja romaaneissa silti popularisoitunut tietty pandemioihin liittyvä kuvasto. Kulttuurillisesti jaettu kulkutautien kuvasto on siis olemassa etenkin länsimaissa, mikä onkin värittänyt covid-19-paniikkia.^[12]Pandemioista ja paniikista, ks. Wuthnow 2010, 120-150.

Historiallisia esimerkkejä siitä, kuinka epidemiat ovat johtaneet vähemmistöjen ja valtaväestön ulkopuolisten ryhmien syyttämiseen taudin synnystä tai leviämisestä, on lukemattomia.^[13]Vrt. myös Illing 2020. Antoninusten ajan epidemia aiheutti vakavia yhteiskunnan sisäisiä jännitteitä ja paikallistason väkivaltaisuuksia Egyptissä. ^[14]Elliott 2016. Mustan surman aikaan eurooppalaisissa yhteiskunnissa etenkin juutalaisia syytettiin taudin tahallisesta levittämisestä: ajoittain paikalliset eliitit käyttivät epidemiaa oikeuttaakseen juutalaisvastaiset vainonsa.^[15]Cohn 2007.

’Orientti’, länsimaiden kulttuurillisesti jakama kuvasto itäisistä yhteiskunnista, on usein hahmotettu ylellisyyden, luksuksen ja dekadenssin kautta, mutta etenkin kolonialismin ajalta alkaen tähän moraalisen korruption mielikuvastoon on liittynyt myös fyysisen lian ja sairaalloisuuden assosiaatioita. Useat historiallisista lähteistä tunnetut kulkutaudit oli tapana vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussakin niputtaa yhteen ’itämaiseksi rutoksi’, jonka katsottiin tunkeutuneen länsimaihin aina Thukydideen kuvaamasta Ateenan kulkutaudista alkaen.^[16]Potter 1880, 606. Ateenan kulkutaudista ks. myös Marke Ahosen blogipostaus Khelidonissa 13.3.2020. Etenkin brittiläisessä ajattelussa imperiumin leviämistä hyvin konkreettisesti hidastivat kuumien ilmanalojen kulkutaudit, mutta tapa jolla sivilisaation, ilmaston ja tautien suhde esitettiin, oli siekailemattoman arvottava. Vuonna 1820 epidemologiaan erikoistunut lääkäri Thomas Hancock piti Lontoon lääketieteellisen seuran juhlaluennon ruttoon liittyen, ja julkaisi sen seuraavana vuonna nimellä Researches into the Laws and Phenomena of Pestilence. Tutkielmassa hän tekee selväksi miten hänen nähdäkseen etenkin Lähi-Itä toimi ’itämaisen ruton’ pesäpaikkana, josta se voisi palata jopa Britanniaan mikäli jonkinlaisia merkkejä sivilisaatiotason ’rappiosta’ ilmenisi:

Mutta jos koskaan tämä siunattu maamme [= Britannia], joka tällä hetkellä on kokemuksesta viisastunut, vajoaisi takaisin entiseen erheeseensä ja palaisi vanhojen aikojen inhoihin tapoihin, ei ole epäilystäkään etteikö molemminpuolinen yhteys palaisi ja se saisi jälleen vieraakseen hylätyn lapsensa [=’ruton’], joka tällä välin on vaellellut maanpaossa samanhenkisten tahojen parissa – välistä Egyptin mutamajoissa, välistä taas barbareskirannikon ahtaissa teltoissa, ja välistä Aleppon saastaisilla toreilla.(Hancock 1821, 269)

Hancock myös viittaa teoksessaan (1821, vii) siihen että parlamentin selvitys ruton levinnästä vuonna 1819 ympäri maailmaa kiinnitti hänen huomionsa aiheeseen: kolonialististen valtojen tapa kontrolloida ja katalogisoida maailmaa vaikutti näin ollen suoraan lääkärien asenteeseen tauteja kohtaan. Eurooppalaisissa imperiumeissa tällainen yhteiskuntien arvottamien oli luonnollisesti erittäin yleistä 1800-luvulla. Samalla vuosisadalla ja vielä 1900-luvun alussakin Keski- ja Itä-Euroopan maissa myös syfiliksen levintä, joka ajoittain sai lähes epidemianomaisia mittasuhteita aikansa yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja kaksinaismoralistisen seksuaalikäyttäytymisen tähden, liitettiin väheksyttyyn ja dekadentiksi katsottuun ottomaanivaltakuntaan.^[17]Fuchs 2016.

AIDS-epidemian kohdalla moralisoiva retoriikka – etenkin homofobisessa muodossaan – nousi erittäin merkittävään rooliin, ja vasta aivan viime vuosina HIV:hen ja sen aiheuttamasta sairaudesta kärsiviin kohdistunut stigmatisaatio on alkanut vähetä. Viime aikoina on tutkimuksessa myös tarkasteltu ebola-viruksen aikana länsiafrikkalaisia vastaan ja sikainfluenssaepidemian aikana kiinalaisiin suunnattua diskriminaatiota.^[18]Benton 2018; Paul & Banerjee 2016, esim. 384. Äskettäinen lausunto Veneton kuvernööriltä, jossa hän totesi ’meidän kaikkien nähneen kuinka kiinalaiset syövät eläviä hiiriä’, on paitsi osoitus henkilökohtaisesta ajattelemattomuudesta, myös osa epidemioihin liittyvän etnisen stigmatisaation historiaa.^[19]Ferraresi 2020. Olen myös omin silmin, joskin epäuskoisena, todistanut sosiaalisessa mediassa näennäisesti älykkäiden ihmisten levittävän täyttä huhupuhetta esimerkiksi siitä, että covid-19 -tartuntojen levintä Italiassa johtuu ’laittomista kiinalaisista siirtotyöläisistä’. On ällistyttävää, että länsimaassa leviävä epidemia yhä edelleenkin esitetään tällä tavoin ’itämaisesta’ vektorista johtuvaksi.

Tutkimusta

N. Benton 2018, ‘Ebola’, Panic, Transnational Cultural Studies, and the Affective Contours of Power, M. Seigel (toim.), Routledge, 67-85.

N. Benton 2020, ‘Race, epidemics, and the viral economy of health expertise’, The New Humanitarian (4.2.2020) https://www.thenewhumanitarian.org/opinion/2020/02/04/Coronavirus-xenophobia-outbreaks-epidemics-social-media (haettu 13.3.2020)

C. Bruun 2007, ’The Antonine plague and the ‘third-century crisis’’, Crises and the Roman Empire, O. Hekster, G. de Kleijn & D. Slootjes (toim.), Brill, Leiden, 201-217.

S. K. Cohn, Jr. 2007, ‘The Black Death and the Burning of Jews’, Past and Present 196, 3-36.

R. P. Duncan-Jones 1996, ‘The impact of the Antonine plague’, Journal of Roman Archaeology 9, 108-36.

R. P. Duncan-Jones 2018, ‘The Antonine plague revisited’, Arctos 52, 41-72.

C. P. Elliott 2016, ‘The Antonine plague, climate change and local violence in Roman Egypt’, Past and Present 231, 3-31.

M. Ferraresi 2020, ’Italy’s Politicians Are Making the Coronavirus Crisis Worse’, Foreign Policy (9.3.2020), https://foreignpolicy.com/2020/03/09/italy-covid19-coronavirus-conte-salvini-epidemic-politicians-are-making-crisis-worse/ (haettu 13.3.2020)

B. Fuchs 2016, ‘Škerljevo, Frenjak, Syphilis: Constructing the Ottoman Origin of Not Sexually Transmitted Venereal Disease in Austria and Hungary, 1815-1921’, J. Vögele, S. Knöll & T. Noack (toim.), Epidemin und Pandemien in historischer Perspektive, Springer, 59-73.

T. Hancock 1821, Researches into the laws and phenomena of pestilence, William Phillips, London.

A. Hay & M. Caspani 2020, ’Fake Flyers and face-mask fear: California fights coronavirus discrimination’, Reuters (14.2.2020), https://www.reuters.com/article/us-china-health-usa-discrimination/fake-flyers-and-face-mask-fear-california-fights-coronavirus-discrimination-idUSKBN208063 (haettu 13.3.2020)

S. Hirvonen & J. Koivisto 2020, ’Aasialaistaustaiset kokeneet Suomessa syrjintää koronavirusepidemian puhjettua: haukkumista viruksiksi, välttelyä ja epäasiallisia katseita’, YLE uutiset (6.2.2020), https://yle.fi/uutiset/3-11190157 (haettu 16.3.2020)

S. Illing 2020, ‘Why pandemics activate xenophobia’, Vox (4.3.2020), https://www.vox.com/policy-and-politics/2020/3/4/21157825/coronavirus-pandemic-xenophobia-racism (haettu 13.3.2020)

P. Kovács 2009, Marcus Aurelius’ Rain Miracle and the Marcomannic Wars, Brill, Leiden.

R. J. Littman & M. L. Littman 1973, ’Galen and the Antonine Plague’, American Journal of Philology 94, 243-55.

Y. Liu 2020, ‘Coronavirus prompts ‘hysterical, shameful’ Sinophobia in Italy’, Al Jazeera (18.2.2020), https://www.aljazeera.com/news/2020/02/coronavirus-prompts-hysterical-shameful-sinophobia-italy-200218071444233.html (haettu 13.3.2020)

W. H. McNeill 1978, Kansat ja kulkutaudit, Vastapaino [suomennos 2005, alkup. Plagues and Peoples, Anchor Books].

N. W. Paul & M. Banerjee 2016, ‘Negotiating Pandemic Risk: On the Scandalization and Transcultural Transformation of the Swine Flu’, J. Vögele, S. Knöll & T. Noack (toim.), Epidemin und Pandemien in historischer Perspektive, Springer, 383-396.

H. P. Potter 1880, ‘The Oriental Plague in its Social, Economical, Political and International Relations’, Journal of the Statistical Society of London 43, 605-42.

C. E. Schoichet 2020, ‘What historians heard when Trump warned of a ‘foreign virus’, CNN US (13.2.2020), https://edition.cnn.com/2020/03/12/us/disease-outbreaks-xenophobia-history/index.html (haettu 13.3.2020) R. Wuthnow 2010, Be Very Afraid. The Cultural Response to Terror, Pandemics, Environmental Devastation, Nuclear Annihilation, and Other Threats, Oxford University Press, Oxford.